Luin aiempia kirjoituksiani

Viime aikoina olen taas halunnut kirjoittaa. Se yht'aikaa ahdistaa ja innostaa. Kirjoittaessani aivan itselleni, kun koitan avata ahdistussolmua, johon olen jäänyt pyörimään, teksti vain tulee itsestään. Kun koitan kirjoittaa blogiin, se tuntuu oudolta. Tulee suoriutumispaineita ja tekstistä tulee jäykkää ja vierasta.

Luin omat blogikirjoitukseni, jotka olin kirjoittanut aikaa sitten ja ne tuntuvat niin omituisilta. Aivan kuin joku muu olisi kirjoittanut ne. Niissä ei tuntunut mitään tunnetta, vaikka kirjoittaessani niitä olin aivan tunnetta täynnä. Pelkoa, ahdistusta, vihaakin. Paljon noita kaikkia ja muitakin: ikävää, yksinäisyyttä, surua... Mikään ei vain näy niistä kirjaimista ja sanoista. Kaikki on tosi kylmää. Se hirvittää ja vähän etoo.

Aloitin blogin, jotta voisin kirjoittaa siltä miltä tuntuu - lähinnä itseäni varten. Mutta kun tiedän, että joku muukin tulee joskus lukemaan ne, iskee tarve muokata ja muokata ja muokata. Iskee ahdistus, että se miten asian koen on jotain väärää. Se sama neuroottinen reaktio on muuallakin elämässäni läsnä - aivan kaikkialla. Pelkään tunteiden näyttämistä, koska jos niihin tai mielipiteisiini edes kohdistuu kritiikkiä, tunnen olevani väärässä. Pelkään, että minua pidetään typeränä tai jotenkin omituisena. Koitan muokata sanomisiani seurastani riippuen ja varautua kritiikkiin tekemällä virheetöntä jälkeä ja pyyhkimällä säröt ja virheet pois. Jostain syystä noihin virheisiin luen myös mielipiteet ja tunteet, joista toiset eivät ole samoilla linjoilla.

Myöhemmin ihmettelen, miksen lähene kenenkään kanssa ja miksi koen itseni ulkopuoliseksi. Niin... Miksiköhän? Jos en anna ulos mitään itsestäni, ei kukaan voikaan minuun tarttua. Tiedän sen ja pelkään sitä. Halusin siitä eroon ja aloin kirjoittaa blogia. Tuntemattomana voisin varmaan kertoa vapaasti ja näyttää itseni ja paljastaa tunteeni ja huomata, että joku muukin kokee samaa! Joku muukin ajattelee samoin! Loppujen lopuksi kirjoitinkin vain tosi kuivaa, etäistä analyyttistä sepustusta, jossa ei näy jälkeäkään itsestäni. On hirveää huomata, miten piiloon onkaan itsensä tunkenut, vaikka koittaa nimenomaan ottaa tilaa ja näkyä.

Välillä tuntuu siltä, että istuu hyllyllä kuin koristeeksi aseteltu nukke. Ei voi liikkua eikä kuulua. Ihmiset kulkee ohitse katsomatta kohti ja sanomatta minulle mitään. Joskus joku huomaa. Ottaa alas ja juttelee niitä näitä. Käyttäydyn ulkoisesti normaalisti ja juttelen takaisin. Kun keskustelu on ohi, toinen lähtee huomaamatta ollenkaan sitä sisälläni olevaa ahdistusta ja huonoa oloa ja sekasotkua. Hän vain laittaa minut takaisin hyllylle, missä odotan seuraavaa tarkastelijaa. En osaa näyttää tuntemuksiani, silti toivon vain että joku ne huomaa.Ihmettelen vain yhä uudestaan ja uudestaan, miksei kukaan huomaa.

* 3.11.2015 - Tämä pätkä kuvaa kyllä aika hyvin läheisriippuvuuttani. Enpä tuolloin edes tiennyt, mitä se tarkoittaa, vaikka psykiatrin papereissa sanottiinkin, että piirteitä mulla on.