Asemiin!

Avokin vanhemmat olivat viikonloppuna iloisia, että pääsinkin käymään avokin mukana, vaikka aiemmin epäilin, etten ehtisi. Se yllätti minua enemmän kuin olisin uskonut. Tuli hirmuisen lämmin olo. Vaikea tottua siihen, etten olekaan vaivaksi. Vihdoin uskalsin myös kapinoida vanhoja sääntöjä vastaan muuttamalla tyyliäni. Kehuja tuli. Sanottiin, että sopii mulle ja näyttää hyvältä. Äiti aina kielsi tai lyttäsi, jos halusin muuttaa ulkonäköäni edes maltillisesti. Jo hiusteni kasvattaminen pitkiksi on ollut hiljaista kapinointia, sillä hän halusi minulle polkkatukan, kuten muuten näin jälkikäteen pohdittuna hänellä itselläänkin aina oli. Tiedän, että tämä muutokseni olisi nostanut siltä naiselta niskavillat pystyyn, sillä kaikki lävistykset, hiusvärit, rastat, gootti-, punkkari- tai rock-vaatteet ovat olleet kauhistus. Avokkia on täytynyt vähän totuttaa ajatukseen, mutta nyt on kehunut. (Siis, no, värjäsin vain hiukseni ja viime aikoina olen hankkinut vaatteita, joista pidän. Ettei tämä nyt niin raju muutos ole, vaikka sellaista tunnuinkin maalailevan.)

Pöh... Pieni teini-ikä on iskenyt, myönnetään. On se kyllä tehnyt jo jonkin aikaa tulojaan. Koko blogger-tilini ja blogini on nimetty uhmaamaan sitä suurinta sääntöä, mikä meillä oli kotona: "Tästä ei sitten puhuta kenellekään." Se uhma vain on kovin haurasta ja välillä pakenee paikalta. Viime aikoina se on ollut pitkään kateissa.

Kuitenkin... Juuri nyt kaikki ärsyttää. Haluan repiä ihoni rikki. Haluan kontrolloida, mitä, milloin ja miten siivotaan ja syödään avokin kanssa. Turhaudun, kun en tiedä tai tajua jotain, enkä osaa pyytää apuakaan, vaan kiukuttelen. En muista, mitä puhuttiin terapiassa. Yritin siellä avautua erilaisista osistani, jotka tunnistan varmuudella vain minä-kokemuksen muutoksesta. Välillä koen olevani lapsi. Välillä olen ollut mies. (Enhän edes oikeasti ole mies.) Avautuminen meni kuitenkin pieleen. Se lähti sivuraiteille ennen kuin edes alkoi  ja en saa kiinni siitä mistä sen jälkeen puhuttiin. En saa sanottua osistani ääneen, vaikka haluaisinkin. Yritänköhän pakottaa ulos liikaa kerralla? Avokille sentään päästin saunassa ulos, että välillä olen mies. Hän otti sen tyynesti kuin viilipönkkä. Hänestä se on ihan ookoo eikä kuulema ole edes oudointa minussa. Ihanaahan se oli, mutta kun taisin itse pelästyä paljastustani paljon enemmän, sillä väsytti sen jälkeen kamalasti.

Ehkäpä se onkin puolustusvietti, joka nousi viikonlopun jäljiltä esiin ja on torpannut minut terapiassakin? Joko väsyin, kun puhuin liikaa (= luotin) ja sosialisoin paljon tai sitten en halua uskoa, että hyvää voi tapahtua. Varmaan tuo terapian sumeneminen johtuu samasta asiasta. Heti pätkii, jos yritän puhua osistani. Eikä tämä itse asiassa ole edes ensimmäinen kerta! Liekö sitten kieltämistä vai dissosiaatiota vai mitä... Jotain siinä kuitenkin on. Tämän kirjoittaminenkin oli kamalan vaikeaa. Ensin tuli vain irrallisia tunteettomia lauseita toisensa perään. Kesti kauan rikkoa lasin läpi.

Sentään ahdistus lakkasi. Olen paininut koko päivän miettien, mistä se nyt tupsahti esiin. Se nyt taitaa olla mun paras (tai oikeastaan ainoa!) johtolanka, joten sovitaankos, että päätelmäni pitävät?