Hei, ja hei hei

En ole kirjoittanut. Jotenkin se tarve häipyi aika äkkiä ja oikeastaan jo melkein hävettää näiden kokemuksieni netistä löytyminen. Ajattelin viimein käydä poistamassa blogin, mutta huomasin, että joku vielä käy vilkaisemassa. Ainakin itse jäin välillä miettimään joidenkin hylättyjen blogien kirjoittajien kohtaloa ja halusin sitten saattaa omani päätökseen laittamalla tähän nopeat kuulumiset.

Olen voinut pikkuhiljaa paremmin. Yökauhukokemukset on laantuneet ja tunteidensäätely on hitaasti parantunut. On jopa hyvä ja rauhallinen olo ja tuntuukin miltei epätodelliselta katsoa blogin aikaleimoja. Ei siitä ole kulunut kovin kauaa, kun tarvitsin paljon tukea kirjoittamisesta ja muiden kokemusten lukemisesta. Tällä hetkellä traumakokemukset ovat ikäänkuin löytäneet pienemmän roolin elämässä ja ehkä olen jopa hyväksynyt ne osaksi sitä menneisyyttä tällä hetkellä. 

Varmaan niitä täytyy vielä joskus toiste käsitellä terapiassa, kun elämäntilanne taas muuttuu. En odota innolla, mutta luulisin, että sekin käy vähän helpommaksi kerta kerralta. Viime syksy ja talvi, kun kuitenkin olivat  jo paljon helpompia (vaikka ajoittain hirveitä nuokin vielä!) kuin se 4 vuotta sitten iskenyt tila, joka oli päällä, kun kaikki nousi ensimmäistä kertaa pintaan.

Eli voin siis ihan hyvin ja olen päätynyt keskittymään elämään tai ainakin kehittämään sille jotain mielekästä suuntaa.

Kiitos muille, niille jotka ovat käyneet kommentoimassa tai ihan vain lukemassakin sekä niille joita olen seurannut. Tuntuu hassulta lopettaa niinkin lyhyesti ja kornisti mutta: Toivon kaikkea hyvää teille sydämeni pohjasta.

Unihalvausta ja unettomuutta

Viime yönä en nukahtanut edes melatoniinin avulla. Mikä mun hormoneja oikeen vaivaa? Makasin avokin kyljessä aamuyöhöön hereillä, kunnes möngin sohvalle kokeilemaan nukkumista. Ei onnistunut sielläkään. Päätin kokeilla kysellä pään sisällöltä, pelottaako mua ja miksi tai ketä pelottaa. En päässyt oikein mihinkään käsiksi. En päässyt edes siihen mielipaikkaan, jonka olen koittanut rakennella mielikuvissa. Se on valkean syksyisen koivumetsän keskellä oleva torni. Kaikki vain oli synkkää, eikä muotoutunut. Kun paikka oli oikea, se oli pimeänä eikä missään ollut ketään.

Yhden mielentuotoksen löysin, mutta en edelleenkään ole varma onko se osanen minua vai ainoastaan kovasti seurakseni kaipaama mielikuvitusystävä. Lapsena ja teininä elin käytännössä päiväunelmissani (En jaksa miettiä parempaa käännöstä, koittakaa kestää anglismini). Nukkuminen olikin lempipuuhiani, kun sain maata sängyssä hereillä valveunissani. Seurustelin valehtelematta vuosia mielikuvitukseni tuotoksen kanssa. Välillä se otti muotonsa muidenkin kirjojen hahmojen mukaan, mutta sen yleisin muoto oli valkohiuksinen ja maailmaan pettynyt ja sen tuhosta unelmoiva Raistlin-velho. Kirjoissa tuo hahmo lopulta melkein tuhosi maailman, mutta hänen motiiveinaan oli viha sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän oli lempeä ja kiltti heikkoja tai leimattuja kohtaan, vaikka tihkuikin vihaa ja ylemmyydentunnetta kaikelle ja kaikille muille. Eipä loppujen lopuksi kovinkaan ihme, että hahmo teki minuun suuren vaikutuksen. Teininä jopa samaistuinkin siihen täysin rinnoin. Heh, kuvitelkaa se teini-ansgtin määrä: mustiin pukeutuva ihmisiä välttelevä tyttö, joka on vakuuttunut, että ihmiset pilaavat ja tuhoavat maailman, jos ihmisiä ei tuhota. Eipä sillä, että ikinä olisin halunnut kenellekään pahaa tehdä. Koin sen vain faktaksi muiden seassa. Itse olin se, joka aina öisin kurotti Raistlinin perään ja koitin puhua hänet ympäri olemaan tuhoamatta maailmaansa, koska hänet halusin pelastaa.

Se tuttu hahmo tulikin vastaan, se oli ainoa, joka vastasi. Enpä kyllä ole ennenkään päässyt yhteyteen mihinkään osiini pyytämällä, ettei sinänsä yllätä. Hassua oli, että yleensä minulle lempeä Raistlin oli sarkastinen ja oli tainnut sotkea tuon mieleni turvasopukan tahallaan. Niin hän ainakin antoi ymmärtää. Mitään syytä en saanut irti, enkä edes sitä onko tuo hemmetin velho mielikuvituksen tuote vai osa minua. Jostain syystä se kuitenkin oli vihainen, eikä suostunut toimimaan niin kuin koitin sen saada toimimaan. Hän oli alunperin pystyttänyt tornin minulle, mutta nyt ei suostunut auttamaan sen korjaamisessa. (Siis torni oli kunnossa, mutta paikassa oli jotain vialla.)

Lopulta totesin, ettei ollut varmaan oikea hetki tähän kaikkeen. Aamuyö, unta en ollut saanut ja meinasi sateenropinakin säikäytellä havahduksiin. En saanut keskityttyä mieleeni ja ympäristööni samanaikaisesti ja pää ei halunnut olla tarkkailematta ympäristöäni. Koitin nukkua. Tällä kertaa voin miltei osoittaa sen hetken, kun nukahdin, jos en ollut jo unessa aiemmin. En saanutkaan enää silmiäni auki ja sateen sekä ohikiitävän junan (asun raiteiden lähellä) äänet alkoivat vääntyä. Ne muuttuivat laahaaviksi askeliksi ja kuuntelin niitä hetken halvaantuneena. Kauhu alkoi nousta, kunnes sain vakuutettua itselleni, että se oli kaikki unta - koin taas unihalvauksen nukahtaessani. Äänet vääntyivät lisää ja muuttuivat korviahuumaaviksi, kunnes särkyivät heliseviksi lasinsirpaleiksi. 

Tuosta hetkestä kännykän herätykseen asti näinkin unia, joissa makasin sohvalla ja mikä asia milloinkin oli kummasti ja noista vääristymistä tajusin olevani unessa. Heräsin aina uuteen uneen, joka pian alkoi vääntyä aivan yhtä ahdistavaksi. Jossain vaiheessa lattialla oli kissojen kanssa kolmas pieni varjo, jolle ne sähisivät ja sylkivät ja jossain vaiheessa aamu oli tullut ja avokki oli kadonnut. En tiedä minkä verran noissa todellisuuteen sekoittuvissa unissa olin oikeasti hereillä, mutta välissä on täytynyt olla sellaisiakin pätkiä. Avokki aamulla nimittäin todisti kissojen riehuneen täsmälleen kuten osassa omaa horrettani.

Nämä unet alkaa käydä todella rasittaviksi. Musta tuntuu, että mä pelkään tulevani hulluksi ja alitajunta sitten leikkii näillä peloilla. Unet eivät nimittäin muuten pelota niin paljoa, mutta niistä kumpuava tunne, etten tiedä mikä on totta ja mikä ei, on se mikä lamaannuttaa ja saa mut pelkäämään. Ahdistavaa... 

Toinen asia, mitä taidan pelätä, on että menetän kontrollin täysin ja löytyy ihan erillisiä osia. Oon nähnyt nimittäin myös unta, missä avokki kertoi minulle suurten ja jyrkkien portaiden päässä olevan jotain. Portaat olivat ulkonäöltään suurempi toisinto mökin portaista parvelle, missä mua hyväksikäytettiin. Kiivettyäni uteliaana katsomaan, mitä ylhäällä olisi, pääsin jättimäiselle versiolle mökkimme parvesta. Parven nurkassa kyyhötti tyttö sekaisilla hiuksilla ja valkoisessa yöpaidassa. Se tyttö näytti aivan multa. Kun kiipesin hämmentyneenä portaat takaisin kuin tikkaat (takaperin), tyttö konttasi portaiden yläpäähän ja lähti konttaamaan (!) jyrkkiä portaita perässäni etuperin. Hän katsoi koko matkan lattiatasoon asti mua. Sitten taisinkin herätä.

Ainakin oon varma, että unettomuus liittyy vahvasti noihin öisiin kauhuihin mitä välillä koen. Niin painajaisiin, kuin kuviteltuihin laahaaviin askeliinkin. En ole kauheammin kelloa katsellut, joten en ole varma heräänkö aina samaan aikaan, mutta olen ainakin arvioinut sen olevan varmaankin tunnin tarkkuudella sama aika.

Vittu... Mä en haluaisi unilääkkeille joutua, mutta mikä tahansa aamutokkura päihittää kyllä nää villit yöt. Psykiatrille pääsen 15. päivä, että voi olla että saan vähän käsiapteekkimelatoniinia vahvempaa versiota ensin. Toivottavasti se auttaa...

Raivotar

Oli viikonloppuna viimonen kerta vertaisryhmää. Sinne mennessä päässä oli kumma pikkumyllerrys. Identiteettikriisin kourissa oon tehnyt kornisti persoonallisuustestejä toisen perään. Ehkei se paras tapa miettiä omaa identiteettiään, mutta siinä saa suoraa palautetta. Se vaan, kun ei taaskaan tiedä kuinka suuri osa tuloksista johtuu traumojen vaikutuksesta ja millainen oikeasti olen tai olisin. Njoo... Kaikessa meinaan osoittautua sosiaalisemmaksi kuin itseni miellän. En oikeastaan tiedä onko se ennemmin se läheisriippuvuus, mikä tuloksissa huutaa... 

Joka tapauksessa osin ehkä kaiken tuon oman persoonallisuuden pohtimisen seurauksena on herännyt taas se idealistinen ja naiivi puoli. Rakastan ja pidän taas melkein kaikista ja nautin pienistä asioista ja auringonpilkistyksestä pilvien välistä ja helmenharmaista pilvistä... Pakko myöntää, että ainakin jokin naiivius mussa piilee, kun olen aina onnellisempi näin. Pidän itsestäni enemmän. Välillä inhoan melkein sitä valittavaa ja kyynistä puolta, mikä nousee esiin. Sen sitten tajutessani, rupesi itkettämään. Oikeastaan se oli se kyyninen ja maailmaa ja ihmisiä vihaava puoli, jota itketti. Mielessä alkoi pieni dialogi, missä tuo vihainen osa pyyteli anteeksi ja koki pahaa oloa, kun en pidä hänestä...

Tunne, että se oli toisen itsestäni vähän erillisen osan olotila, oli tosi vahva. Melkein näin mielessäni takkuisten mustien hiusten taakse piiloutuvan pienen tytön itkemässä... Vaikka kyyneleet lähti silmistä liikkeelle, en oikeastaan tuntenut sitä surua itse. Oikeasti pidin ainakin sillä hetkellä itsestäni naiivina ja hyvään uskovana. Myötätunto kyllä nousi esiin ihan omaan kokemukseen. Vähän koitinkin lohduttaa surullista ja vihaista osaa, että kyllä minä tiedän ettei se pahaa tarkoita, mutta että kyynisyys ja viha johtaa eristäytymiseen, mikä sitten tuntuu pahalta.

Se osa vetäytyi varmaan suremaan, koska ei tullut dissosiatiivista oloa kauheammin esiin tapaamisessa eikä tuon keskustelun jälkeenkään. Aiemmin tuo ryhmä oli nostanut tosi vahvasti kaiken esiin yht'aikaa. Oli ollut irrallinen olo ja vaikea keskittyä asioihin, kun näkökulmat ja oma sijainti omassa kehossaankin on ollut ihan hajallaan. Olin oikeastaan odottanutkin sekä innolla, että ahdistuneena sitä kokemusta taas, mutta varmaan osat vetäytyivät pois tuon keskustelun jälkeen. Matkalla ne tuntuivat olevan taas pinnalla.

Heiluri näyttää heijaavan taas siihen suuntaan, että otan oireet ja mahdoliset osat vakavasti. Pari viikkoa onkin jo kulunut taas itseään ja kokemuksiaan epäillen. 

No, epäilyä parempi sana on kyllä pakoilu. En muista kirjoitinko siitä vielä (ainakin sain sen ulos vasta tänään terpalla), mutta yhtenä iltana väsyneenä kuljin kotiin hirmuisen tunnemyrskyn vallassa. Raivostutti kaikki, vihasin kaikkea ja kaikkia ja olin vakuuttunut, että joku hyökkäisi kimppuun. Kiroilinkin koko matkan hiljaa ja oikeastaan toivoinkin, että joku tulisi ja tappaisi. Mulkoilin jokaista vastakkaista puolta katua kulkevaa salaa pimeässä, mutta siirryin itse aina kauemmas ihan varmuuden vuoksi. Vaikka halusin tapella vastaan ja kuolla siinä tuoksinnassa en kuitenkaan halunnut antaa sen tapahtua... Se ilta pelästytti ihan raa'assa terävyydessään. Loppumatkasta itsensä kanssa keskustellessa ja suostutellessa nyt jatkamaan kotiin asti ja rauhoittumaan laukesi se koko nivaska ja itkun jälkeen väsyneen rauhallinen ja onnellinenkin olo iski. Tuijottelin sitten tähtiä ja nautin koko loppumatkasta pimeässä yössä... 

Sitä puhdasta raivoa sitten pakoilinkin tuon tapauksen jälkeen. Pakoon pinkominen oli helppoa, kun samalla piti huolen omasta jaksamisestaan ja kunnostaan, ettei päässyt noin voimakkaaseen tunnetilaan putoamaan. Samalla ehkä se raivoava puoli on pysynyt piilossa, kun sen viha laukesi suruksi ja se huomasi että pelkään sitä? Ehkä...

Identiteettikriisi

Joka vuotinen identiteettikriisi pukkaa päälle. Ärh... Kävin edellisen postauksen jälkeen pikkujouluissa ja siellä oli pieni seminaari samassa yhteydessä. Pari entistä opiskelijaa esittivät uransa ja miten sille tielle päätyivät. Hyvät ne esitykset itsessään olivat ja positiivisetkin, mutta... Siitä huolimatta nousi pala kurkkuun koko kotimatkan ajan bussissa. Kyyneleitä vilahti salakavalasti silmänurkista. Ne vain lähtivät valumaan pitkin kasvoja. Silmät itki, vaikka muuten olin ihan peruslukemilla. Suru iski... Eikä se jaksanut välittää ruuhkabussin ihmismassasta.

Intohimo. Siinä se sana, joka laukaisi kaiken. Ihana sana, jos vain tietäisi mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Alalle valmistuneet painottivat intohimoa. Toisella se oli syttynyt jo opiskelujen alkuvaiheessa, toisella pikkuhiljaa. Ilman intohimoa tätä alaa ei jaksa. Taidan kyllä uskoa... Sen puutteen kanssa oonkin kamppaillut jokaisena kuudesta opiskeluvuodestani.

En valinnut alaa, vaan päädyin tälle vahingossa. Mulla on kyllä alalle sopivat ominaisuudet enimmäkseen. Se nousee edelleenkin mun tekemissä ammatinvalintatesteissä korkealle. (Oon käynyt leikkimässä mol.fi/avo:ssa, koska mulla on aikaa nyt koittaa etsiä itseäni.) Se mikä puuttuu on suuri kiinnostus. Tällä alalla tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Ja no njoo, tarvitaan sitä suurella osalla aloista, mutta... Suurin osa työllistyy täältä tavalla tai toisella tutkimukseen. Se on liian abstraktia mulle. Siltä ainakin nyt tuntuu. Mulla ei ole sen vaatimaa itsevarmuutta ja en kestä sen epävarmuutta elinkeinona. En kestä työn luonteenkaan epävarmuutta. Pitkän puurtamisen lopputuloksesta ei voi välttämättä olla varma edes viime metreillä... 

Ehkä, jos mulla olisi ollut toisenlainen lapsuus? Ehkä... Mutta joo, onhan tälläkin alalla ja muussakin tutkimuksessa myös huonoista perheistä peräisin olevia. Oon siitä aika varma. Enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi paljoa väliä, mistä mun ominaisuudet ovat kehittyneet. Ne kuitenkin nyt ovat osa mua. Stressinsietokyky on matala ja siihen kuuluu ilmiömäinen kyky olla huomaamatta stressiä tai sen oireita. Hemmetti! Olin itseasiassa juuri kipeänä. Huomasin sen vasta, kun avokki sai saman taudin. Olin köhinyt jo melkein viikon ajan melko rajusti - niin paljon, että ainoan kalenteriini jättämän kurssin opettaja kommentoi, etten taida voida ihan hyvin. Oli tullut kuumeen laskemisesta kertovia hikoiluja silloin tällöin, mutta siinä vaiheessa kuumetta mitatessa ei näkynyt mitään. Vasta avokin sairastuttua ja (anteeeksi mahdollisesti ellottavia yksityiskohtia horisontissa) oksennettuani limavaahtoa vatsantäydeltä, huomasin, että "oho, taidan olla kipeänä". Sen jälkeen huomasinkin kuumeen merkkejä olossani. Sen tietyntyyppisen päänsäryn ja paineentunnun onteloissa ja päässä. Lievä paleleminen ihon pinnalla... 

Köh, köh... Takaisin asiaan. Yksi kanssaopiskelijoista tokaisi ihanasti, mulle tuolla pikkujouluissa, että eihän mikään opiskelujen venyminen tai sivuraitelle lähtö ole ollenkaan pahasta, kun oma tausta on se mikä tekee musta minut. Varmaan se oli yksi asioista, mikä mun mielessä kaikui sitten, kun raahauduin tuonne mol:in sivuille testaamaan sopivia ammatteja. Se ja terpan kanssa vähän aiemmin käydyt keskustelut mun identiteetistä. Mä en osaa vastata kysymyksiin, mistä pidän ja mitä haluan. Meinaan sopeuttaa vastauksia aina kysyjän mukaan ja vastata mitä luulen heidän odottavan multa. Sen saman asian takia varmaan halusinkin paeta kaikesta se muutama viikko sitten. Halusin irrottautua jokaisesta mulle tärkeästä ihmisestä, että mulla olisi mahdollisuus olla itseni. Alan varmaan jo kuulostaa rikkinäiseltä levyltä... :D

Noh... Nyt oon leikitellyt sitten hakemisella opiskelemaan asioita, joista olen unelmoinut. Varavaihtoehtona mulla on toinen ala, joka on alkanut vetää mua puoleensa opiskelujen aikana. Avokki on jaksanut, mun kriisit ja lohduttanut ja ehdotti itse ammatinvalintapsykologille hakeutumista. Täytyy katsoa onko siihen tarvetta erikseen... Kammotti kertoa mun mielessä pyörivistä vaihtoehdoista hänelle, kun toinen oli ollut pitkään hänen unelma-ammttinsa. Hän oli hakenutkin koulutukseen kolme kertaa ilman onnea. Ei häntä kuitenkaan haitannut. Hän vain sanoi, että mä varmaan sopisin meistä kahdesta paremmin siihen ja hänestä mulla on paremmat valmiudet päästä sisäänkin... Taas oli turhaa paniikkia.

Nyt vaan on alkanut kaikki järkisyyt olla hakematta nousta esiin. "Aina se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella." "Aina kiinnostaa juuri se, mitä et nyt tee 'pakosta'." "Kuitenkin kyllästyt siihenkin alaan." Noista tuohon viimeiseen osaan vastata jo, että tähän alaan olen ollut enemmän tai vähemmän kyllästynyt jo vuosia, enkä edes ole valmistunut vielä. :D Joten ei se huonompaan siinä mielessä ainakaan vaihdu. Aiempiin en oikein osaa sanoa mitään varmaa. Pelkään hirveästi, että ne ovat totta. Pelkään, että mulla on saamaton luonne ja kaipaan sitä uutuudenviehätystä, mikä varisee muutaman vuoden kuluessa. Mutta en tiedä... Haluaisin ainakin koittaa. Yrittää... Kerrankin päättää jotain itse. Tälle alalle päädyin vahingossa, kun hain silloisen poikaystäväni arvostamaan ammattiin ja tämä oli varavaihtoehto. Jos alan vaihto on virhe, se olisi ainakin oma virheeni. 

Sitä paitsi. Jos ei nappaisi, aina voisi palata tälle alalle, eikös?

Lunta!

Lunta, lunta, LUNTA!

Olin kuvitellut, että inhoan lunta ja talvea, pakkasta ja kylmää, mutta... Olen ollut perjantaista asti ihan innoissani lumisateilusta. Nyt on täälläpäin paksu kerros maassa ja ihan hirmuisesti lapsettaa, kun käy ulkona. Pakko poimia sitä kylmää valkoista massaa käteen ja heitellä, kun kukaan ei ole tuijottamassa. :P Kaikki näyttää todella kauniilta paksussa, valkoisessa lumipeitteessä ja illan pimeys taikoo sinisen hämyn kaikkialle. Mitä noituutta tämä on?

Jonkinlainen talvihorros on varmaan alkanut myös ihan omassa päässä, kun ensimmäisinä "lomailu"päivinä väsytti kamalasti. Teki mieli mönkiä peiton alle piiloon ja nukkua loppuviikko ohjaajan tapaamisen jälkeen. Seuraavana päivänä piti käydä selvittelemässä yliopistolla joitain asioita ja soittaa KELAan kysyäkseni mahdollisen sairasloman ja opintotuen yhteen sovittelusta. Loppupäivän oli sellainen olo, kuin olisin vetänyt pari all-nighteria ja nostellut päälle kivenmurikoita. Eikä edes johdu huonosta nukkumisesta, joka oli jatkunut jo useamman kuukauden. Ostin reseptitöntä melatoniinia ja ainakin vielä on toiminut. Päivällä oon pelaamalla pysynyt hereillä. En ihan viitsisi sössiä koko yörytmiäni, kun sen korjaamiseen sitten menisi kuukausia. Sitäkin on tullut muutama vuosi sitten venytettyä säännöllisesti niin pitkälle...

Nyt on pari päivää pystynyt tekemään jo vähän kotiaskareita. Imuroin yhtenä päivänä. Tiskivuoroni vuori hupenevat pikkuhiljaa. (Me avokin kanssa pestään tiskiä vuoroviikoin ja mulla lojuu edellisten viikkojen tiskit, että tästä tulee kolmois/neloisviikko. Avokki silti on jaksanut kehua, kun olen saanut käytyä vihdoin sen kimppuun.) Ruokaa jaksaa kanssa tehdä, jos ei tarvitse kauheammin muuta puuhailla samana päivänä. Mutta, jos väsyttää, niin ainakin on ollut myös rauhallista. Alkaa vaan pikkuhiljaa hävettää kaikkein villeimmät hetket, mitä on välillä ollut (kaikki halut lähteä tästä elämästä kokonaan tai itsensä vahingoittamiset). Terapiassa en oikein saa mitään ulos ja ajatukset on ihan kirjaimellisesti jumissa. Kulkee ne vähäsen ja sitten ne palaavat taas ensimmäiseen sanaan ja juuttuvat siihen. Iskee epäily, että oonkin taas vain huomionkipeä ja typerä ja... Ääh... 

Oli hyvä ajatuspolku päässä, kun istuin alas kirjoittamaan, mutta se katosi jonnekin. Pikkujouluset tulossa. Möngin sinne ja sitten takaisin jonkin lumipenkan alle talviunille.

Lepo

Voi että... Jännitti ja pelotti ihan kamalasti tuo "pommin pudotus" ohjaajille. Mutta loppujen lopuksi kaikki menikin hyvin. Toinen ei ehtinyt paikalle vielä, mutta toinen ohjaajista sanoi, ettei tarvitse odotella, että hän välittää viestin kyllä. Paikalla ollut ohjaajakaan ei kysynyt mitään ongelmieni laadusta, ainoastaan onko jotain mitä he voisivat tehdä auttaakseen. Painotti vielä, että parempi kuunnella itseään, jos ei jaksa ja hoitaa itsensä silloin, kun on vielä helpommin mahdollista.  Se sitten meinasikin sotkea mun pasmat, kun sain myötätuntoa... Ei sentään itku tullut, mutta kurkkuun nousi pala. En kuitenkaan mennyt pöydän alle piiloon, kuten avokille vitsailin tekeväni. ;)

Hirmuinen helpotus. En ollutkaan kenenkään mielestä laiska paska, vaan tää oli fiksu päätös. *puuuh* Hoidetaan nyt itseäni tämä puolitoista kuukautta. Katsotaan sitten riittääkö vai tarvitaanko lisää lepoa ja taukoa.

Pyyhi jalat tähän, kiitos

Huh, taisi olla edellinen postaus astetta sekavampaa tekstiä? Sen siitä saa, kun asioista kirjoittaa väsyneenä...

Ja tällä hetkellä... Välttelen taas tänne kirjoittamista. Itseasiassa, koitan vältellä kaikkea itsetutkiskelua ja mielen sopukoihin sukeltelua. Olen nyt päättänyt ottaa muutaman kuukauden taukoa opparista ja opiskelusta, kuten jo aiemmin mainitsin. Nyt vaan olen avannut suunnitelman terpallakin ja puhuttiin, että jos se ei riitä, täytyy hakea sairaslomaa muutamaksi kuukaudeksi alkuun. Enemmänkin, jos ei se riitä. Suunnitelma alkaa siis olla nyt vedetty omista tuuminnoistani todellisuuden puolelle. Pakoon on hankalampi päästä. Pelottaa. Mä en osaa päättää edes, mitä laitan päälle aamulla - joten repäisen mitä vain sattuu käteen niskaani - joten miten voisin tehdä näin isoja päätöksiä ollenkaan? Etsin vakuuttelua ja koitan kaikki asiat hyväksyttää ja hyläyttää  jollakulla.

Olin jo muutama kuukausi sitten kipittämässä psykiatrille uudemman kerran, mutta peruinpa senkin ajan vielä kun ehdin. Terppa oli kysynyt vaan, "miksi, tarvitsenko lääkettä?", kun olin puhunut ajan varaamisesta. Peruin sen sitten, kun tuntui, että se on huono ja hölmö päätös... Nyt täytyy käydä B-lausunnosta ja mahdollisen sairaslomankin vuoksi tietty.

Opiskelujen stoppaamisesta en ole myöskään yhtään varma, vaikka tiedän 110 %:sti, että se on oikea päätös. Olen nyt viikon ajan kysynyt päivittäin avokilta, onko tää huono päätös. Joka kerta vastaus on linjoilla "Se on loistava päätös. Musta sä tarviit tätä." ja siitä huolimatta minä epäilen ja pelkään ja odotan katastrofia. Entä jos ohjaajat eivät ymmärrä? Entä jos ohjaajat vaativat sairastodistuksen? Siis eihän sitä minulla vielä ole, kun koitan hoitaa itseäni, ennen kuin niin pahaksi menee olo. Entä jos ne kysyvät, mikä mulla sitten on? Entä jos en ikinä saakaan mitään enää aikaiseksi? Mitä jos mut leimataan nyt alalle sopimattomaksi, laiskaksi ja liian huonoksi kestämään paineita?

Ääähh... Mulle oli jo pieni maailmanloppu, kun myöhästyin eilen ja sopiessani juttutuokiota pommini pudotukseen ohjaajieni kanssa, toinen heitti "pääsisinkö keskiviikkona ylös jo klo 9:ksi?" Siitäpä tulkitsin, että ne pitää mua tottakai laiskana ja saamattomana, kun myöhästyin kerran. Yhtälailla kaikki romahti tuota uusittavaa tehtävää rukkaillessani - sitä mistä olen panikoinut edelliset pari kirjoitusta - kun sovittiin pienestä lisäajasta ja opettaja sanoi sitä myötäessään, että "annan nyt sinulle saman verran lisäaikaa, kuin toiselle opiskelijalle, jolla oli hyvä syy myöhästymiseen." Eli mulla ei ollut sitten hyvää syytä...

Tällaiset pienet nyanssit, joita ei todennäköisesti edes ole tarkoitettu piikitteleviksi ajaa mut hulluksi. Tulkitsen niitä kuin piru raamattua ja katson noiden tulkintojen läpi sitten omia tekemisiäni. Olen todella herkkä muiden hyväksynnälle. Se varmaan on myös syynä siihen, että tarvitsen jonkun näyttämään vihreää valoa, kun teen päätöksiä. Luulin ennen, että se on tapani kierittää vastuuta, mutta menen kuitenkin ihan solmuun, jos saan kahdelta eri ihmiseltä ristiriitaista palautetta. Eli kaikkia pitäisi miellyttää ja ongelma onkin sitten syvempi kuin vain oman vastuun siirtäminen, kun onkin vastuussa omassa mielessään kaikille. Ihan sama onko mahdollista edes toteuttaa niin ristiriitaisia odotuksia.

Noh... Ei taida olla ihme, etten osaa priorisoida mitään? :D En opiskelussa, enkä hyvinvoinnissa. Jos mulla on yhtä useampi asia tehtävänä, elän limbossa, jossa en tee kumpaakaan, mutta ahdistun oikein antaumuksella siitä etten tee mitään. Jos on yksi asia tehtävänä, en saa vietettyä vapaa-aikaa, kun vapaa-aika muuttuu samanlaiseksi limboksi myös. 

Voi perkules ja -tana... Anteeksi kiroilu, mutta kyllä ketuttaa. Mutta myös huvittaa. Naurattaa. En tiedä kirjoitinko jo aiemmin tänne tätä, mutta mulla on niin surkeat johtajantaidot, etten osaa johtaa edes itseäni. :) Jaetaanko ovimattoudesta palkintoja? Mä voisin voittaa sen kisan.