Häivyn

Sain aamulla pienen oivalluksen ahdistuksestani, mutta se taisi kadota jonnekin. Siltä ainakin nyt tuntuu. Koitan kirjoitella ulos tuntojani, jos se sieltä tupsahtaisi takaisin tai jos saisin edes purettua pois keskittymistä syövät asiat.

Eilen sain yht'äkkiä tarpeekseni ja lähdin vain pois. Nousin bussiin ja mietin painuvani hemmettiin koko elämästäni. Muuttaisin ulkomaille, kauas pois kaikista tuntemistani ihmisistä. Oikeasti olin matkalla kaupan kautta kotiin. Tiesin kyllä, että sinnehän minä olin menossa, mutta uskottelin itselleni (vai uhkailin?) hyppääväni jokaiseen keskustaan menevään bussiin ja sieltä lähteväni lentokentälle. Pystyn toimimaan jotenkin paremmin ihan omissa oloissani. Minua ei ole, kun joku muu on paikalla. Silloin olen vain heijastus; olen kahlittu toisen hyväksyntään tai paheksuntaan. Halusin pois kaikista ihmisistä, jotka merkitsevät minulle mitään. Koitin siinä sitten jutella itselleni ääneen, ettei minun enää tarvitse paeta. Olen päässyt jo pois lapsuuden kodistani. Olen jo omillani. Opiskelutkin sujuvat, vaikken sillä hetkellä halunnut sitä uskoa. Kaikki on paskaa. Ei minusta ole tähän.

Vaikka toissailtana ahdistus loppuikin, se oli eilen tullut takaisin paksuna ja sitkeänä. Mölisin aivan liikaa ruokatauolla. Joku heitti kommenttia mielenterveysongelmista yleisellä tasolla. Menin siinä sitten ihan solmuun. Kaikki varmaan olivat päätelleet nykyisistä mielipiteistäni, että mulla on jotain diagnoosia ja oireita ja ongelmia. Pelotti, että muut näkee läpi. Musta tulee pelätessä yliaktiivinen. Koitin keksiä kaikkeen jotain sanottavaa. Koitin nauraa. Koitin olla rauhallinen. Puheesta tuli kuitenkin niin hentoa vikinää, ettei puolia kukaan edes kuullut ja nauru muuttui hermostuneeksi hihittelyksi tai tukahtuneiksi hirnahduksiksi. Hemmetti, sehän sitten ahdisti lisää ja kunnon kierre oli valmis. Se ahdistuskierre sai sitten päättämään, että lähden hittoon.

Terapiassakin on tuo ihmissuhteisiin liittyvä ahdistuskierre tullut pari kertaa esiin, mutta kun en saa sitä lopetettua. En itse asiassa tunnu edes pystyvän kehittämään itseäni tuossa tilassa. En ole enää sama itseni kun ahdistaa ja ainoa asia, mikä toistaiseksi on auttanut suoraan oireisiini on, etten ole pudonnut pitkään aikaan tuohon tilaan. Siinä tilassa ajatusmaailmani muuttuu ihan täysin. Minun ja muiden välille nousee tuttu muuri ja koitan esittää ettei sitä ole. Väsymys tai surullisuus tai kipu saa hermostuneen ja ahdistuneen puoleni esiin. Eikä se osaa antaa itseni olla väsynyt tai vaisu. Pelkään, että se näkyy. Ja totta kai se näkyy! Se nyt vaan on ihan normaalia. Paljon oudompaa on ahdistuksen peittelystä johtuva ylikierroksilla käyminen ja varmaan se on myös häiritsevämpää ihmisistä. Käytös on vain niin automatisoitua, ettei sille voi mitään. Ihmiset, joiden seurassa tavallisesti olen itsevarma ja joihin luotan, tuntuvat tuomitsevan minua ja olen vakuuttunut, että he haluavat pois seurastani. 

Pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tilannetta ja tajuta, että eihän tilanteessa ole mitään hätää. Pitäisi antaa itsensä olla vaisu, jos on väsynyt. Mutta... Ahdistuneena mieli vain ei pysty siihen. Se tietää, että ihmiset tekevät yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista. Jos antaa yhtenäkään hetkenä pienenkin syyn tulla halveksituksi, ne halveksivat. Mieli tietää, että ihmiset hylkäävät nopeasti. Ei heitä kiinnosta. Mieli tietää, että jos paljastaa jotain huonosta olostaan, muut jättävät. Eivät edes ilkeyttään, vaan vaivautuneisuuttaan. 

Äääh... Oikeastihan, eivät ne edes ole muut ihmiset, jotka lähtevät ja jättävät. He saattavat vaivaantua ja ihmetellä, mutta lopulta se olen vain minä joka eristäytyy. Sen takia, että pelkään. Mieli vain ei tajua sitä, sillä se ei aikonut tehdä niin, puolustusmekanismit vain iskivät päälle. Mieli ei edes taida huomata niitä. Sitten se uskoo tulleensa hylätyksi ja vahvistaa vain omaa kierrettään.

Eikö riitä, että painii ahdistuksensa kanssa? Pitääkö siinä olla vielä näin kovia sisäisiä ristiriitoja, joiden lomasta ei edes tiedä mitä tekee? Äärimmäisen turhauttavaa... Ja jottei liian helpoksi käy, niin tänä aamuna mietin että mitäköhän esittämistä eilinen oireiluni oli. Oli taas ihan hyvä olo ja vakaa fiilis. Jäi vain ihmetyttämään. Täytyi kaivaa muistinsopukoista ulos, mitä tapahtui, jotta ne kokemukset löytyivät, eikä silloinkaan voinut ihan todesta niitä ottaa.

Paitsi sitten ulko-ovella opiskelemaan lähtiessäni pompsahti esiin ajatus: "Mä jään kotiin. Mä en jaksa." Sen kun karisti pois iski toinen "Vitun idiootti."

Asemiin!

Avokin vanhemmat olivat viikonloppuna iloisia, että pääsinkin käymään avokin mukana, vaikka aiemmin epäilin, etten ehtisi. Se yllätti minua enemmän kuin olisin uskonut. Tuli hirmuisen lämmin olo. Vaikea tottua siihen, etten olekaan vaivaksi. Vihdoin uskalsin myös kapinoida vanhoja sääntöjä vastaan muuttamalla tyyliäni. Kehuja tuli. Sanottiin, että sopii mulle ja näyttää hyvältä. Äiti aina kielsi tai lyttäsi, jos halusin muuttaa ulkonäköäni edes maltillisesti. Jo hiusteni kasvattaminen pitkiksi on ollut hiljaista kapinointia, sillä hän halusi minulle polkkatukan, kuten muuten näin jälkikäteen pohdittuna hänellä itselläänkin aina oli. Tiedän, että tämä muutokseni olisi nostanut siltä naiselta niskavillat pystyyn, sillä kaikki lävistykset, hiusvärit, rastat, gootti-, punkkari- tai rock-vaatteet ovat olleet kauhistus. Avokkia on täytynyt vähän totuttaa ajatukseen, mutta nyt on kehunut. (Siis, no, värjäsin vain hiukseni ja viime aikoina olen hankkinut vaatteita, joista pidän. Ettei tämä nyt niin raju muutos ole, vaikka sellaista tunnuinkin maalailevan.)

Pöh... Pieni teini-ikä on iskenyt, myönnetään. On se kyllä tehnyt jo jonkin aikaa tulojaan. Koko blogger-tilini ja blogini on nimetty uhmaamaan sitä suurinta sääntöä, mikä meillä oli kotona: "Tästä ei sitten puhuta kenellekään." Se uhma vain on kovin haurasta ja välillä pakenee paikalta. Viime aikoina se on ollut pitkään kateissa.

Kuitenkin... Juuri nyt kaikki ärsyttää. Haluan repiä ihoni rikki. Haluan kontrolloida, mitä, milloin ja miten siivotaan ja syödään avokin kanssa. Turhaudun, kun en tiedä tai tajua jotain, enkä osaa pyytää apuakaan, vaan kiukuttelen. En muista, mitä puhuttiin terapiassa. Yritin siellä avautua erilaisista osistani, jotka tunnistan varmuudella vain minä-kokemuksen muutoksesta. Välillä koen olevani lapsi. Välillä olen ollut mies. (Enhän edes oikeasti ole mies.) Avautuminen meni kuitenkin pieleen. Se lähti sivuraiteille ennen kuin edes alkoi  ja en saa kiinni siitä mistä sen jälkeen puhuttiin. En saa sanottua osistani ääneen, vaikka haluaisinkin. Yritänköhän pakottaa ulos liikaa kerralla? Avokille sentään päästin saunassa ulos, että välillä olen mies. Hän otti sen tyynesti kuin viilipönkkä. Hänestä se on ihan ookoo eikä kuulema ole edes oudointa minussa. Ihanaahan se oli, mutta kun taisin itse pelästyä paljastustani paljon enemmän, sillä väsytti sen jälkeen kamalasti.

Ehkäpä se onkin puolustusvietti, joka nousi viikonlopun jäljiltä esiin ja on torpannut minut terapiassakin? Joko väsyin, kun puhuin liikaa (= luotin) ja sosialisoin paljon tai sitten en halua uskoa, että hyvää voi tapahtua. Varmaan tuo terapian sumeneminen johtuu samasta asiasta. Heti pätkii, jos yritän puhua osistani. Eikä tämä itse asiassa ole edes ensimmäinen kerta! Liekö sitten kieltämistä vai dissosiaatiota vai mitä... Jotain siinä kuitenkin on. Tämän kirjoittaminenkin oli kamalan vaikeaa. Ensin tuli vain irrallisia tunteettomia lauseita toisensa perään. Kesti kauan rikkoa lasin läpi.

Sentään ahdistus lakkasi. Olen paininut koko päivän miettien, mistä se nyt tupsahti esiin. Se nyt taitaa olla mun paras (tai oikeastaan ainoa!) johtolanka, joten sovitaankos, että päätelmäni pitävät?

Saisinko mä...?

Kommentti: Julkaisin edellisen postaukseni vasta nyt, vaikka se oli jo valmista tekstiä eilen. Välillä kirjoitan, mutten jaksa/viitsi julkaista heti. Välillä haluan miettiä asioita ennen kirjoittamista ja kirjoitan parin päivän vanhan tekstin ja heti perään uudemman. Aikajana voi olla hämmentävä sen takia, jos tuijottelee aikaleimoja ja julkaisupäiviä. Koitan kuitenkin laittaa tekstit järjestyksessä tänne, joten edes lukemisjärjestyksen pitäisi olla looginen.

----------
"Saisinks mä kuolla?"

 ----------

Olin käymässä nukkumaan avokin kanssa, mutta minä en oikein ollut nukkumapäällä. Oli levoton olo. Juttelin niitä näitä. Mietin ääneen tilaamistani dokumenteista löytyneitä johtolankoja ja koitin sitoa niitä yhteen. Mietin lapsena kokemiani disso-oireita. Mietin taaperona saamiani kohtauksia. Mietin, miksi äidin minulle kertomat versiot poikkesivat kaikista dokumenteista. 

Avokki parka joutui sitä kuuntelemaan samalla, kun liimauduin ääneen höpisten hänen kylkeensä. Jossain vaiheessa hänen täytyi vaihtaa asentoa. Liimauduin takaisin. Hän halusi nukkua. Liimauduin uudestaan kylkeen ja koitin olla hiljaa. Hän vaihtoi taas asentoa. Pyysin anteeksi. Hän ei vastannut. Jokin vipu meni väärään asentoon mielessäni. Pyysin anteeksi uudestaan. Ei vastausta. Aloin hätääntyä. Pyysin uudestaan anteeksi. Avokki mumisi ärtyneenä, ettei se haitannut. Äänensävy kertoi jotain muuta minulle. Käännyin ympäri ja vetäydyin hänen kyljestään, etten olisi häirinnyt enempää. Selvästi häiritsin jo nyt! Miksi minun piti häiriköidä toista koko ajan? Miksi ihmeessä? Mikä minusta tekee noin itsekkään?

"Saisinks mä kuolla?"

Se oli yksinkertainen ajatus. Tai ennemminkin lause. Se vain nousi mieleeni. Se oli jo kokonainen tullessaan. Se ei ollut ajatusprosessin tulos, vaan kokonainen lause, joka ilmestyi mieleeni. "Saisinks mä kuolla?" Koitin miettiä, milloin olin noin tuntenut, sillä en ole kokenut itseäni vähään aikaan edes masentuneeksi. Kuolemista en ole toivonut vuosiin. Mistä lause oli peräisin?

Sitten olinkin sängyssäni porukoiden kotona. Sänkyni vieressä on pakastin, ja itken naama pakastinta kohti käännettynä. Koitan olla hiljaa, mutta en saa lopetettua itkua. Itkin pian nykyhetkessänikin. Olin toivonut kuolevani. Olin vasta lapsi ja halusin kuolla pois. Halusin kuolla, koska olin paha. Satutin ihmisiä ympärilläni. Pilasin heidän elämänsä ja halusin pelastaa heidät itseltäni. En voinut tappaa itseäni itse, sillä olin kuullut, että se on itsekästä. Äitiä sattuisi, jos tappaisin itseni ja hän syyttäisi itseään. Itsensä tappaminen myös sattuisi. Olin pelkuri, kun en uskaltanut tehdä sitä itse, koska en tykännyt kivusta. Toivoin siis apua Jumalalta. Rukoilin lapsen uskolla, että saisin kuolla. En oman kipuni ja tuskani takia, vaan koska halusin pelastaa perheeni siltä hirviöltä, joka olin.

Avokki havahtui itkuuni ja kääntyi halaamaan ja rauhoittelemaan. Itkin siinä sitten hänen sylissä niin kauan kuin itkua tuli. Se oli rumaa itkua. Hinguin happea nyyhkytyksen välissä ja välillä tuli vain vaikerrusta. Kyyneliä tuli vähemmän kuin räkää. Mutta kaikessa rumuudessaan se helpotti. Itkun jälkeen tuli raukea ja rauhallinen olo. Avokki pyyteli nyt anteeksi, ettei ollut aiemmin tajunnut tai halannut. Koitin selittää, ettei se ollut hänen vikansa. Itku vain tuli tuolloin eikä se sinänsä ollut hänen laukaisemansa. En kehdannut aivan sanoa, että vaikka muisto olisikin ollut hänen laukaisemansa, se olisi ollut hyvä asia. Itku tuli ulos ja pääsin vähän lähemmäs Tyttöä, joka olin ollut.

Olin koittanut mönkiä sinnikkäästi avokin viereen, kun oltiin terpan kanssa puhuttu, että hänen läheisyytensä voisi auttaa nukkumiseeni (tai ennemminkin sen puutteeseen). Kyllä se auttaakin. Tavanomaisesti vain koitan olla menemättä lähelle, kun pelkään häiritseväni. Pelkään, että hän herää. En saisi olla vaivaksi. No, nyt sitten kun oli yrittänyt ja höpinäni oli samalla häirinnyt toista (olisinhan voinut olla hiljaa :D), olin lapsenomaisesti päätellyt, etten saisi haluta läheisyyttä ja että olin taas ollut itsekäs, kun olin ollut niin tarvitseva. Se tunne oli kai niin tuttu, että oli laukaissut takauman. Takaumassa koin ja muistin tunteita, joita lapsen tarpeitteni hylkääminen oli aiheuttanut. Kuvittelin olleeni itsekäs, kun olin tarvinnut jotakin, koska äitini ei osannut reagoida tarpeisiini myötätunnolla. Hän syyllisti minua siitä, joten uskoin olevani paha, koska minulla oli tarpeita. Halusin kuolla, että tarpeeni katoaisivat ja pahuuteni lakkaisi tuhoamasta muiden elämää. Mutta... Tällä kertaa joku olikin tullut lohduttamaan itkiessäni. Tällä kertaa joku oli pyytänyt anteeksi, ettei ollut huomannut kovaa tarvettani läheisyyteen ja lohdutukseen. 

Saumaton logiikka omasta pahuudesta, jonka Tyttö on rakentanut rakoilee vähäsen.

Miten lapseen mahtuu noin paljon tuskaa ja itseinhoa? Miten lapsi voi kokea itsensä niin pahaksi, että hänet pitäisi tappaa? Miten hän voi kokea itsensä niin pahaksi, ettei hänellä itsellään olisi kuolemiseen oikeutta? Miten ainoa oikea tapa kuolla olisi muiden vuoksi ja jonkun muun tekemänä? Koska se merkitsisi, että hänellä olisi ollut oikeus kuolla. Koska hänelle olisi vihdoin annettu lupa.

Miten jotkut ihmisperseet osaavatkin tehdä lapsille pahaa!

Salkkarit #2

Toinenkin paperinippu tuli. Tällä kertaa erikoissairaanhoidosta. Tämä nippu oli paljon suppeampi katsaus menneisyyteen, mutta jotakin löytyi näistäkin.

Tytöllä oli joskus alle kouluikäisenä sairaalajakso, josta olin kuvitellut olleeni syntymäpäiväni yli sairaalassa. Sain tuolloin "synttärilahjojakin". Tytölle merkitty jakso kuitenkin on ollut aivan eri vuodenaikaan kuin syntymäpäiväni. Mielestäni kuitenkin minulle sanottiin, että lahjat oli synttärilahjoja, sillä en tajunnut miksi niitä sain. Yleensä en saanut syntymäpäivänä mitään. En itse varmaan siis olisi saanut yhdistettyä lahjoja syntymäpäivääni (?). Ensimmäinen reaktioni oli, että onko ollut jokin tarve esittää sairaalassa? Siellähän on paljon hoitajia ja huoneessani oli joku toinenkin lapsi. Oliko lahjat heitä varten yleisöspektaakkeli? En tiedä... Tytön parivuotiaana kokemista tajuttomuuskohtauksista ei löytynyt mitään poikkeavia fyysisiä merkkejä. Tavallinen itku/raivokohtaukseen liittyvä hengen pidättäminen suljettiin pois kuitenkin ja tässäkin paperissa sanotaan, että hengittäminen sujui hyvin. Mielenkiintoinen palanen löytyi sattumalta. Papereissa mainitaan vanhempien asumuserokin ja isä on erikseen soitellut tuloksia, vaikka ne oli postitettu kotiin.

Eilen huomasin kesken päivän jännittäväni hirmuisesti. Olin jo sanomassa avokille, että nyt ahdistaa kovasti, kunnes tajusin, ettei tunne ollut epämiellyttävä. Samalla tavalla levoton olo kuin ahdistuneenakin, mutta epämiellyttävä paino puuttui. Ihon alla kihelmöi ja vatsaa kutitti miellyttävästi. Aika ällistyttävä tuntemus! En ikinä lapsena jännittänyt mitään. En luokkaretkiä, en koulunäytelmiä, en kokeita. En jännittänyt koulun vaihtumista tai uuteen pääsemistä. Ei edes lasten kauhusta, hammaslääkäristä tullut yhtään kihelmöivää jännitystä tai pelkoa. Uudelle opiskelupaikkakunnallekaan muutto ei jännittänyt. Ihmettelin, miksi minua pitäisi jännittää, kun aikuiset kyselivät jostain isosta reissusta tai luokkaretkistä: "Jännittääkös sinua?". Pidin muita kamalina vellihousuina, kun heitä jännitti. Nyt vasta havahduin totaalisesti siihen, ettei jännityksen puute ole ollut tervettä. Minulta se ja pelko puuttuivat kokonaan. Paitsi öisin  pelkäsin koko pienen elämäni edestä ja jännityksen sijaan ahdistuin.

Jännityshän tuntuu kivalta. Se saa odottamaan innolla, vaikka tekee levottomaksi. Se estää pysymästä paikallaan, tekee malttamattomaksi, muttei tunnu pahalta kuten ahdistus. Sukulaistunteita taitavat olla. Samantapaiselta kehossa tuntuu, kuin ahdistuskin. Jännityksestä vain puuttuu ahdistuksen epämiellyttävä raskaus.

Huh... Mikä sitten jännittää? No, suoraan sanottuna menneisyys. Kaikkein eniten se, että tilaamistani papereista on löytynyt pieniä viitteitä, klatoinkohtelustani. Papereista on löytynyt tukea nykyiselle käsitykselleni lapsuudestani, vaikka perheeltä muuta olenkin kuullut. Niistä on löytynyt myös joitain asioita, mitä en osannut odottaa ja ne vaativat pureskelua. Ja tuo pureskelu nimenomaan on se, mikä jännittää.

Salkkarit #1

Laitoin muuten viime perjantaina paperit kulkemaan. Pyysin kaikkia terveydenhuollon ja sosiaalitoimen papereita syntymäkunnaltani ja alueen erikoissairaanhoidosta erikseen vielä. Yllätys tuli, kun byrokratian rattaat kuljettivat jo eilen paksun kirjekuoren nenäni eteen. Siinä oli kaikki perusterveydenhuollon paperit. Puuttumaan jäi teini-ikäisenä unettomuudesta johtuneet lääkärikäynnit, mutta voi olla, että ne on merkitty mielenterveyden puolelle,  mistä en hoksannut kysellä edes. Kunnalliselta ainakin paperit saa, joten jos on tarvetta kannattaa yrittää! :) Kerrankin jokin toimii sutjakkaasti. Itsekin aion vielä pyytää varmuuden vuoksi nuo mielenterveyden paperit.

Siinä sitten pääsin uppoutumaan noihin mystisiin merkintöihin lapsesta, joka olen joskus ollut. Kutsutaan häntä nyt Tytöksi, sillä minä en saa häneen yhteyttä. En tunne olleeni hän.

 -----------------

Merkinnöissä tyttöä kehutaan reippaaksi ja iloiseksi, mutta neljän vuoden tienoilla Tytön kuvailu muuttuu. Reipas sana vielä kulkee mukana, mutta nyt hän on vakava. Hänen sanotaan hoikistuneen. Kouluterveydenhoitaja on kuvaillut 9-vuotiasta Tyttöä erityisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Kuvaus jäi vaivaamaan, sillä olen hävennyt itseäni ja luullut, että olin äänekäs, rasavilli ja aina hankaluuksiin joutuva näsäviisastelija. Hiljainen ja vakava ei sovi yhteen tuon muistikuvani kanssa. Se suorastaan sotii omaa käsitystäni vastaan, mutta ristiriidassa on jotain lohduttavaakin. Tyttö ei kuulostakaan niin inhottavalta ja ärsyttävältä. Hän kuulostaa... kärsivältä? Oliko Tyttö se uhri? Eikö hän itse tuhonnutkaan ihmisiä ympäriltään? Eikö Tyttö muuttanutkaan heitä hirviöiksi?

Käynnin syy oli ollut huimaus. Tyttö oli saanut huimauskohtauksen tunnilla ja saanut luvan mennä kouluterveydenhoitajalle. Vastaanotolla Tyttö oli kertonut myös sekavuudesta. Hän ei muistanut yhtään mitään. Tyttö oli kokenut vastaavia kohtauksia myös kotona, mutta äiti ei ollut ikinä hänen kertomansa mukaan huomannut, jos hän ei itse ilmoittanut huimauksesta. Terveydenhoitaja epäili syömättömyyttä, sillä Tyttö ei syönyt aamupalaa, eikä kouluruokaa. Hän heitti ruoan koskematta pois. Tytön kanssa sovittiin aamupalan syömisestä ja kouluruoan syömisestä sekä kontrollikäynnistä, jolle äidin tulisi tulla mukaan. Kontrollikäynnin papereissa luki, ettei äiti ollut tullut paikalle. Tyttökin ilmoitti olevansa nyt kunnossa, vaikka itse koen hankalaksi uskoa sitä.

En muista mitään kuvatuista sekavuuskohtauksista. En edes muista niitä olleen, enkä käyneeni niistä terveydenhoitajalla. Kontrollikäynnistä nousee mieleen pettymys, ettei äiti tullut mukaan. Olin pyytänyt häntä, sen verran muistan. Jännitys nousee taas ihon alle. Raskaus laskeutuu raajoihin ja vatsanpohjaan. Kohtaukset, joissa unohdan "kaiken" kuulostavat rajuilta 9-vuotiaalla.(?) Koko ajan vahvistuu olo, etten tunne Tyttöä. Sen pitäisi olla minä, mutten tunne häntä.

Aivan pienenä Tyttö sai velttouskohtauksia, joista äitikin on minulle kertonut. Tyttö on ollut n. 2-vuotias. Lähete erikoissairaanhoitoon löytyy papereiden seasta. Tarina vain on erilainen. Papereissa velttouskohtauksiin kuuluu korviasärkevä kirkuminen, mistä ei äiti ole ikinä minulle maininnut. Tyttö on kesken leikin alkanut huutaa kimeästi, ilmeisen eläimellisesti, minkä jälkeen hän on lyyhistynyt veltoksi reagoimatta puheeseen tai ärsykkeisiin. Kohtauksen jälkeen Tyttö on ollut väsynyt ja halunnut vain nukkua. Tässä versiossa hän on hengittänyt aivan vapaasti ongelmitta. 

Olen kyllä hakenut myös erikoissairaanhoidon papereita. Nyt on entistä voimakkaampi tarve saada ne käsiini. En tiedä, mitä mieltä näiden versioiden erilaisuudesta olen. En näe mitään syytä siihen, miksi äiti on valehdellut minulle kohtausten luonteesta. Huokaus...

4-vuotiaana Tyttö on ollut lääkärissä ohimoruhjeen vuoksi. Lääkäri arvioi ruhjeen tylpän esineen aiheuttamaksi. Tyttö sai diagnoosin aivotärähdyksestä. Äiti on kertonyt tytön kompastuneen kynnykseen ja lyöneen päänsä ilmeisesti lattiaan.

Tästäkin olen kuullut äidiltäni. Minulle on kerrottu, että löin pääni sängyn kulmaan (mikä ei muuten ole tylppä) sängyllä pomppiessani. Muistan jo kysyneeni hyvin pienenä (5 - 6:n vanhana?) miten sain sen kamalan päänsäryn (Sen muuten muistan. Muistan sen säryn ja itkeneeni, samalla kun istuin pulkassa, missä äiti veti minua lääkäriin.) ja äiti kertoi tämän tarinan jo tuolloin. Samalla hän kielsi pomppimasta sängyllä, sillä noin kävi koska olin ollut tuhma ja tottelematon. Tarina ei siis taaskaan täsmää. Enkä näe syytä, miksi hän valehtelisi joko minulle tai lääkärille aivotärähdyksestäni.

Vajaan kolmen vuoden iässä Tyttö on loukannut käsivartensa. Hän ei saa sitä nostettua hartiantasoa ylemmäs, muttei kärsinyt murtumista. Äidin mukaan Tyttö loukkasi itsensä pulkkamäessä aiemmin päivällä.

En tiedä tästä tapauksesta mitään, joten en osaa sanoa, onko tarinassa mukana valheita vai ei. Alan kai kyynistyä, kun epäilen jokaista selitystä loukkaantumisistani. Ärrinpurrinmurrin...

Tytön ensimmäisen neuvolakäynnin kohdalla on maininta, että isoveli on mustasukkainen.

Aika tavallistahan se taitaa olla, mutta... Hyväskikäyttö ja sadististen kokemusteni vuoksi janoaisin jotain tarkempaa. Harmi vain, ettei sitä ole. Tästä ei myöskään ole myöhemmissä merkinnöissä yhtään kommenttia missään.

 -----------------

Äh... Ainakin vaikuttaa siltä, että olen kärsinyt dissosiaatiosta jo lapsena. Ehkä? Välillä unohdin "kaiken" ja huimauskohtaukset olivat yleisiä. Pikkulapsena saamani kohtaukset myöskin huutavat mielestäni traumaa, mutten voi olla varma. Tarinat loukkaantumisistani eivät täsmää, mikä tarkoittaa mahdollisesti (voihan se olla äidin huono/valikoiva muistikin tai jotain "ei tarkoituksellista") äidillä olleen syytä valehdella tapahtumista. Väsyttää... Jännittää kamalasti. Vähän helpottaakin, sillä vaikken ole enää kyseenalaistanut järjellä omien kokemusteni todenperäisyyttä, on kyseenalaistamista tainnut tapahtua tunnepuolella. Helpottaa, etten olekaan niin hullu kuin välillä luulen. Paperit ainakin jossain määrin tukevat käsitystäni, että asiat ovat olleet huonosti jo hyvin varhain. Pelottaa. Nuo huimauskohtaukset ja asioiden totaalinen unohtaminen pelottavat. Nuo ovat niin tyypillisiä dissosiaation oireita ja en oikein tiedä voiko dissosiaatiosta "parantua" (etenkään kohtaamatta näitä mahdollisia osia). Miten pahaksi sen täytyy mennä, että siitä saa kiinni ja toivuttua ainakin riittävään kuntoon? Vai täytyykö toivuttuakseen romahtaa täysin? Kunhan jossittelen ja panikoin. :P

Olo on kuin tehtäväänsä epäpätevällä salapoliisilla. Melkein tulee syyllinen olo, kun tongin jonkun papereita. Hölmö se olet sinä itse!!!

Lasimuuri

Huoh... Muutama päivä meni oikein mukavasti. Sitten iski hirvittävä yksinäisyys. Valitin avokille yksinäisyydentunteestani sen lopulta paisuttua niin isoksi, että sain sen tunnistettua ja hän poti siitä syyllisyyttä. Minulla oli illalla menoa ja olin hölmösti alkanut avautumaan asiasta juuri odottaessani kanssaopiskelijan soittoa. Se sitten keskeytyi, kun puhelu tuli ja täytyi lähteä. Vaikka se tuntui hankalalta ja pelkäsin, että avokki kokisi asetelman ahdistavaksi, se taisi sittenkin olla onni onnettomuudessa. Hän sai aikaa tyhjätä päänsä syyllisyydentunteesta, mikä hänelle iski. Minä sain aikaa miettiä, mikä oman yksinäisyydentunteeni laukaisi.

Noh, edellisenä iltana päädyttiin pitkästä aikaa sänkypuuhiin. Se etenikin oikein mukavasti, kunnes se hiljaisuus iski jonnekin syvälle. Avokki ei päästänyt mitään muita ääniä kuin hiljaista puhinaa. Se aiheutti takaumat ja en oikein saanut jatkettua. Suihkussa itkin ja se jatkui sitten pitkään avokin sylissä sängyssä. Se hiljaisuus seksin aikana muistutti hyväksikäyttötilanteesta. Niissä se saatana vain puhisi omaa tarvettaan ulos sanoitta selässäni ja pakotti minut makaamaan lattialla hiljaa allaan. Vitutaa oikein, kun pitkästä aikaa teki mieli, oli hyvä ilta, oikea fiilis ja sitten kaikki lätsähti ja jäi paha olo.

Avokki lohdutti kyllä, mutta en halunnut yrittää puhua asiasta. Me olemme aiemmin sopineet, etten kerro varsinaisesti yksityiskohtia hyväksikäytöstäni (vaikka tukea avokki kyllä muuten yrittää ja kuuntelee yleisemmin tuntojani) ja en oikein tiennyt miten asiaa lähestyisin niihin menemättä. Siinä sitten syntyikin se kuilu, joka aiheutti seuraavana päivänä sen yksinäisyydentunteen. Tukahdutin jonkin perustavanlaatuisen tarpeen ja seuraavana päivänä olin sen työntänyt sen verran syvälle, etten tunnistanut sitä enää. Koko päivän puhuessani avokille koin, ettei hän kuullut mitä oikeasti sanoin tai tarvitsin. Koin ettei hän nähnyt minua oikeasti, vaikka olisikin katsonut kohti ja vielä hirveämpää oli, jos hän puhuessaan ei katsonut kohti. Kun olin päässyt taas kotiin, heti ensimmäisen sopivan hetken myötä pysäytin avokin ja juttelin auki mitä minulle tapahtui seksistä eristyneisyydentunteeseen asti. Se auttoi ja avokki tuntui ja varmaan myös yritti vielä tavallista enemmän olla tukena siinä. Pyysin anteeksi, että olin lähtenyt alunperin oloani avaamaan syyttämällä hänen käytöstään.

Vaikka olen viime aikoina saanut paremmin puhuttua tunteistani, niin nyt tuo opittu suoruus katosi jonnekin. Hirveän helposti iskee päälle vanha huono toimintamalli. Tuo irallisuuden- ja yksinäisyydentunne on minulla varmaan se kaikkein ikävin olo ahdistuksen ohella. Vaikeaa. Ahdistuksen saa kuriin, kun tajuaa tunnetilat, mistä se koittaa muistutella. Eristyneisyyden saa kuriin rikkomalla hiljaisuus. Kaikki se salailu, mistä elämäni on koostunut, on rakentanut tämän kuilun. Se on se kuilu maskini ja itseni välillä. Se on se lasimuuri, minkä takana olen huutanut lapsesta asti. Noin helposti se vaan nousee takaisin ja erottaa minut muista. Sen taakse ei kukaan näe, eikä pääse. Se on jotain, mikä minun täytyy aina itse rikkoa.

Pelottaa.

Pelottaa, miten helposti tuo muuri tulee takaisin. Enkä edes huomannut sitä, vaikka se seisoi siinä silmieni edessä. Ihmettelin vain sitä yksinäisyyttä. Luulin, että avokki käyttäytyi jotenkin oudosti. Luulin, että hän kartteli ja vältteli minua, vaikka järjellä tajusinkin, etten voinut osoittaa mitään hetkeä, missä hän olisi niin toiminut. Tuo muuri vääristää maailmaa. Se on paksua valunutta lasia. Vääristymän takia luulen oman yksinäisyyteni johtuvan muiden teoista ja lasista kun näkee läpi, ei sitä ole helppo huomatakaan. Sama lasi saa minut luulemaan, että olen viestinyt ahdingostani, vaikken olekaan. Tunteeni yrittävät tulla pinnalle, mutteivät pääsekään lasin lävitse. Ulospäin lasin pinta näyttää tyyneltä. Siinä sitten ihmettelen, miksi muut ovat sitten niin kovin välinpitämättömiä ja koen itseni huonoksi ja hylätyksi.

AAaaa... Niin paljon opittavaa. Ajatusmallien muuttamista, vihan tunteen kokemista, ahdistuksen purkamista ja nyt tämän muurin rikkomista. Täytyy päästä takaisin kiinni siihen, että jos tarvitsen läheisyyttä, sanon siitä. Jos haluan tehdä jotain yhdessä, sanon. Jos kaipaan omaa rauhaa, ilmaisen sen.

Onko tämä unta?

Jäin aamulla nukkumaan avokin lähtiessä töihin tänään. Odotin puhelua. Noh, nukahdin uudestaan ja näin todella häiritsevää painajaista. 

Kuulin laahaavia askeleita selkäni takaa. Makaan kyljelläni ja tiedän, että olen sängyssä. Olen ennenkin nähnyt tätä unta. Yleensä se päättyy siihen, etten pysty liikkumaan tai saa silmiäni auki. (Unihalvaukseksi ilmiötä kai sanotaan, jos joku on siitä kiinnostunut.)  Tiedostan siis olevani unessa ja koitan herätä, sillä uni on hyvin ahdistava. Nousenkin istumaan ja käännyn kasvot kohti kuulemiani laahaavia askeleita. Ne ovat kadonneet jonnekin. Koitan avata silmiäni, mutta ne ovat unenpöpperössä ja näen vain valkeaa. Käsin avaan silmäluomeni ja nyt näen pikkuhiljaa jotakin.

Kamala olo, kun piti repiä itsensä väkisin unesta. Huoneessa ei ole mitään erikoista. Lattialla on tyyny siinä kohti, mistä askeleita kuulin. Nousen ja olen matkalla vessaan, kun kuulen taas jotain. Kissat? Nestettä lorisee pönttöön. Joku on pissalla vessassa. Lorinasta päätellen mies. Tuliko avokki takaisin jo töistä jostain syystä? Unohtiko hän jotain? Käyn vilkaisemassa ulko-ovea ja se on jäänyt raolleen. Otan unen säikäyttämänä kättä pidempää käteen ja lähestyn vessaa, jos meille on tulut joku vieras sisään avoimesta ovesta?

Vessassa ei ole valoja ja ovi on raollaan. Huudan, "Kuka siellä?" Huuto tulee ulos rääkäisynä. Vessasta tulee ulos pitkä alaston mies. Ei ole avokki, vaan yksi opiskelukavereista. Vaatteet vessan oven edessä muistuttivat vaan avokin vaatteita. Huudoistani pelästyneenä opiskelukaverini kömpii shampoota naamallaan eteiseen ja ulos ovesta. Huudan hänelle ja hän sulkee oven vielä perässään. Mietin mitä helvettiä hän meidän vessassa teki. Pelottaa, ahdistaa. 

Menen nyt vessaan ja huomaan, että vessan ovessa on kaksi ovea. Sisempi ovi näyttää ulko-ovelta, ei normaalilta huoneen ovelta. Tämä ei ole totta nyt vieläkään. Kävelen keittiöön ja menen takaisin vessaan. Nyt on vain yksi ovi. Hyvä. Heräsin siis vohdoin... Menen takaisin sängyn ääreen ja rupean järjestelmään sängyllä nyt lojuvia Disney-leffoja. Poimin käteeni leffan, jonka kannessa komeilee Hirviö (Kaunottaresta ja Hirviöstä). Sen nimi on "Hirviö on kotka". Olen vihainen, kun äiti valehteli minulle pienenä, että tuo leffa ei ole Hirviöstä. Jotenkin tiedän nyt, että leffassa Hirviö haluaa lentäjäksi. 

Herään oikeasti tällä kertaa. Ihana huomata, että olen vielä sängyssä. Kukaan ei ole tullut asuntoon. Tyyny ei ole lattialla, siinä kohtihan on tuoleja meillä!!! Sängyssä ei tietenkään ole DVD-bokseja. Vessan ovella ei ole avokin lailla pukeutuneen opiskelijakaverin vaatemyttyä, Vessan ovi on ihan vain vessan ovi. Kissat ovat kiipeilypuussaan (en nähnyt kissoja lainkaan unessa). Yksityiskohtien määrä on valtava. Kun katson huonetta, näen kaiken. Unessa, vaikka luulin sitä todeksi, näin vain isoja kokonaisuuksia. Yksityiskohdat ilmaantuvat vasta, kun niitä erikseen ajatteli.

Epämääräisesti pelottava olo jäi ja risahdukset (varmaan kissat ja mitä kaikkea sitä nyt aina risahteleekaan) sai  tarkastamaan koko kämpän olevan tyhjä ennen kuin ryhdyin aamupuuhiin. Inhottaa. Unet ovat aina oleet minulle turvallinen paikka. Olen hyvä tunnistamaan, milloin nukkun, milloin en. Tai ainakin olin. Näin teininä ja lapsena niin paljon painajaisia, että opin huomaamaan, milloin olen unessa. Osasin herätä, kun uni alkoi ahdistamaan liikaa. Minulla oli valta lopettaa painajaiseni ja siski jopa ne olivat lohdullisia. Nyt viime aikoina olen alkanut (onneksi harvoin!!!) näkemään unia, joita en pysty erottamaan todellisuudesta unen aikana ja joista en pysty heräämään. Kammottavaa.

Noh, onneksi päivä on muuten lähtenyt mukavasti käyntiin. Kämppä tuntuu edelleen turvalliselta. On hyvä olla kotona. Itse asiassa oli pieni ilon shokki huomata, kun vastasin jossain kyselyssä kysymykseen "Oletko onnellinen?" vaihtoehdolla "Olen melko onnellinen". Vastasin johonkin muuhun kysymykseen myös, että elämäni on tällä hetkellä turvallista. Kumma huomio, jonka tein vessassa käydessäni oli, että tunnistin unta muistellessa vessan ylimääräisen oven lapsuudenkodin ulko-oveksi. 

PS. Heräsin sentään puoli tuntia ennen puhelua, joten en missannut sitäkään. :)

Epälogiikka

No niin. Tänään tuli mieleen lisää ajatuksia eiliseen pohdiskeluun siitä, miksi perheenjäsenteni ihmisyys niin kammottaa. Jos äitini ja veljeni ovat ihmisiä, silloinhan he ovat sairaita. Jos he ovat sairaita, he tarvitsevat apua. Jos he ovat avun tarpeessa, he tarvitsevat myötätuntoa ja sääliä. Jos tunnen heitä kohtaan myötätuntoa ja sääliä, en voi vihata heitä. En vain kykene siihen yhtäaikaa. Ja niin se viha lipuu vielä kauemmas. 

Toinen asia, mikä nousee esiin myötätunnon ja säälin kanssa on tarve auttaa. Minun pitäisi hankkia noille ihmisraukoille hoitoa. Minun pitäisi koittaa puhua heille (siis en ole ottamassa tai aio yrittää ottaa yhteyttä) järkeä ja saada heidät hoitoon. Jos en tee sitä hylkään heidät ja olen siis paha. 

Siis näin, vaikka kun kysyin viimeksi keväällä äidiltäni (Tapaus oli toinen postaukseni ikinä. Sen jälkeen en ole äidistäni kuullut ja päätin ainakin toistaiseksi pysytellä etäällä, että voin parannella itseäni.) onko hän miettinyt ammattilaiselle asioiden purkamista. Hän silloin sanoi, että se on turhaa ja etteivät psykologit osaa mitään kuitenkaan. Hän samassa puhelussa perusteli raivonpuuskia, joita kohdisti lapsiinsa sillä, että psykologi kerran hänelle eron yhteydessä käski päästää vihan tunnekin pintaan ja ulos vaan (Varmasti joo tarkoittikin, että lapsiin purkaminen on hyvä idea!). Myöhemmin samassa puhelussa sanoikin, ettei sannut mistään käynneistä ikinä mitään konkreettista käteen. Äääääähhhh... Ja minunko pitäisi jotenkin saada se ihminen avun piiriin? Ja minunko pitäisi saada henkisesti pahoinpidellyt ja hyväksikäyttänyt veljeni hoitoon?? Ärsyttävää. 

Jos ei mitään muuta, niin tämä kamalan julma epälogiikka sentään vituttaa. Siinä lisää tavaraa muutettavien ajatusten koppaan.

Juokse tyttö, juokse!

Monta kertaa viikonlopun aikana aioin kirjoittaa, mutten kirjoittanutkaan. Noh, moni asia, joita mietin ehti painua unohduksiin. Taisin vältellä asioita ja päätin vetäytyä pois. Toisaalta tarvitsinkin vähän rauhaa. Jostain syystä olin hyvin levoton noiden yöllisten kauhujeni jälkeen (vaikka ne väistyiväytkin jo) ja tarvitsin vähän itseni kokoilua. Voisin kai siis antaa tuon välttelyn anteeksi itselleni? Koitetaan ainakin.

Olen sentään lukenut paljon. Kuin riivattu suorastaan. Olen lukenut blogeja, olen lukenut artikkeleita ja lainasin lauantaina kirjoja. Lainattujen kasaan eksyivät teokset Liian kiltti, Aidosti kiltti sekä Virtahepo olohuoneessa. Katselin jo viime keskiviikkoiltana (siis ennen edellistä postaustani) dokumentteja hyväksikäytöstä (avokki oli illan pois ja iski halu rauhassa syventyä ongelmiini). Toinen oli hyväksikäytön aikuisten uhrien kertomuksista koostettu kokonaisuus ja toinen oli nuorisorikollisista, jotka olivat syyllistyneet seksuaalirikoksiin. Sen katsoin, sillä halusin kaivaa esiin jotain vastausta polttavaan kysymykseeni: Mikä saa pienenkin lapsen tekemään sellaisia asioita? Miten se on mahdollista? Syntyvätkö ihmiset sairaina vai tekeekö ympäristö sairaaksi? Siis no, kyllähän minä tiedän, että kumpaakin tapahtuu. Se vain ei riitä. Tarvitsen lisää tietoa. Tarvitsen varmuutta. Tarvitsen jonkin esimerkin, jonka kautta laittaa oman kokemukseni perspektiiviin ja todeta: Näin sen täytyi olla! Näin kävi meidän perheessä!

Noista dokumenteista tuo uhrien kertomuksiin perustuva oli terapeuttinen. (En löydä sitä nyt YouTubesta tähän hätään. :( ) Se oli kökkö, se täytyy tunnustaa kaikessa rehellisyydessä. Se oli vanha ja ilmeisesti pienen budjetin dokumentti ja se näkyi. Dubbaus englanniksi oli tehty kertoja-tyyliin, yksi mies vain puhuu hyväksikäytettyjen omat kertomukset ja taustatarinan nauhan päälle. Itse tunnin mittainen juttu oli kyllä asiaa, vaikka alkuun pohdin heti katsomattajättämistä. Ehkä nykytekniikka on hemmotellut minut pilalle? :) Dokumentti kulki kokonaan uhrien omilla kertomuksilla, jotka oli leikattu omiin aihepiireihinsä: ensimmäinen hyväksikäyttö, hiljaisuus, tunne omasta likaisuudesta ja pahuudesta, perheen reaktiot jne. Itkin niin kovin paljon monessa kohtaa. Nuo ihmiset olivat kauniita... He eivät ansainneet sitä. Heillä kaikilla oli sama tunne omasta syyllisyydestä ja omasta viallisuudestaan ja pahuudestaan. Se, että näkee muiden ihmisten kärsivän aivan epäloogisesta pahuuden tunteesta (he olivat lapsia!!!!) on jotenkin rauhoittavaa. Kun saan avattua myötätunnon hanan toista kohtaan ja tajuan, minähän olen kokenut samaa, saan yltettyä sen ainakin vähäksi aikaa itseeni. Itkin sitten naama märkänä heitä sekä itseäni.

Tätä en muistanut listassa äsken mainita. Katsoin muuten myös yhden asiantuntijoiden vinkkelistä asiaa katsovan dokumentin. Lopussa oli pätkiä hyväksikäyttäjien haastatteluista. Varokaa siis, jos tuntuu siltä, että se voi aiheuttaa shokin. Tämä dokumentti oli minusta myöskin lohduttava (siis itselleni, en osaa sanoa, onko se sitä muille). Siinä on asiantuntijoita ja hyväksikäyttöä käsitellään nimenomaan ilmiönä. No, lohduttavan siitä teki ammatti-ihmisten suhtautuminen hyväksikäyttöön: he halusivat puhua ja rikkoa tabun sekä herätellä ihmisiä todellisuuteen, ettei se ole vain hyvin harvinaista. Shokeeraavaa oli tosin joidenkin yksittäisten ihmisten näkemykset, ettei hyväksikäyttö ole pahaa, jos sen tekee tuttu aikuinen. Että mitä helvettiä?? Tämä ei muuten ollut edes hyväksikäyttäjän kommentti. Dokumentti on vanha, joten vanhat käsitykset nostetaan esiin tuuletusmielessä. Onneksi esimerkiksi tapauksiin perehtynyt tuomari ja psykologi tuomitsivat itse sallivan näkemyksen (siis hyväksikäytön sallivan näkemyksen) jyrkästi.

Törmäsin muuten tietoa etsiessäni vastaavaan ilmiöön muualla netissä, vaikkakin vähän eri kantilta. Itselleni on hankalaa, että hyväksikäyttäjä oli isoveljeni, joka on vain muutaman vuoden vanhempi. Sellaisesta ei puhuta. Kukaan ei taida haluta uskoa lasten kykenevän tuollaiseen pahaan. Jossain foorumilla, nainen kyseli ihmetellen omaa lapsuuttaan, miten pitkälle esimerkiksi lääkärileikit normaalisti menevät. Osa vastaajista sanoi suoraan, ettei mitään pahaa ole siinä, että muutamaa vuotta vanhempi lapsi ronkki pikkusisartaan toistuvasti aina teini-ikään saakka ja sen jälkeenkin. Se sai vereni kiehumaan. Minusta lastenkin välillä voi hyvinkin olla alistamista ja se on yksi tunnusmerkki seksuaalisessa hyväksikäytössä. Muutamankin vuoden vanhempi sisarus on johtoasemassa nuorempiinsa nähden niin onhan se hemmetti hyväksikäyttöä siinä vaiheessa. Lapset kasvavat nopeasti joten jo parin vuoden ikäerolla varustettuna toinen on vahvempi ja älykkäämpi. Siihen kun vielä lisätään se, että pienet lapset usein palvovat vähemmän tai enemmän vanhempia sisaruksiaan ja jos sisarus on vielä sadistisuuteen taipuvainen niin- AAHDLKJHDKJADGHslökajf nqEHUIHKLJhjgfyytd!!!! iHMMISTE- Hupsista ja anteeksi caps-lockista. Öhöm... Siis... Ihmisten välinpitämättömyys ja asenne, että lapset ovat vain lapsia ja pojat poikia vituttaa minua. Voisinpa vielä tuntea vihaa ihan minulle tehtyjen asioidenkin puolesta... Ja voisinpa olla pelästymättä tätä vihaa, kun se vähän nousee esille...

Mutta no... Kolmas dokumentti oli kuten sanoinkin lapsivangeista. Dokumentti käsitteli USA:n nuorisovankilan seksuaalirikollisten osastoa. En ehkä suosittele dokumenttia kaikille, joilla on sisarusten tekemää hyväksikäyttöä tapahtunut. Nuoret hyväksikäyttäjät esitetään mahdollisimman inhimillisnä ja ovathan he lapsia. Ovathan he miltei kaikki dokumentissa ainakin läpikäyneet hankalan lapsuuden, mutta voi olla takapakittavaa katsottavaa, jos ei vielä pysty vihaamaankaan kunnolla. En laita linkkiä, mutta dokumentti oli ensimmäinen osa nuorisovangeista kertovaa sarjaa, kannattaa etsiä, jos kiinnostaa. Itse tunsin vihaa katsoessani dokumenttia. Aluksi se oli hyvästä, mutta kun dokumentti pomppasi suoraan tekijän huonosta lapsuudesta perheen anteeksiantamiseen alkoi ahdistaa. Itkin ja tunsin myötätuntoa, mutta kun se viha painui taas taka-alalle ja totesi, ettei sillä ole oikeutusta. Että, ehkä ei kannata yrittää oppia ymmärtämään ennenkuin viha on käsitelty. Itsestä ainakin tuntuu siltä. Ehkä myöhemmin dokumentti olisi ollut hyvä, mutta nyt sattui... Vaikka avasihan se vähän tiedonjanooni näkökulmia, mutta en tainnut olla siihen valmis.

Vastaavasti viime viikolla ja tänään käsiteltiin terapiassa vanhoja perhekuvia, mitkä olin ottanut jollain lomalla mukaan kotoa. Käsiteltiin keitä nuo ihmiset ovat. Kuvissa esiintyvät kummatkin veljeni ja äiti sekä isä. Kaivoin kuvat esiin samalla kun katselin dokumentteja ja silloin itkuhanat aukesivat taas. Äiti ei näytä pahalta. Isä ei näytä pahalta. Isoveljeni ei näytä pahalta. Kaikkein isoin järkytys oli, etten minäkään näytä pahalta. Minä en tunnista sitä pientä tyttöä kuvista. Se iski syvälle. Se pikkutyttö ei ollut paha. Miten hän voi hymyillä? Miten kukaan noista ihmisistä voi hymyillä? Mikä heitä vaivaa? Valokuvat ovat niin vieraita minulle. (Tämä osittain johtuu siitä, ettemme ikinä katselleet niitä porukoiden kotona. Minulla oli uteliaisuutta kyllä ja silloin tällöin kaivoin ne esiin katsellakseni kuvia, mutta äiti aina suuttui ja sanoi, että tuhoan ne. Terppa sanoi, että hyvinkin vieraus voi johtua tästä, sillä hänen sanoin: "Vanhemmat ovat lapsen muisti".)

Terapiassa kun kuvia katseltiin terapeutti sanoi, kun mainitsin äitini näyttävän ihan onnelliselta kuvassa, sen ehkä olleen hyvä hetki. Mutta kun minä en jaksa ymmärtää miten voi olla yhtenä hetkenä hyvä hetki ja toisena minulta revitään hiuksia päästä ja käsketään painua pois kotoa tulematta ikinä takaisin. Minä en jaksa ymmärtää, jos äiti ei ollut paha, eikä isoveli ollut paha, niin miten he tekivät minulle sen kaiken? Miksi minua riepoteltiin hiuksista, minulle huudettiin niitä asioita, miksi minun sanottiin olevan niin ilkeä ja tuhma, että isä lähti? Isähän oli kaiken pahan alku ja juuri... Miten voin olla niin paha, että itse pahuus lähtee minua pakoon, kun ei kestä? Miksi? MIKSI? MIKSI??!!! Jos en ole paha, miksi sitten minun annettiin uskoa, että olen? Miksi helvetissä? Miksi he tekivät sen, jos eivät itsekään olleet pahoja? Miksi?! Koko lapsuuteni on yksi iso miksi, mihin ei ole vastausta ja minua vituttaa. Kuvien katsominen sattuu, kun en halua myöntää heidän olevan ihmisiä. Joko he eivät ole ihmisiä tai minä en ole. Jommankumman täytyy olla itse saatana, kun eihän tuollaista pahaa voi muuten tehdä! (Tähän väliin vain, että joo, tiedän, että pahempaakin käy toisille. Tiedän ja olen siitä hyvin suruissani, kun itsestänikin tuntuu jo, että tällä taakalla, minun täytyy olla itse Lucifer. Ja joo, en ole uskonnollinen, mutta varmaan kaikki ymmärtävät nuo pahan symbolit, joten olkoon ne käytössä.)

Tässä ehkä onkin se kipeä sykkyrä, jota pakenen. Minä olen tottunut uskomaan, että olen paha. Syvästi ja vain paha. Kaikki on joko hyvää tai pahaa minun maailmassani. Jos en itse ole paha, ihmiset, jotka ovat minulle pahaa tehneet ovat täysin pahoja. Jos he eivät ole, minulla ei ole oikeutta vihaan, sillä se on niin voimakas tunne, ettei sitä saa kokea kuin jotain todella pahaa kohtaan. Viha on pahaa. Pahalla saa iskeä vain pahaa. Jos kohdistan vihaa, johonkuhun, joka ei täysin läpeensä tihku pahaa, olen itse paha. Ja se pahuus silloin on oltava läpikotaista ja ulottua joka sopukkaani aina sydäntäni myöten. Nyt kun esillä on mahdollisuus, että äiti ja veli ovatkin vain sairaita ihmisiä, jotka ovat vain tehneet pahaa, minun täytyy taas olla paha tai maailmankuvani romahtaa. Oho... Päätä särkee. 

Ihan kamalan hankalaa!!! AKSJdsal...! En taida olla vielä valmis hyväksymään heidän ihmisyyttään. Onnistuisikohan se paremmin sen jälkeen, kun on päästy vihaamiseen asti? Vai pitäisikö ensin sisäistää, että maailma ei ole mustavalkoinen? Kumpi ensin? Kana vai muna? Suoraan sanottuna luulin, että kuvien katselu oli täysin turhaa ja halusin olla katselematta niitä ja siirtyä "oikeisiin ongelmiini" tänään. En tuntenut niistä kauheammin mitään terapiassa ja en halunnut muistella mitä tunsin, kun olin katsellut niitä yksin. Luulin, että kun kuitenkin päätin ne kaivaa uudestaan esiin, käytin niitä itseni harhauttamiseen. Noh... Taisipa olla ennemminkin toisinpäin. Niin se mieli yllättää.

PS. Virtahepo olohuoneessa on hyvä opus. Joo, onhan siinä vähän uskonnollinen lähestymistapa, mutta sen voi ymmärtää vertauksellisestikin. Ja joo, onhan siinä keskitytty alkoholismiin, mutta toimii se esimerkkinä ihan hyvin. Kirjassa kuitenkin käsitellään kivasti sisäistä lasta ja sen yhteyttä ihmisen minuuteen ja puuttellisen vanhemmuuden vaikutuksia ihan yleisesti. Plus se kirjan alkuosa, jossa puhutellaan suoraan sisäistä lasta oli jotenkin ihastuttava. Kun tartuin kirjaan ensimmäistä kertaa tuli taianomainen olo, että minulle kiipesi lapsi syliin lukemaan kirjaa kanssani. Lasta tuntui kiinnostavan ja rohkaisevan se, että kirjoittaja näkee lapsen hyvänä ja oikeana ihmisenä sisälläni. 

Myöhemmillä lukukerroilla samaa taikaa ei tapahtunut, mutta jospa se oli se suora sisäisen lapsen puhuttelu, mikä loihti sen esiin. Pitää koittaa lukea tuo kappale aina ennen kirjan lukemista ja katsoa, tuleeko hän mukaan uudestaan.

PPS. Yleinen varoituksen sananen vertaistuesta. Se on hyväksi ja auttaa käsittelemään asioita vähän niin kuin peilin kautta. Onhan se eräänlainen peilaamisprosessi ja antaa sanoja ja työkäluja tuntea asiaankuuluvia tunteita. Se voi kuitenkin aiheuttaa vähän hämärtymistäkin siitä, mikä on omaa ja mikä ei. Persoonan eriytyminen on kyllä melko voimakas ja pelottava tapahtuma. Vähän muiden blogien kautta, kun on saanut makusteltua, miten se voi tulla esiin vasta aikuisiällä, on ilmiö vähän pelottanut ja vetänyt nöyräksi. Tiedän, että itsellä ainakin tunteet ovat pirstoutuneet omiksi könteikseen, jotka välillä nousevat esille. En kuitenkaan ole vielä ihan uusia persoonia löytänyt itsestäni, vaikka tunnistan joitan tunneosia, jotka ovat eriytyneet omiksi olotiloikseen. Toisten blogien perusteella vähän jännittää, mitä elämässä on tulossa. Täytyy vaan muistutella itselleni, etten ole joku muu ja tottahan jollain muilla voi olla voimakkaampi eriytyminen tapahtunut rajumpien kokemusten seurauksena! Bläääh... Kun on tottunut imeytymään kirjoihin pakoon, niin voimakkaasti, että on elänyt toisessa maailmassa, niin imeytyy toisten vastaavia kokeneiden kokemuksiin melkoisen intensiivisesti. Etenkin, kun niissä on sitä samaakin, mitä on itse koettu, seassa. Varmaan on plussaa jo, että huomaa ilmiön ja tajuaa pelon johtuvan osittain siitä mutta, jos on todella herkkä imeytymään mukaan ilmiöihin, voi olla ihan suositeltavaa "ottaa" (en keksinyt parempaa sanaa :/) vertaistukea pienissä paloissa.

Joo meni saarnaamiseksi. Varmaan suurin osa tunnistaakin ilmiön ihan itsekin. Halusin vain muistuttaa, jos jotakuta meinaa kauhistuttaa. Muuutta, osittain tuo on kyllä ihan itsellenikin kirjoitettu, kun olen aika suggestioherkkä tapaus. :)



PPPS. Ha! Sainpas tuon vältellynkin murikan tänne vieritettyä. Luulin sen jo uponneen mieleni syövereihin, mutta kun pikkuhiljaa aihe aiheelta käy läpi asiat päässään uudestaan, sieltä ne löytyvät yleensä.  Hyvä hyvä! Hienoa minä~

Enhän minä ole koskaan kipeänä?

Eilen oli sellainen päivä, että kaikki ahdisti. Aamulla ahdisti. Luennolla ahdisti (miksi mun pitää aina olla äänessä?). Ruokatauolla ahdisti ja piti ystävältä kysäistä olenko ollut hirveän ärsyttävä viime päivinä (aika paljon uskaltanut mielipiteitä sanoa ulos, ja heti on olo, että jyrään muut). Iltapäivällä oli pieni ryhmäkuva ja ahdisti. Olin ainoa erilailla pukeutunut (olen valinnut eri linjan maisterivaiheessa ja pukeuduttiin työnkuvaan liittyen). Sen takia jouduin sitten kuvan keskelle. Joku huomautti, että kohta mulle käy jotain, kun muilla oli hanskat kädessä ja minä keskellä ilman (siis sellainen tuseerausvitsi). Siitä iski hirveä ahdistus, vaikkei sitä tarkoitettu ilkeäksi tai loukkaavaksi.

Siis tavallisesti olen huumorintajultani melkoisen härski tapaus. Sen verran jopa, että monet vaivautuvat seurassani ja olen myös itseironinen. Jostain syystä tuo vain eilen lävisti sen kaiken ja iski jonnekin, minne luulin, ettei voi iskeä. Kotimatkalla tulikin mieleen, että varhaisteininä ahdistuin kyllä härskeistä vitseistä, jos muut niitä kertoivat. Itse aloin niitä viljellä ollakseni hauksa. Terveystiedon tunnilla, kun seksiä käsiteltiin, opettaja pyysi minua laittamaan kortsun kurkun päälle ensimmäisenä ryhmästä. Järkytyin. Sitten raivostuin. Kieltäydyin äänekkäästi ja sanoin, ettei mun tarvitse ttehdä tuota tämän ikäisenä, kun "en mä kuitenkaa aikonu heti huomenna hypätä minnekkää puskaan panemaa". Hävetti niin hirveästi. Siis se, että minua pyydettiin tekemään tuollaista julkisesti. Ajattelin (vaikka siis tiesinkin, ettei se voinut olla totta), että se kuitenkin on opettajan ja muiden oppilaiden välinen juoni saattaa minut naurunalaiseksi. Se oli yksi tapaus, mikä sai minut tuntemaan, että kaikki tietävät likaisen salaisuuteni.

Kotona ei ikinä kerrottu edes kuukautisista saati sitten seksistä. Putosin kerran 7-vuotiaana pyörän tangon päälle ja äidille kertoessani siitä mainitsin, että sattui ja tuli ihan pikkasen verta pimpistä. Hän vei minut vessaan ja käski laittaa antamansa siteen alkkareihin. En edes tiennyt mikä se oli. Se tuntui oudolta alkkareissa ja äiti ei auttanut laittamaan sitä. Hoputti vain ärtyneenä vessan ulkopuolelta, kun en hoksannut miten se tehdään. Hän ei kertonut missään vaiheessa miksi se piti sinne laittaa. Hän ei myöskään ollut kuunnellut, kun olin sanonut, että verta oli vain ihan pikkaisen ja missä tilanteessa se oli tullut. Miten sitten tytöstä, joka ei edes ikinä kehdannut puhua seksistä oikeilla nimillä kenellekään, tuli sitten niin härski tapaus, ettei suurin osa edes kestä hänen ajatuksenjuoksuaan? Suoraan sanottuna en tiedä. Ei varmaan siitä samasta tytöstä tullutkaan. Se ahdistus ja pelko ja estoisuus on toisessa osassa ja se itse asiassa on alkanut nousemaan pintaan.

Eilen kärsin koko päivän hirmuisista menkkakivuista, mikä ehkä nostikin sen osan mieleni syövereistä. Ja ahdistus tuli sen mukana. Seksuaalisen ahdistumisen lisäksi toinen tunne, mikä tuolle osalle näyttää kuuluvan, on kipu. Huomasin, etten ollut kärsinyt teininä tappavanoloisista kuukautiskivuistani opiskeluaikanani miltei ollenkaan (paitsi viime aikoina). Kuten en myöskään päänsärystä, mikä oli yläasteella ja lukiossa päivittäistä. Toisaalta teininä en oikeastaan ollut koskaan sairaana. Eikun...! Tarkemmin kun muistelee, en vaan kokenut ikinä olevani tarpeeksi sairas jäädäkseni kotiin. Flunssa? No sehän on vain flunssa, hyvin voi opiskella. Vatsa sekaisin? No sehän on vain pientä stressivatsaa. Kunnon kuumetta ei oikeastaan minulle tule koskaan, joten kuumemittaria seuraten saattoi hyvin olla puolikuntoisena kaikkialla. 37 C? Äh, eihän puolen asteen kohoaminen kerro mitään.

Toisena ja kolmantena opiskeluvuotenani lukion jälkeen kärsin selittämättömästä kuivasta yskästä kuukausien ajan sekä pistävästä rintakivusta. Se iski välillä, kuin joku olisi tökännyt veitsen kylkeeni ja esti liikahtamastakaan. Niihinkin olin tottunut teininä, mutta noita alkoi olla se kolme neljä vuotta sitten niin tiheässä ja voimakkaina, että hakeuduin viimein lääkäriin. Astmaa ei ollut, keuhkoinfektiota ei nähty röntgeneissä... Mitään ei löytynyt, mutta oireet katosivat pikkuhiljaa. Sen sijaan, olen alkanut taas kärsiä näistä naaman kalventavista menkkakivuista sekä päänsäryistä. Niihin ei särkylääkekään auta. Eilen kotiinpäästyäni nappasin viisurinpoiston (joka ooli... kuukausi sitten?) yhteydessä määrättyä vahvaa buranaa eikä kivut lientyneet yhtään koko iltana. Niin, ja vatsanikin on nyt ollut pari kuukautta ihan vetelänä.

Noh, tuon osan huomattuani alkoi ainakin henkinen olo kohentua. Ihmetyttää vaan, että onko se viha sittenkin vielä erillisenä osanaan? Koska ei se tuon osan yhteydessä ainakaan tullut esiin, vaikka teiniltä tuo vahvasti vaikutti. Selittäisi kyllä sen, etten yksinkertaisesti voi olla kärttyinen, jos minuun sattuu fyysisesti. Muutun apaattiseksi ja vetäytyväski kuin piesty koira. Jostain syystä kipu ja viha ovat toisensa poissulkevia minulle. Voi tuota osa-raukkaa...

Hauska tutustua, minä! Anteeksi en huomannut sinua siinä.

Joku joskus kysyi, mitä haluaisin sanoa teini-itselleni? Vastasin tuolloin muutama vuosi taaksepäin, että haluaisin vetää häntä turpaan. Terppa oikein häkeltyi, kun kerroin... Sitten hän kysyi, mitä tunnen kun ajattelen itseäni eri ikäisinä lapsina ja teininä... Häpeää. Häpeän tuota lasta niin paljon. Tuon tajuaminen surettaa. Olen yrittänyt pikkuhiljaa hyväksyä itseni, niin olen ulottanut sen vain siihen, mitä tänään tai huomenna teen. Tämän takiahan se itseinho on taas nostanut päätään! Nyt kun alan kokea taas niitä tunteita lapsuudesta ja teini-iästä, vihaan itseäni, koska en ole ikinä noita puoliani hyväksynyt. Olen koittanut ne kai hukuttaa jonnekin pois. Yritin syntyä uudestaan puhtaana, koska koen edelleen olleeni jotenkin likainen tai paha tuolloin.

Terppa kysyi koinko nuorempana itseni pahaksi sisälläni velloneen mustan vihan takia? Kyllä, juuri sen! Vihasin kaikkia ja kaikkea ja tottakai minun piti olla paha, kun tunsin niin. Hyvät ihmiset ovat lempeitä ja antavat anteeksi. He asettavat muut omien tarpeidensa edelle. Äitini aina kärsi, kun uskalsin ilmaista vihaani (Vaikka koitin ilmaista sen rakentavasti, kirjoittamalla yhdenkin kerran rauhallisen kirjeen. Tähän hän vastasi lukittautumalla vessaan huutamisen jälkeen, itkemään kovaäänisesti.). Miten joku voi olla niin paha, että vihaa omaa äitiään? Saa hänet itkemään teki mitä tahansa? Sain myös raivokohtauksia. Kerran huusin opettajalle ruokalassa naama punaisena. Kerran äiti jatkoi jostain asiasta jankuttamista ja heitin kännykkäni, niin että se meni rikki. Illalla itkin noista tapauksista itseni uneen ja hakkasin itseäni vessassa rangaistukseksi. Pelkäsin sitä sisälläni asuvaa vihaa ja yritin satuttaa sen ulos itsestäni. Vihan purkaukset olivat se todiste pahuudestani. Vihan sisään patoaminen vain kasvatti sitä.

Tuo musta teinin viha ei ole ainoa tunteeni, joka pikkuhiljaa yrittää nousta esiin. Viime päivinä ihmiset (etenkin miehet), jotka tulee liian lähelle ahdistavat. Bussissa joku mies istui viereeni, vaikka olin valinnut ainoan paikan, missä oli vierekkäiset paikat tyhjänä (halusin olla yksin). Käperryin vain ikkunaa vasten ja odotin, pysäkkiäni. Pysäkkiäni ennen mumisin, että jäisin pois seuraavalla, johon mies vastasi, "Minä myöskin", eikä sitten liikahtanutkaan. No, siinä vaiheessa alkoi päässä kierrokset lisääntymään. Halusin pois. Ahdisti. Minua ei päästetty pois siitä miehen vierestä, kun halusin. APUA! Kestänkö pysäkille asti? Pyydänkö päästä kuitenkin jo nyt seisomaan vai odotanko?? 

Avokille kertoessani, hän aluksi ymmärsi väärin. Hän totesi, että eihän se mies tehnyt mitään väärää. Hän luuli, että syytin sitä miestä. Menin paniikkiin ja yritin selittää useamman kertaa, että tiedän, ettei se mies tehnyt mitään. Halusin vain kertoa, miten hölmöistä asioista viime päivinä olen ahdistunut. Lopulta aloin itkeä. Sanoin etten ole paha. En ole niin paha, etten tajuaisi, ettei se miesrukka tehnyt minulle mitään. Minua pelotti ja halusin, että joku lohduttaa. Avokki kipaisi halaamaan ja siinä rauhoituinkin lopulta, vaikka sitä itkua riitti nyt pitkän aikaa. 

Viime yönä sitten nukuttiin hyvin avokin vieressä. Nyt ei hengitys häirinnyt. Alkuyöstä ikkuna rasahti ja sitten lattia natisi, mikä sai minut ylikierroksille, mutta herättyäni horroksesta vähäsen pelko laantui. Avokin hengitys meinasi ahdistaa, mutta huomasinkin tällä kertaa, että se hengittää kuin vaari. Vaarin vieressä on ollut aina sentään turvallista. En ehkä halua sanoa avokille, tästä mielleyhtymästä (Rakas, sä oot turvallinen, kun susta tulee mieleen mun vaari. Hehe :P), mutta yössä se rauhoitti sisääni lamaantunutta lasta. Ainakin eilisen jälkeen on taas avokin vieressä parempi olo, joten lapsi ehkä on alkanut luottaa häneen. Sama lapsiraukka huutaa aina, ettei ole paha, kun joku käsittää jotain väärin. Hän pelkää, että hänen pelkonsa ja epäluottamuksensa koetaan syytöksenä muita kohtaan ja hän ei halua syyttää ketään. Syyttäminen on pahaa, en ole paha. Rakasta minua!

Sanon tuota pelkäävää osaani lapseksi, sillä pelko, jota koen, kuuluu pienehkölle lapselle. Koen itseni enintään 8-vuotiaaksi, kun se iskee. Kun ajattelen sanovani kelle tahansa sen ikäiselle lapselle, että "Häpeän sinua.", tekee mieli peittää kasvot käsiin. Eihän niin pienelle voi sanoa tuollaista, sehän on ihan kamalaa! Voi hevonp----! Onko ihmekään, jos sitten sisälläni pelkäävä lapsi häpeää itseään, eikä halua jakaa tunteita kanssani? Entä se vihainen teini, jota olen halunnut vetäistä turpaan? Terppa ehdotti, että ei hän (minä) ole tai ollut paha. Hän kärsi. Minä kärsin? Sehän tarkoittaisi, etten minä ollut paha. Yritin vain selvitä toivottomassa tilanteessa. Minua satutettiin, minä olinkin uhri. Ajatus tuntui hyvin helpottavalta. Samoin ehdotus, etteivät muut osanneet sanoa mitään positiivista minusta, koska eivät tunteneet minua. He näkivät vain sen kasvattamani suojakeinon: täytyy olla paras luokassa, täytyy suoriutua täydellisesti, heikkoutta ei saa näyttää. Eivät ihmiset välttämättä vihanneet minua. He eivät vain tunteneet minua. Jos vihasivatkin, hehän vihasivat sitten vain naamiotani, eikö? Suojamuuriani? Sitä en vain voinut rikkoa vielä tuolloin. Ja sen muurin taakse jäi sitten tämä kärsivä teini, joka uskoi omaan pahuuteensa. Unohdinkin hänet ja hänen itsetuhoisuutensa. Unohdin kuinka itkin itseni uneen iltaisin ja toivoin pääseväni pois. Unohdin uppoutumiseni kirjoihin ja mielikuvitusmaailmat, joita loin pakokeinona. Unohdin rukoilleeni Jumalaa ottamaan pois tuo kamala pahuus minusta ja tekemään minusta hyvän tai edes antamaan kyvyn uskoa, jotta joskus pelastuisin. Muistin itsekin vain sen muurin ja naamion, sillä ne näkyivät konkreettisesti toiminnassani. Vihasin niitä luullen itsekin, että siinä olin koko  minä. 

Nyt itkettää. Vihdoin joku huomasi minut täältä muurin takaa...

Kuolleita pikkutyttöjä

Terapiassa käytiin läpi verkkaan asioita, vaikka hyvin edettiinkin. Öisistä kauhuista terppa kysyi, kuka hahmo mahtaa olla. Siis se hahmo, jonka näen ovensuussa, jos yöllä pelottaa. Ainakin se on pitkä. Sen täytyy olla aikuinen. Äiti? En jotenkaan miellä sitä äidiksi, vaikka äitiäkin sai aina pelätä. Etenkin jos itki. Pelkäsin hahmoa äidistä riippumatta ja kaipasin joskus jopa äitiä, kun tuijottelin ovia. Isä? Ehkä, en tiedä. En muista hänestä mitään. Onhan se mahdollista, että tuo pelko jostain hahmosta on syntynyt vaan kaikesta kokemastani pelosta. Sitähän on ollut. 

Olen myös nähnyt toistuvia painajaisia sekä unissakävellyt aikanani ja puhunut unissani paljon. Unissakävelyistä tietenkin tiedän vain mitä minulle on kerrottu. Olen yrittänyt rappukäytävään useamman kerran. Äiti piti öisin turvalukkoa kiinni, sillä perusteella, että olen turvassa rappukäytävään putoamiselta. Hän oli kuulema huolissaan. V---t! Kerran teininä halusin kysyä äidiltä jotain yöllisen ahdistuksen kesken. Äiti ärähtikin jotain vastaukseksi ja menin hiljaa takaisin sänkyä kohti. Itketti. Äiti tuli eteiseen tivaamaan mitä halusin kertoa. "Miksi herätit?! Sano nyt! Mitä hittoa teet pystyssä?" En tiennyt mitä sanoa, joten olin hiljaa. Olin jo unohtanut asiani. Äiti otti hiuksista kiinni ja riepotteli tiukassa otteessa, kunnes itkin ja sanoin, etten muistanut. Sattui, pelotti, väsytti. Jotenkin lopulta päädyin sänkyyn. Aamulla äiti tivasi yhä vihaisena "mitä hittoa oikein puuhastelin viime yönä." Esitin, etten muistanut. Kysyin olinko kävellyt unissani. Se kelpasi äidille ja häntä nauratti yht'äkkiä. Siitä tuli hauska tarina, mitä hän välillä kertoo unissakävelystäni - minun paikalla ollessanikin. Tietysti hän jättää hiuksista riepottelemisen pois ja huutamisen. Hänen versiossaan kävelen vain kysymään jotain ja takaisin sänkyyni. Hän ei vieläkään tiedä, että tiedän. Ärhh... Hänhän on voinut vaikka mitä noina unissakävelyjen aikana tehdä, kun tuokin meni läpi. Tajusin vasta kirjoittaessa tämän ja vähän kammottaa. Onko ne sittenkin olleet dissosiaatioita, joiden aikana äiti on pillastunut jostain hirveästi? Myöhemmin, kun en ole muistanut tapahtumia, hän olisikin selittänyt kaiken unissakävelyllä? Voi persesuti ja pensselikarva!!!!! Anteeksi sivuraiteille lähtö, mun piti kirjoittaa muista asioista, mutta tästä tulikin nyt aika iso pala. Jotenkin ajatus kauhistuttaa (ja ilmeisesti suututtaa, kun pitää tuollaista kirjoitella). (Laitan nyt tämän kohdan itselleni violetilla, niin huomaan taas kiinnittää tähän katseeni.) 

Noh, varsinaisesti halusin kertoa painajaisista, joita näin kouluikäisenä. Tajusin oikeastaan vasta tänään, että niissä on ollut jotain outoa ja otinkin ne terapiassa esille. Unessa oltiin aluksi aina mökillä. Siellä on juhlat tai leiri ja kaikki luokkalaiseni ovat paikalla. Unet olivat yleensä miellyttäviä, kunnes löysin ruumiin. Se ruumis löytyi, joka kerta kun näin tätä unta. Se oli pieni tyttö, joka oli jo ehtinyt maatua luurangoksi. Hän oli niin pieni, että löytyi pitkulaisesta kukkaruukusta, joita oli vajan takana. Hain milloin minkäkin luokkani tytön ruukun äärelle katsomaan tyttöä. Valitsin aina kuolleen tytön oletetun isosiskon mukaani. Kuollut tyttö oli aina jonkun pikkusisko. Nimenomaan jonkun tytön pikkusisko. Terapeutti kysyi oliko hän koskaan minun siskoni. Ei, ei minulla ole siskoa. Ei edes unissa. Entä oliko hän varmasti tyttö? Joo, hän oli aina tyttö. Hän oli myös aina pieni, niin kooltaan kuin iältäänkin. Hän oli alle kouluikäinen tai enintään ensimmäisellä tai toisella luokalla. Sen tiedän, mutten tiedä miten. Myöhemmin kuollut pikkutyttö löytyi mitä kummallisimmista paikoista. Aina piilotettuna johonkin astiaan. Kukkaruukuista, vaaseista, sähkölaatikoista ja lopulta koulun ruokalan kannellisesta ruoka-astiasta. Tiedättehän, sellaisesta, missä laitosruoka pysyy lämpimänä. Sen unen näin yläasteaikana. 

Nyt jouduin taas pitämään tauon ja miettimään, mitä muuta olin puhunut... Hömm... Se karkaa, on karkaillut koko päivän.

Ahha! Pelkohan se. Lapsenomainen pelko siitä, että olen taas mennyt kertomaan lisää asioita, joita ei pitäisi. Pelko siitä, ettei ihmiset kestä. Eihän kukaan voi! Pelosta en halunnut puhua. (Halusin kyllä, mutta kun pitäisi ja yritän, en haluakaan. Tai sitten unohdan koko pelon sopivasti!) Nyt kuitenkin sai lipsautettua tuon epäluottamuksensa epäsuorasti ulos. Tajusin, että pelkään, ettei kukaan usko tai halua uskoa tai halua kuulla. Eihän kukaan ennenkään ole kuullut. Terapeutti kuitenkin lupasi, että kun olen selvinnyt hengissä, jonkun pitää myös selvitä kuuntelemisestani. Unien muistaminen tuli itseasiassa tämän keskustelun jälkeen. En vain meinaa muistaa tätä keskustelua ollenkaan. Se täytyy kaivaa ja houkutella esiin muistista. Ehkä sille pelokkaalle puolelle pitäisi keksiä nimi? Se kun aika selvästi on jokin osa. On hankala edes pitää mielessä, että siitäkin puhuttiin, joten dissosiaatioltahan tuo vaikuttaa, jep. (Tai torjumiselta, vaikken kyllä tajuakaan, miksi torjuisin epäluottamukseni ja pelkoni.) Mietintään hyvä nimi pelokkaalle ja epäluottavaiselle lapsiraukalle. Lapsen pelkoa tuo pelkoni nimittäin on.

Sängystä pakoon

Oho, unohdin jotenkin postata tämän, vaikka olin kirjoittanut jo maanantaina. Nyt on tiistai ilta. Koitin askarrella päivämäärän kanssa, joten voi olla, että se näyttää eilistä tai tätä päivää. Katsotaan. Tämä on kuitenkin nyt sitten 5.10 kirjoitettua tekstiä!

Tuli levättyä (en tehnyt viikonloppuna muuta pakollista, kuin autoin avokkia siivoilemaan). Päivät ovat menneet hyvin, mutta unta vaan ei ole tullut kunnolla. Öisin iskee kummallinen olo. Toissayönä kääntyilin unensilmäyksien välillä kunnes olin kuristua peittoon ja sitten olinkin aamuyöstä ihan hereillä. Avokin hengitys alkoi tehdä hulluksi. Hän ei edes kuorsaa, mutta yleensä rauhoittava tuhina tuntui nyt inhottavalta ja pahaenteiseltä. Kääntyessäni selin häneen, tunsin hengityksen niskassani ja teki mieli repiä ihoni irti. Häneen päin kääntyessäni kuului hengitys liian hyvin ja jotenkin läpäisi aivoihin asti. Tiedätkö kun erehtyy kuuntelemaan kellon tasaista tikitystä ja sitä ei saakaan enää ulos päästään? Samalla tavalla toisen hengitys vain takoi läpi, kun yritin nukkua. 

Pakenin olohuoneeseen nukkumaan sohvalle. Ei tullut uni yhtään paremmin, mutta oli rauhallisempi olo. Sitten alkoi tulla vain olo, että joku tulee eteisestä tai makuuhuoneen ovelta. Piti asettua niskat vänkyrälleen, että näki oviaukot yht'aikaa. Kun sulki silmät, vilahti tumma hahmo oviaukkoon, mutta avatessa silmät uudestaan, ei siellä ketään ollut. Minua ei pelottanut, mutta pelotti kuitenkin. Se pelko oli ikäänkuin muisto. Se oli sen viileän lasin takana, missä muutkin tunteet minulla virtaa. Tuollainen sama pelko oli mukana aina teini-ikäisenä ja nuorempanakin. En vain saa paikannettua, mistä se on lähtöisin. Olen pelännyt pimeää ja valvonut öisin niin kauan kuin muistan. Se pelko meni piiloon johonkin mielen rakoon ja upposi syvälle unohduksiin muutettuani yksin asumaan ja se vajosi yhä syvemmälle erottuani eksästäni. (Onpa teksti taas etäistä... :( Missä ne tunteet ovat? Miksei ne voi tulla pintaan?)

Odotin jo innolla terapiakertaa, mutta se onkin vasta huomenna. Pitäisi nyt tällä kertaa uskaltaa puhua luottamuksestakin. Välttelen sitä aihetta, osittain pelosta, että minut jätetään avun ulkopuolelle, jos terppa saa tietää, että välillä epäilen häntä, psykiatriani ja kaikkia mahdollisia auttavia tahoja. Kuitenkin haluaisin sen pusertaa ulos rinnastani, olisihan se alku luottamiseen.

Auttoihan se

Terpalla käynti oli melko rankka ja täynnä. Koitin saada oksennettua ulos huomioni vihasta ja syyllisyydestä ja siinä ohessa kertoa vielä kaikki pahat muistot ja oksentaa ulos äidin välinpitämättömyyden aiheuttamat tärinäpahoinvointi-itkut. Oivallukset jäivät kaiken muun varjoon, mutta tulipahan uusiakin. Hän ehdotti että vihastumiseni mielenterveyden ongelmista kärsivien opiskelijoitten unohtamisesta on samaa vihaa, jota tunnen opettajiani kohtaan.

Yritin kovasti viestiä aikanani pahasta olostani, mutta turvallisesti (siinä tuli sitten salailtua samalla). Yritin kertoa, kun minua kiusattiin, mutta se tuli ala-asteella niin painokkaasti, että opettaja luuli minun vain vitsailevan (ainakin niin jälkikäteen toivon!). Totesi vain ykskantaan: "No, voi voi..." eikä tehnyt muuta. Ainoa kerta, kun minun kiusaamistani käsiteltiin, oli kun pari poikaa pahoinpitelivät kotimatkalla. Silloin oli nuorisopoliisikin paikalla. (Tämä oli varmaan kolmannella tai neljännellä luokalla, kun meillä oli sama opettaja 1-4 luokilla ja tämä ensimmäinen opettajani oli tuolloin paikalla juttelemassa minun, poikien (he olivat jo yläasteikäisiä) ja nuorisopoliisin kanssa.) Silloinkin kun isoveljeni koulun pihalla heitti puolenpään kokoisella kivellä vatsaan, ei ollut keskustelua opettajien kanssa. Lojuin tajuttomana vähän aikaa koulun pihalla, kunnes opettaja tuli ystäväni hakemana paikalle. Kai he ajattelivat, että sisarusten välit selvitetään kotona. Huokaus...

Sen jälkeen en yrittänyt viestiä sanallisesti mistään. Söin kynteni (voi olla ällöä! Varo tätä kappaletta, jos olet herkkä.), kunnes oli puolen sentin matkalla sormissa vain sitä kynnen alla sijaitsevaa ohutta kalvoa. Senkin pureskelin ja revin pois, vaikka se sattui aivan kamalasti. Pureskelin myös ihoa kynsien ympäriltä. Kotona löin itseäni ja viiltelin nilkkoja (muualta jäljet olisi ehkä huomattu). Orastavan syömishäiriöni keskeytin, kun terkka kommentoi laihtumistani. Oli hyvin hyvin paha olo, mutta jokin ajoi peittelemään sitä. Öisin toivoin, että joku hakee pois. Jos ei muu, niin jospa Jumala - jos kuolisi vaikka. Finnitkin täytyy kaltuta naamasta, puristelemalla kaikki ihohuokoset tyhjäksi. Siis sellaiset ei-tulehtuneetkin. Jos jostain ei tule mitään ulos, puristetaan vain niin paljon, että ainakin verta tulee. Siitä tietää, että se on puhdas. Huvittavaa on, että olen aina luullut, että mulla on huono iho luonnostaan. Mutta taitaa olla tuo oma väkivalta jättänyt pinnan täyteen mikroarpia, jotka tekee ihosta muhkuraisen läheltä katsottuna. Se taas saa luulemaan, että on finnejä ja jatkamaan. Pitää yrittää sekin lopettaa.

Totta tuossa terpan huomiossa on. Siksi siis suutuin tuosta niin kovasti. Ehkäpä äiti ja veli ovat vielä liian lähellä. En voi ulottaa vihaani vielä heihin. Enhän ole edes vielä surrut aktiivisesti heidän tekojaan. Tulee vain epämääräinen ja etäinen paha olo. Muistoistani hän totesi heidän kummankin kohdelleen minua sadistisesti. Se sai jonkin pienen muurin rikkoutumaan. Joku antoi minulle sanan pahoille kokemuksilleni. Tuli taas itkua. Äidin postauksesta keskusteltiin kanssa - muistoista paljonkin.

On ollut vielä niin vetämätön olo. Suunnaton väsymys, mutta sekin ikään kuin raskaan verhon takana. Sen varalta, että paha olo muistoista kävisi sietämättömäksi mainitsi terppa Delfins ry:n auttavan puhelimen. Täytyy katsastella, milloin se on auki. Toisaalta, terpan maininta pelästytti. Tajusin juuri, että pelästyn, kun joku tarjoaa apuaan. En ole tottunut siihen ja havahdun siihen miten huonosti minun täytyy voida, että kukaan huomaa. Aikaisemminhan, vointini on ollut hyvinkin huono, mutta on jäänyt täysin huomiotta. Huomio saa aikaan kieltoreaktion ja pelon. Kai yhdistän huolehtimiseen satuttamisen? Siis olenhan tottunut siihen, että kun äiti viimein huomasi pahan oloni, hän hyökkäsi tavalla tai toisella. Toisaalta pelkään, ettei kukaan voi minua auttaa, kun he eivät itse kestä. Bussissa terpan jälkeen pohdin hänen huolestunutta ilmettään. Pelkäsin, että hän saattaa itse kärsiä kertomistani asioista. Äitihän, jos ei suuttunut, käänsi aina huolen itseensä, kun minulla oli paha olo. Hän itki hysteerisesti ja huusi, ettei voinut auttaa ja miten pahalta hänestä tuntui. Hän lukitsi itsensä vessaan tuntikausiksi ja itki siellä, eikä suostunut tulemaan ulos anteeksipyytelystä ja anelusta huolimatta. Onko ihmekään, jos pelkään muiden puolesta, kun pitäisi huolehtia itsestäni tai pyytää apua?

Koitan nyt viikonloppuna levätä, kuten piti. Leffoja, jotain hyvää suuhunpantavaa ja avokki. <3

Äiti

Olen ollut ihan solmussa eilisestä. Pitkästä aikaa unta oli tullut kkunnolla palloon ja oli katsottu avokin kanssa Henkien kätkemä ehdotuksestani. Hän jopa piti siitä, vaikka ei pidä animesta. :) Noh, jos olisin tuolloin kirjoitellut, olisikin tullut väliin yksi iloinen postaus. Anteeksi tämä negatiivisuus. Alkaa ainakin itseäni tympimään. Se vain se onnellinen aamupäivä alkoi valua hiekkaan ja hiekkakin muuttui teräväksi lasiksi.

Vaikka olin päättänyt jättää asian vatvomisen nyt terapiakertaan (onneksi se on tänään piakkoin!!), mielen perukoilta alkoi löytyä yhä muistoja. Äiti deittaili paljon. Hän pakotti minut mukaansa läheiseen hotelliin soittelemaan miehille. Mukaan oli pakko lähteä. Jos en halunnut, äiti alkoi huutaa, että entä jos hänelle käy jotain.  Hän tarvitsi minut mukaan suojaksi. (Olin muuten all 9 -vuotias, vaikken tarkkaa ikää muistakaan. Siinäpä loistava turva pimeässä metsässä, jonka läpi hotellille käveltiin.) Vaihtoehtoisesti hän saattoi kysellä, että mitä hänen pitäisi miehelle X sanoa, kun ei pääsekään soittamaan. Sanoisiko hän sille, että olin sanonut, etten halua mukaan? Olisinko minä todella niin itsekäs, että estän äitiäni soittamasta rakastamalleen miehelle? 

Noita puheluita jatkui muutaman vuoden. Muistan istuskelleeni hotellin aulassa tunnin pari illassa useana iltana viikossa. Mitään tekemistä ei ollut. Jos pyysin rahaa Flipper-peliin, äiti antoi auliisti ollessaan puhelimessa, mutta kotimatkalla alkoi räyhääminen. Puhelu jäi lyhyeksi, kun minun piti saada rahaa. Hitto, kun huomenna ei kai syödäkään edes, kun ei ole varaa makaronipussiin. Olinkin itsekäs, kun pyysin rahaa peliin. Seuraavaksi äiti alkoi käydä kadun toisessa päässä puhelinkopilla. Hän lähti yleensä yhdentoista aikaan ja minun oli pakko mennä mukaan edelleen. Yöt menivät myöhään, enkä saanut tarpeeksi unta. Olin kuitenkin itsekäs, jos en halunnut lähteä. 

Nuo ajat pikkuveli oli yksin kotona. Äiti laittoi hänet sänkyyn jo aiemmin, mutta repi minut mukaansa puhelumatkoilleen. Pikkuveli on varmaan pahimmillaan ollut 4-5 -vuotias. EIkä yksin kotiin jättäminen öisin ollut tavatonta muutenkaan. Muistan jakson, jolloin heräilin öisin. Nousin sängystä, enkä löytänyt äitiä mistään. Hän ei ollut kotona. Nipistelin itseäni kylpyammeen laidalla ja löin, että heräisin. Eihän tällainen voinut olla totta. Äiti oli jossain muualla. Koitin ulko-ovea, mutta äiti jätti sen takalukkoon, ettemme päässeet edes rappukäytävään. Kaksi ala-asteikäistä lasta lukittuna asuntoon sisään. Kun pakokauhu alkoi iskeä, herätin pikkuveljen ja koitin pitää hänet rauhallisena samalla, kun yritin kutsua apua rappukäytävän kautta. Joku naapurin mummo lopulta tuli rauhoittelemaan. "Ehkä äiti on tanssiaisissa?" No, täti rauhoitteli, kunnes äiti tuli kotiin. Kotioven sulkeuduttua äidin jälkeen alkoi huuto. Olin häirinnyt naapureita. Olin huutanut apua turhaan. Haluanko, että minut napataan ja viedään pois kotoa. Ei sellaista saanut tehdä. Ensimmäisen kerran jälkeen en uskaltanut huutaa apua. Herätin vain pikkuveljen seurakseni, koska oma ahdistukseni oli niin paksua. Pelkäsin, että jäisimme oven taakse lukkoon. Äiti ei tulisikaan takaisin, vaan kuolisimme nälkään kotona. Katsoimme videoita, kun niitä oli ihan hirveästi kotosalla. Lopulta äidin tullessa, hän oli vihainen, kun ei oltu sängyssä.

Kerran videoita katsoessamme (ne olivat siis itse nauhotettuja) kasetti menikin väärinpäin koneeseen. Telkassa alkoi pyöriä porno. Äidin huomattua, alkoi karjuminen, että kasetti pois koneesta. Hän räyhäsi siitä aika pitkään. Videolla oli joku rehevä nainen. En ehtinyt nähdä kovin hyvin, mutta jälkikäteen olen miettinyt, oliko se äiti. Ei kai sellaista tullut telkasta? Se oli itsenauhoitettavia kasetteja kuitenkin. Kuka muuten pitää pornokasettia lasten videoiden seassa? Kuka muuten nauhoittaa lasten ohjelmia pornokasetin toiselle puolelle?

Vielä vähän myöhemmin alkoi telkkassa olla koko ajan teksti-TV:n senssi-chat auki. Videoita ei saanut katsoa, kun äiti katseli chattia. Äiti ei lähtenuyt olohuoneesta ruudun äärestä, jotan ainoa tapa saada huomiota, oli istuskella olohuoneessa. Tulipa itsekin luettua sitä - ala-asteikäisenä siis. Äiti myös luki ääneen joitain "huvittavia" paloja. Hän naureskeli ja luki meille verkkosukkahousumiehestä, joka etsii seksiseuraa. Senssi-chat muuttui kokoperheen tarinatuokioksi. 

Sitten äidillä oli oma puhelin. Hän soitteli kotoa miehille iltaisin. Se kuului huoneeseeni. En saanut nukuttua. Jos valitin siitä, äiti käski laittaa korvatulpat tai suuttui. Hän harrasti äänekästä puhelinseksiä. Sitä huutoa kuuntelin iltaisin ja puristin tyynyn pään ympärille ja hoin "Lopeta! Lopeta! Lopeta!". Toivoin oman ääneni peittävän sen kaiken alleen. Itkin ja itkin, kun olin niin väsynyt ja voin huonosti. Halusin repiä korvani irti, kun se kirkuminen tuli korvatulppien, tyynyn ja oman valitukseni lävitse. Joskus sitä tapahtui useamman kerran yössä. En lopettanut aina enää hokemistani, kun pelkäsin sen alkavan uudestaan, heti kun irrotan otteeni tyynystäni ja vaikenen. Joitain kertoja, äiti kuulikin sen, kun oli saanut tarpeekseen soittelusta. Hän ryntäsi avaamaan huoneni oven jysähdyksellä ja tuijotti raivona pimeään huoneeseeni. "Hittoako sinä täällä vingut!" "Mikä helvetti sua vaivaa?!" Hänestä käpertymiseni sängyn nurkkaan polviani halaten ja heijaten edestakaisin oli kuvottavaa. Hän raivostui, kun näki minut. 

Pari kertaa äidillä kävi miehiä kylässä. Ne olivat mielestäni ällöttäviä. Muistan kätelleeni yhtä ja menneeni kohteliaan vaivihkaa pesemään käteni. Useimmiten äiti kutsui miehet kylään, kun olin itse mökillä, minne laittoi minut väkisin joka viikonlopuksi ja lomaksi. Ja tarkoitan ihan jokaista - joulu oli ainoa poikkeus, sen ajan olin kotona. Äiti myös puhui näistä sydänsuruistaan minulle aina ala-asteikäisestä lähtien. AIna oli joku elämää suurempi rakkaus, mutta ne kaikki kariutuivat. Joskus kun ei kukaan halunnut naista näin hirveiden lasten kanssa!

Oli jo naatti olo näiden asioiden muistelusta. Jostain syystä päätin kuinkin vilkaista äidin sivun Facebookissa. Seinällä komeilu kuva lapsesta miehen sylissä ja kuvaan oli laitettu teksti: "On parempi kasvattaa onnellisia lapsia kuin korjata rikkinäisiä aikuisia. Jaa tämä kuva, jos ymmärrät.". Tuijotin vaan kuvaa ja aloin vapista. Lähdin vessaan itkemään, mutta mitään ei tullut. Ahdistus puristi itkun kokoon rinnassani. Tuo viesti sattui, se oli kuin minua vastaan kirjoitettu. Äiti tietää, että olen terapiassa. Valehteleeko hän edelleen, että kaikki on hyvin? Vai onko hän todennut, ettei mulla ole enää väliä? Olenko liian rikki, kun en suostukaan elämään hänen joukkoharhansa vallassa? Lopulta sain laitettua viestin ystävälle, joka ehti muutaman tunnin päästä piipahtaa kahvittelemaan töistä. Olin keväällä kertonut riidastamme äidin kanssa. Nyt näytin kuvan ja kerroin, miten se sattui. Sanoin, että epäilen äidillä narsismia. Yllätyin ihan, kun hän olikin myötätuntoinen ja uskoi. Hän sanoi, että on hirveän surullista, että toinen voi noin nopeasti vetää minut noin pahaan oloon.

Avokki kuunteli illalla kaiken ja lohdutti. Hän sanoi, että olosuhteisiin nähden olen yllättävän täysjärkinen. Naurettiin. Vitsailin, että eihän tällaista tapahdu (siis noita muistoja) kuin jossain kirjoissa. Tänään on ahdistanut. Ihan hirmuisesti. Ei olisi pitänyt puhua kellekään. EI olisi pitänyt kertoa ja rikkoa hiljaisuutta. Mutta en taida totella tuota ahdistusta. Saisipa jotenkin vakuutettua, ettei pidä pelätä kertomista. Ei kaikki varmaan uskoisi, mutta ihmiset, joille kertoo voi valita itse. Blokkasin äidin. En tiedä miksen jo tehnyt niin. Huokaus... Kai mulla on edelleen hirveä äidinkaipuu. Enkä oikeastaan ole päässyt vihaan käsiksi tästäkään asiasta. Tuli vain huono olo ja vaikka tiesin, että pitäisi olla vihainen, tunsin sen vain paksun paksun viileän lasin läpi. Siellä se oli, muttei tullut pintaan. Paha olo tuli ja ahdistus. Äiti on taas pettynyt.

Pitää muistaa keskittyä omaan hyvinvointiin. Leffailta oli kiva. Täytyy pitää toinenkin. Sitäpaitsi, jos vaan saisin iskostettua itseeni, että olen turvassa, se olisi jo paljon. Äiti ja hänen harhansa, ovat kaukana. Mutta kun silti pelottaa. Isovanhemmat varmaan kohta uskovat äitiä... Onkohan vanhat opettajani kuulleet niin hirveästi pahaa äidiltä? Miksi heillä edes olisi väliä? En tiedä, he olivat terveitä aikuisia elinpiirissäni, joten toivoisin, että he olisivat hyväksyneet minut. Olin sentään kuvaamataidon ja äidinkielen opettajien kanssa hyvissä väleissä - ja sen yhden eläkkeellejääneen englanninopettajan, joka vaati hirmuisen pitkiä esseitä. Varmaan ne olivat ne opettajat, joille koskaan aineen luonteen kauttaa tuli näytettyä jotain sen teräskuoreni alta.

Koitan muuten viimein täytellä hakemuksia saadakseni vanhat potilastiedot koko lapsuusajalta. Toivotaan, että onnistuu! Viime päivien muistovyöry on saanut tekemään päätöksen, että täytyy vaan itse palastella totuus kokoon. En saa siitä hyvää kuvaa ainakaan äidiltä ja isovanhemmat eivät tiedä paljoa.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa!