Laitoin muuten viime perjantaina paperit kulkemaan. Pyysin kaikkia terveydenhuollon ja sosiaalitoimen papereita syntymäkunnaltani ja alueen erikoissairaanhoidosta erikseen vielä. Yllätys tuli, kun byrokratian rattaat kuljettivat jo eilen paksun kirjekuoren nenäni eteen. Siinä oli kaikki perusterveydenhuollon paperit. Puuttumaan jäi teini-ikäisenä unettomuudesta johtuneet lääkärikäynnit, mutta voi olla, että ne on merkitty mielenterveyden puolelle, mistä en hoksannut kysellä edes. Kunnalliselta ainakin paperit saa, joten jos on tarvetta kannattaa yrittää! :) Kerrankin jokin toimii sutjakkaasti. Itsekin aion vielä pyytää varmuuden vuoksi nuo mielenterveyden paperit.
Siinä sitten pääsin uppoutumaan noihin mystisiin merkintöihin lapsesta, joka olen joskus ollut. Kutsutaan häntä nyt Tytöksi, sillä minä en saa häneen yhteyttä. En tunne olleeni hän.
-----------------
Merkinnöissä tyttöä kehutaan reippaaksi ja iloiseksi, mutta neljän vuoden tienoilla Tytön kuvailu muuttuu. Reipas sana vielä kulkee mukana, mutta nyt hän on vakava. Hänen sanotaan hoikistuneen. Kouluterveydenhoitaja on kuvaillut 9-vuotiasta Tyttöä erityisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Kuvaus jäi vaivaamaan, sillä olen hävennyt itseäni ja luullut, että olin äänekäs, rasavilli ja aina hankaluuksiin joutuva näsäviisastelija. Hiljainen ja vakava ei sovi yhteen tuon muistikuvani kanssa. Se suorastaan sotii omaa käsitystäni vastaan, mutta ristiriidassa on jotain lohduttavaakin. Tyttö ei kuulostakaan niin inhottavalta ja ärsyttävältä. Hän kuulostaa... kärsivältä? Oliko Tyttö se uhri? Eikö hän itse tuhonnutkaan ihmisiä ympäriltään? Eikö Tyttö muuttanutkaan heitä hirviöiksi?
Käynnin syy oli ollut huimaus. Tyttö oli saanut huimauskohtauksen tunnilla ja saanut luvan mennä kouluterveydenhoitajalle. Vastaanotolla Tyttö oli kertonut myös sekavuudesta. Hän ei muistanut yhtään mitään. Tyttö oli kokenut vastaavia kohtauksia myös kotona, mutta äiti ei ollut ikinä hänen kertomansa mukaan huomannut, jos hän ei itse ilmoittanut huimauksesta. Terveydenhoitaja epäili syömättömyyttä, sillä Tyttö ei syönyt aamupalaa, eikä kouluruokaa. Hän heitti ruoan koskematta pois. Tytön kanssa sovittiin aamupalan syömisestä ja kouluruoan syömisestä sekä kontrollikäynnistä, jolle äidin tulisi tulla mukaan. Kontrollikäynnin papereissa luki, ettei äiti ollut tullut paikalle. Tyttökin ilmoitti olevansa nyt kunnossa, vaikka itse koen hankalaksi uskoa sitä.
En muista mitään kuvatuista sekavuuskohtauksista. En edes muista niitä olleen, enkä käyneeni niistä terveydenhoitajalla. Kontrollikäynnistä nousee mieleen pettymys, ettei äiti tullut mukaan. Olin pyytänyt häntä, sen verran muistan. Jännitys nousee taas ihon alle. Raskaus laskeutuu raajoihin ja vatsanpohjaan. Kohtaukset, joissa unohdan "kaiken" kuulostavat rajuilta 9-vuotiaalla.(?) Koko ajan vahvistuu olo, etten tunne Tyttöä. Sen pitäisi olla minä, mutten tunne häntä.
Aivan pienenä Tyttö sai velttouskohtauksia, joista äitikin on minulle kertonut. Tyttö on ollut n. 2-vuotias. Lähete erikoissairaanhoitoon löytyy papereiden seasta. Tarina vain on erilainen. Papereissa velttouskohtauksiin kuuluu korviasärkevä kirkuminen, mistä ei äiti ole ikinä minulle maininnut. Tyttö on kesken leikin alkanut huutaa kimeästi, ilmeisen eläimellisesti, minkä jälkeen hän on lyyhistynyt veltoksi reagoimatta puheeseen tai ärsykkeisiin. Kohtauksen jälkeen Tyttö on ollut väsynyt ja halunnut vain nukkua. Tässä versiossa hän on hengittänyt aivan vapaasti ongelmitta.
Olen kyllä hakenut myös erikoissairaanhoidon papereita. Nyt on entistä voimakkaampi tarve saada ne käsiini. En tiedä, mitä mieltä näiden versioiden erilaisuudesta olen. En näe mitään syytä siihen, miksi äiti on valehdellut minulle kohtausten luonteesta. Huokaus...
4-vuotiaana Tyttö on ollut lääkärissä ohimoruhjeen vuoksi. Lääkäri arvioi ruhjeen tylpän esineen aiheuttamaksi. Tyttö sai diagnoosin aivotärähdyksestä. Äiti on kertonyt tytön kompastuneen kynnykseen ja lyöneen päänsä ilmeisesti lattiaan.
Tästäkin olen kuullut äidiltäni. Minulle on kerrottu, että löin pääni sängyn kulmaan (mikä ei muuten ole tylppä) sängyllä pomppiessani. Muistan jo kysyneeni hyvin pienenä (5 - 6:n vanhana?) miten sain sen kamalan päänsäryn (Sen muuten muistan. Muistan sen säryn ja itkeneeni, samalla kun istuin pulkassa, missä äiti veti minua lääkäriin.) ja äiti kertoi tämän tarinan jo tuolloin. Samalla hän kielsi pomppimasta sängyllä, sillä noin kävi koska olin ollut tuhma ja tottelematon. Tarina ei siis taaskaan täsmää. Enkä näe syytä, miksi hän valehtelisi joko minulle tai lääkärille aivotärähdyksestäni.
Vajaan kolmen vuoden iässä Tyttö on loukannut käsivartensa. Hän ei saa sitä nostettua hartiantasoa ylemmäs, muttei kärsinyt murtumista. Äidin mukaan Tyttö loukkasi itsensä pulkkamäessä aiemmin päivällä.
En tiedä tästä tapauksesta mitään, joten en osaa sanoa, onko tarinassa mukana valheita vai ei. Alan kai kyynistyä, kun epäilen jokaista selitystä loukkaantumisistani. Ärrinpurrinmurrin...
Tytön ensimmäisen neuvolakäynnin kohdalla on maininta, että isoveli on mustasukkainen.
Aika tavallistahan se taitaa olla, mutta... Hyväskikäyttö ja sadististen kokemusteni vuoksi janoaisin jotain tarkempaa. Harmi vain, ettei sitä ole. Tästä ei myöskään ole myöhemmissä merkinnöissä yhtään kommenttia missään.
-----------------
Äh... Ainakin vaikuttaa siltä, että olen kärsinyt dissosiaatiosta jo lapsena. Ehkä? Välillä unohdin "kaiken" ja huimauskohtaukset olivat yleisiä. Pikkulapsena saamani kohtaukset myöskin huutavat mielestäni traumaa, mutten voi olla varma. Tarinat loukkaantumisistani eivät täsmää, mikä tarkoittaa mahdollisesti (voihan se olla äidin huono/valikoiva muistikin tai jotain "ei tarkoituksellista") äidillä olleen syytä valehdella tapahtumista. Väsyttää... Jännittää kamalasti. Vähän helpottaakin, sillä vaikken ole enää kyseenalaistanut järjellä omien kokemusteni todenperäisyyttä, on kyseenalaistamista tainnut tapahtua tunnepuolella. Helpottaa, etten olekaan niin hullu kuin välillä luulen. Paperit ainakin jossain määrin tukevat käsitystäni, että asiat ovat olleet huonosti jo hyvin varhain. Pelottaa. Nuo huimauskohtaukset ja asioiden totaalinen unohtaminen pelottavat. Nuo ovat niin tyypillisiä dissosiaation oireita ja en oikein tiedä voiko dissosiaatiosta "parantua" (etenkään kohtaamatta näitä mahdollisia osia). Miten pahaksi sen täytyy mennä, että siitä saa kiinni ja toivuttua ainakin riittävään kuntoon? Vai täytyykö toivuttuakseen romahtaa täysin? Kunhan jossittelen ja panikoin. :P
Olo on kuin tehtäväänsä epäpätevällä salapoliisilla. Melkein tulee syyllinen olo, kun tongin jonkun papereita. Hölmö se olet sinä itse!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti