Syyllisyys, tapaamme jälleen

Ahdistus helpotti vähän. Se musta pelko itsestäni mönki takaisin jonnekin kaappiin. Toivottavasti se pysyy siellä vähän aikaa. Illalla väsytti taas. Olen nukkunut kohta viikon ajan hirvittävän huonosti yö yön perään. Ikävät asiat alkaa pyöriä mielessä ja sitten alkaa valvottaa. No, koitin mennä nukkumaan ennen avokkia tällä kertaa. Muistin kaikki ne yöt, kun kotona makasin valveilla sängyssä, kun äiti soitteli poikaystävilleen tai mitä ne lie olleet yrittäen työntää kaiken mitä kuulin  pois. Tajusin, että tuon takiahan minun on niin hankala mennä nukkumaan ennen avokkia. Yhdistän sen lapsuudenkotiin.

No, otin vaan korvatulpat ja menin rauhallisin mielin nukkumaan ennen avokkia, ettei hänen näpyttelynsä kuulu läpi. Makasin siinä, kunnes alkoi kaikkea epämiellyttävää tunkea mieleeni. Tuli mieleen kun äiti pyöritti minua ahtaassa eteisessä. Piti käsistä kiinni ja pyöritti ilmassa samaan tapaan kuin huvipuistojen keinukarusellit nousevat vaakatasoon lentämään. Kädet irtosivat. Lensin eteisen käytävään ja löin naamani lattiaan. Joka kerta kun muistan tuon muiston, huomaan yhä enemmän häiritseviä yksityiskohtia. Olin ehkä 4 tai 5 vuotias. Sen ikäiset reagoivat hitaasti. Niillä on pitkä viive huomata, että nyt sattuu ja alkaa itkemään. Kuitenkin ehdin maata lattialla ja tajuta, että nyt sattuu, itkeä tovin, huomata, että suusta tulee verta, noukkia irronneen hampaan maasta ja kömpiä käytävän päähän vessaan vuodattamaan verta lavuaariin. Ehdin tehdä kaiken tuon ennen kuin äiti reagoi ollenkaan. Taisi hän kysyä itkiessäni lattialla, että "Mitäs nyt?" "Sattuiko muka?", mutta vasta vessassa tovin pestyäni itkuisena itseäni, hän tuli vessan ovelle. Siinä hän sanoi pari lohduttavaa sanaa, mutta kun se ei auttanut, hän lähti suuttuneena pois. "Lopettaisit jo!" "Aina pitää kollottaa niin hirveästi."

(Siis se hammas rusahti irti. Se ei ollut edes heilunut aiemmin, vaan oli vielä tukevasti kiinni. Kyllähän sellaisen täytyy sattua. Hyhhyh... Puistattaa.) Siitä sitten alkoi tulvia vastaavia muistoja mieleen...

Äiti suuttui, kun hän harjasi hiuksiani niin voimalla, että aloin itkeä. 

Äiti suuttui, kun tiskivesi poltti minua niin paljon, että sattui ja kehtasin pyytää vähän vähemmän kuumaa vettä. 

Äiti käski vetää ne saappaat jalkaan ja painua isän luo, kun hän ei kelpaa. 

Äiti sanoi, ettei isä kestänyt minua ja siksi lähti. 

Äiti sanoi olevani samanlainen paska kuin isä. 

Äiti ajoi minut ulos, kun oli vihainen, en edes tiedä mistä hän oli suuttunut. Oli talvi, mulla oli vaan saappaat jalassa. Aluksi tapasin jäädä rappukäytävään itkemään, mutta sitten äiti huusi, että häiritsen naapureita, kun pillitän rapussa. Menin ulos, pakkasella. Kun tuli kylmä, menin naapuritalon rappukäytävään. Siellä oli kellarikerros, minne kömmin lämmittelemään. Siellä itkin hiljaa, kunnes tuli nälkä ja oli pakko mennä anomaan pääsyä takaisin kotiin. 

Kotona oli saastaista eikä ollut ruokaa. Joskus äiti nukkui kaikki päivät. Muistan herätelleeni äitiä, joka nukkui sohvalla olkkarissa. Äiti ei herännyt. Hän ei herännyt millään. Olisiko se joskus vetänyt viinaa tai huumetta? Miten ihminen voi olla noin koomassa, ettei se herää?? Oli nälkä ja äiti käytännössä tajuton. Olohuoneessa oli vain sohvan ja pöydän välillä lattialla vana, jota kävellä. Muuten lattia oli täynnä roskaa. Popparipusseja, mikropitsan pahvisia alustoja... Ei ollut ruokaa. Kävin läpi popparipusseja ja söin sinne syömättä jääneitä poksahtamattomia ja kovia maissinsiemeniä. Kun ne loppuivat, kaavin sormiini rasvaa ja suolaa pussin kyljistä.

Avokki kuunteli niin kauan, kunnes uni painoi hänen silmänsä umpeen väkisi. Raukka yritti kyllä, mutta hänen aivonsa vaan menevät lukkoon tarpeeksi väsyneenä ja hän kopsahtaa uneen. Sitten alkoi mielen syövereistä kömpiä ylös isoveli.

Veitset heiluivat. 

Hän sitoi minut "intiaanileikeissä" puihin, kun isovanhemmat olivat poissa. Leikin juju oli, että oli yritettävä päästä köysistä irti. Enhän minä sormenpaksuisista, tiukkaan sidotuista köysistä päässyt irti, kun olin enintään ala-asteikäinen. Taisin olla joskus köysissä tunteja, jos veli keksi muuta puuhaa eivätkä isovanhemmat tulleet. 

Joskus hän uhkaili vaarin ilmapistoolilla ja ilmakiväärillä. Hän pakotti seisomaan puuta vasten ja osoitteli ilma-aseella ja uhkaili ampua. Joskus hän ampuikin. Tahallaan kauas puskaan, mutta ihan vain nautinnosta kiduttaa sillä pelolla. 

Joskus hän käski juosta metsään ja hän katsoisi, jos osuisi. Hän ei kinä ampunut, mutta nauroi. Minä juoksin metsään käuhuissani paljain jaloin, kun luulin, että hän joskus hän oikeasti sen tekee.

Mässäilinhän  minä eilisyönä lopulta äidin hakkaamisella ja veljen pilkkomisella kirveellä. Mietin miten muuta perhettä kohtelisin. Väkivalta - edes kuviteltu - tuntui pahalta. Halusin vain huutaa isovanhemmille, jotka eivät nähneet tai halunneet nähdä, mitä tapahtui. Pikkuveljeltä pyysin anteeksi. En tietenkään olisi voinut häntä suojata, mutta olisin kuitenkin halunnut. En vain osannut. Myöhemmin en jaksanut. Käännyin silloin itseeni ja omaan selviytymiseeni.

Ei siitä mitään nautintoa kokenut, eikä raivoa. Ainakaan se ei tietoiseksi tunteeksi asti noussut. Koitin vain saada tuon kummitusten paraatin loppumaan. Lopulta nukuinkin. Tänään on ollut ihan tiukkaan puristettu olo. Tiukkaan puristettu, paketoitu ja suljettu. Pakettia puristaa syyllisyys ja saa vihan pysymään sisällä itseeni kohdistettuna. Mikä oikeus minulla on olla vihainen muille, kun olen itsekin tehnyt pahaa?

Kiusasin pienenä pikkuveljeä isoveljen mukana.

Olen sanonut luokkakaveria rillipöllöksi ja haukkunut toista läskiksi takaisin, kun se haukkui minua. 

Olen rikkonut kaikenlaista koulussa, sotkenut ja käyttäytynyt huonosti.

Pikkuveli halusi kerran minulta sakset. Olin 5 - 8 -vuotias. Napsautin sakset auki ja kiinni, mutta hän olikin jo napannut kiinni. Leikkasin hänelle haavat kaikkiin sormiin ja kämmeneen.

Jätin yläasteella kuin veitsellä leikaten yhden tytön yksin.

Sain kerran raivarin opettajalle ja huusin hänelle kesken hänen ruokailunsa.

Jätin teininä pikkuveljen yhä enemmän oman onnensa nojaan hullussa perheessämme. Vetäydyin fantasiaan. Yritin myöhemmin, kun aloin ymmärtää kodin huonoja oloja, auttaa häntä liian vähän.

Syytän kaikesta äitiäni. Vihaan häntä. 

En pidä ystäviin yhteyttä kunnolla. Enkä isovanhempiinkaan tarpeeksi usein.

Syyllisyys... Olen luullut, että olen päässyt itseinhosta hyvin eteenpäin, mutta se iskee unohduttuaan vähäksi aikaa niin kovaa takaisin. Se muistuttaa kaikesta mitä olen tehnyt väärin. Kun olen päässyt pienten asioiden kanssa sinuiksi - en enää mieti päiväkausia pieniä keskustelun pätkiä, joita olen käynyt ja koeta mielikuvituksessani korjata niitä - alkaa syyllisyys ottaa esiin järeämpiä keinoja. Se kaivaa esiin kaikkein pahimmat asiat. Se kutsuu todistamaan kaikki, joiden uskon tai pelkään inhonneen minua: opettajat, äidin, isoveljen, koulukaverit.

Vaikka yritän oppia virheistäni ja olla parempi ihminen, se ei syyllisyydelle riitä. Sille ei riitä mikään koskaan. Joskus harvoin, kun se viha orastaa kaikkea kokemaani pahaa kohtaan, syyllisyys tarttuu liekkiin ja kääntää sen minua kohti. Olet vihainen muille? Se on pahaa, inhottavaa. Vihaa vain itseäsi. Vai olet vihainen siitä, että kukaan ei kysynyt edes sinulta suoraan onko kaikki hyvin? Ha, sinähnä itse pullotit kaiken. Viiltelitkin nilkkoja vain, kun sen sai sukkien alle piiloon. Pysäytit syömishäiriöstä johtuvan laihtumisen, kun terveydenhoitaja sanoi, ettet saisi laihtua enempää, ettei kukaan vain huomaisi. Vaihdoit lopulta viiltelyn itseis hakaamiseen, kun mustelmat on helpompi selittää. Esitit, ettet tiennyt mistä puhutaan, kun koulussa levisi huhu insestistä ja sinua haukuttiin. Itse et pyytänyt ikinä apua. Miten kehtaat olla vihainen, ettei kukaan auttanut tai huomannut?! Sitäpaitsi, mitä OIKEUTTA sinulla on heitellä kiviä muita päin? Sinä itse olet tehnyt pahaa monen edestä! Katso nyt, minä näytän mitä kaikkea pahaa olet tehnyt!

Vihaan syyllisyyttä. Se tekee jopa mahdottomaksi tajuta, mikä on pientä ja mikä on tosi pahaa. Pyydän avokkia viemään välillä roskat. Totta kai hän harmistuu. Se on normaalia, vaikka kehotus ei itsessään vääryys ole (Voi tietty olla, että se tulee väärään aikaan ja epäreilusti muotoiltuna. Se on kuitenkin oma lukunsa.). Syyllisyys kuitenkin kohta painaa pääni alas ja sanoo, että: "Nalkutat. Olet ilkeä. Et itsekään aina jaksa siivota." Pyytelen anteeksi, mistä avokki hämmentyy ja vaivautuu, ja nuo reaktiot syyllisyys tallentaa ja kelaa päässäni uudestaan ja uudestaan. Niistä tulee todistusaineistoa itseäni vastaan. Lopulta pienistä asioista paisuu isoja ja se oikeastikin saa toisen tuskastumaan ja suuttumaan. Syyllisyys osoittaa sillä voittonsa. 

Syyllisyyteni on ihan yhtä hullu kuin äitinikin ja yhtä armoton kuin isoveljeni... Sille kun suuttuu, suutun taas kuitenkin itselleni ja se on oikeastaan ihan tyytyväinen tuohon lopputulokseen! Mun pieni pää ei kestä tällaista paradoksia. Aivoissa on kunnon musta aukko. Se vääristää kaiken, mitä menee sisään, eikä mikään ikinä vapaudu.

Sentään epätoivo haluaa vetäytyä vähäsen. Eilinen ahdisti. Hyvä oivallus kääntyikin omaa paranemista vastaan, mutta sille vain ei ole aika vielä. Syyllisyys täytyy ensin saada väistymään. Ehkä voin koettaa ottaa rauhallisemmin loppuviikon ennen terapiaa. Jostain löytyi saapasjalkakissan peninjalkasaappaat ja olen niillä harpponut huimaa vauhtia eteenpäin, mutta nyt alkaa pikkuhiljaa iskeä pieni matkapahoinvointi. Unta en ole saanut kuin enimmillään 5 tuntia yössä viikon ajan. Hidastetaan... Leffaa voisi katsella tai piirrellä taas vapaa-ajalla.

-

Aijaijai... Pakko kirjoittaa melkein heti perään. Mulla on musta möykky rinnassa. Alkoi kirjoittamisen jälkeen pikkuhiljaa hiipiä kumma jännitys raajoihin. Ihon alla lainehtii jotain - sellainen tunne kuin äärimmilleen jännittyneessä lihaksessa. Se on sellainen jäykkä ja kihelmöivä. Se tuntuu myös palleassa. Ihmettelin vain oloani lueskellen kunnes lopulta päätin lähteä kotiin. Ei tästä oikeasti mitään tule.

Olin lukenut tämän tekstin viimeisimpänä. Matkalla mieli sai jostain kiinni - osittain tekstiin liittyen osittain muutoinkin. En vieläkään saa vihasta omakohtaista. Täytyy olla jokin suurempi tarkoitus, että voin olla vihainen. Mun loukkaaminen ei siihen riitä. Taidan vieläkin kokea itseni arvottomaksi. Se sai hirvittävän surulliseksi. Musta olisi voinut tulla tunnekylmä tai niin sairas, etten edes itse sitä tajuaisi. Voisin kulkea elämäni läpi ikinä pysähtymättä miettimään, kun se sattuu liikaa. Samalla varmaan laittaisin muut ympärilläni kärsimään sijastani. Musta olisi voinut tulla uusi narsisti itsestäni tähän maailmaan. 

Jotenkin niin ei vaan käynyt. Vaikka kiukuttelen ja olen niin epälooginen välillä, koitan ottaa selvää, miksi. Haluan oppia elämään itseni kanssa sovussa, että voin olle hyvä itselleni rakkaille ihmisille. Haluan päästä eroon käytöksestä, jolla satutan avokkia tai muita tai itseäni. Silti se ei riitä itselleni. Möykky muuttuikin suruksi. Suren itseäni. Suren, etten voi kokea oikeutettuja tunteita. Suren, että tarvitsen aina jonkun muun, jonka puolesta suuttua. Suren, etten voi kokea itseäni tarpeeksi arvokkaaksi.

Mulla oli teininä päällä maski. Sellainen kova jäykkä kuori, joka koostui siitä omasta "fiksuudesta" ja "paremmuudesta". Olin yksin, mutta en muita tarvinnutkaan. Oikeasti en vain myöntänyt tarvitsevani mitään tai ketään. Tiesin kyllä siitä maskista ja koin olevani yksin sen takana, ettei kukaan ikinä nähnyt. Se kuori kuitenkin murtui. Onneksi. Se, että se edes joskus oli sattuu. Vihaan sitä mitä musta olisi voinut tulla ja en taida voida antaa sitä anteeksi. Ainakaan vielä. 

Pelkään niin paljon, että mussa asuu se pahuus, mikä äidissäkin.

----------------

Kirjoitan tähän lisää nyt kun avokin sylissä ehti rauhoittua. En tajua, miksi juuri kun alkaa oivaltaa jotain itsestään, alitajunta keksii jotain ihan hirveää, mistä alkaa syyllistämään. Musta olisi voinut tulla ilkeä paha noita-akka, muttei tullut. Sadistinen onneksi en ole ikinä ollut. Silti jo se mahdollisuus, josta ei edes ikinä tullut totta, riittää syyksi omaan arvottomuuteen. Raivostuttavaa. Jos nyt tämän vuoksi vihaan itseäni, niin onpa noidankehä.

Kotimatkalla näin sienikehän. Sellaisen, mihin astuneet ihmiset kirotaan kansantaruissa. Astuin sinne leikilläni, kun koen sadut ja fantasian hauskoiksi ja ajattelin sen olevan pieni uhmakas ele kaikkea pahaa kohtaan, mitä mulle on käynyt. Taisipa vitsi iskeä omaan nilkkaan. (En siis oikeasti usko kirouksiin. Koen koko jutun puhtaasti vertauskuvallisena ja huvittana sattumana!)

Rant

Huomio: Seuraava rantti sisältää poliittista pohdintaa. Jos olet politiikalle allerginen, lue varauksella. Rantti sisältää useita aineksia ja punainen lanka voi rönsyillä. Oli vaan pakko purkaa vähän mieltä.

------------------

Nyt tulee tavaraa. Kuulin tietokoneluokassa jotain, mikä sai sisältä kumpuamaan hervottoman pitkän rantin (anglismi sanasta rant, en keksi kunnon suomenkielistä vastinetta). Se vain jatkui ja jatkui, kun suolsin sitä ulos avokille. Hän jaksoi sen kuunnella kärsivällisesti, vaikka se aika intohimoisesti valuikin ulos. Mussa nyt on muutenkin vihaa paljon viime aikoina - vaikkei se edelleenkään suostu tulemaan pintaan kunnolla, vaan rysäyksinä ja pulsseina, jotka hetken päästä katoaa. Parempi ehkä että muokkaan tuosta tunteesta jotain järkevää. Oli se vaikka sitten vain omaan blogiin kirjoitettu ja sinne jäävä pisara yhteiskuntakritiikkiä.

Mikä sitten sai aikaan tuon reaktion? No ihan hyvää tarkoittava kommentti yhden tuutorin suusta häntä vuotta nuoremmille opiskelijoillemme. Hän puhui yhdessä ahkeroimisesta porukalla, että kaikki saisivat 55 opintopistettä kasaan. Sinänsä ihan ihailtava tavoite, jos se sisältää vertaistuen positiivisessa mielessä, mutta nuo nuoremmat opiskelijat ensinnäkin näyttivät väsyneiltä kuin haamut ja puhuivatkin juuri äskettäin keskenään tiukoista aikatauluistaan. Ei ehkä se paras aika ruveta luomaan lisää paineita toisille. Mikä tuosta 55 pisteestä tekee maagisen? No, laitos saa lisärahaa, jokaisesta opiskelijasta, joka ylittää tuon rajan. Ainejärjestö tietää sen ja itsekin kun yritin olla aktiivi viime vuonna, joku kokouksessa (siis opiskelija) ihmetteli, miksei ihmiset saa tuota rajaa ylitettyä ja mikä hitto heissä on vikana (niissä ilmeisen saamattomissa opiskelijoissa, jotka eivät rajaa saaneet ylitettyä). 

Linjamme opiskelijaporukka on pikkuhiljaa muuttunut. Ensimäisenä vuotenani meillä oli melko "nörttiporukkaa" (en käytä sanaa haukkumasanana, koen itsekin itseni nörtiksi :)), mutta nuoremmat opiskelijat tuntuvat olevan yhä kauempana tästä ryhmästä (voi olla vain, että olen vanha ja irtautunut nuorempien todellisuudesta!) ja ne muutamat "nörtimmät" tuntuvat jäävän vähälle huomiolle muiden keskellä. Tapahtumatkin käyvät kalliimmiksi, koska suuri osa haluaa laadukkaampaa puuhaa tai tarjottavaa niihin, mutta samalla varmaan jää joitain vähävaraisempia pois toiminnasta.

Kummatkin ilmiöt huolettaa mua. Näin viime talvena tilastoja opiskelijoiden terveydenhuollolta (olin laitoksemme työryhmässä mukana). Noin 15 % opiskelijoistamme turvautuu jossain vaiheessa mielenterveyspalveluihin. Se on korkeampi prosentuaalinen osuus kuin keskiarvo meidän koko opinahjossa (n. 10 %). Luvut vaan todistaa, että joillain on rankkaa. Jos ei ole tuskaa koko opiskeluajan, niin jossain vaiheessa sitä ilmenee. (Ei kaikilla varmaan mitään niin vakavaa ole meneillään kuin mulla ja toisaalta mä en varmaankaan ole se vaikeimmista ongelmista kärsivä tapaus.) Tämä puolestaan tulee väkisinkin heijastumaan opiskeluun ja sitä kautta rahalliseen tilanteeseenkin (tuleeko tukiin tarpeeksi opiskeltua). Lisäksi meillä opinto-ohjaus perustuu opiskelijan omaan hakeutumiseen neuvontaan, jos on tarvetta. Systeemiä on ihan oikeastikin koitettu selkeyttää ja parantaa viime vuosina (sitä arvostan!), mutta itse kun ehdotin pakollista opinto-ohjauskeskustelua + yhtä arviointikeskustelua myöhemmin opinnoissa (jotka onnistuisi, koska laitos on pieni!) koki henkilökunta sen holhoavaksi ja turhaksi - eihän aikuisia ihmisiä pitäisi joutua tuolla tavoin vahtimaan. Ja toisaalta, jos he eivät osaa itse saada tuon vertaa aikaiseksi, eivät he tälle alalle sovi. (Sanavalinnat oli kyllä erilaiset, mutta sisältö oli hyvin vahvasti tuo. Tietty taas mun tulkinta asiasta, mutta en oikein tiedä miten muutenkaan sen olisi voinut tulkita.)

Tästä sitten päästäänkin mun viimeiseen aiheeseen: kukaan ei ole vastuussa. Tuossa yllä näkyy, miten meidän opinahjossa kieritetään vastuu nuorelle aikuiselle. Okei, aikuisen ihmisen pitäisi olla yhteiskuntakelpoinen, mutta... Meillä on vaikea myös päästä opintopsykologille opettelemaan näitä tärkeitä taitoja, jotka pitäisi osata. (Näitä kykyjä voisi olla esim. pitkäjänteisyys, oman työskentelykyvyn arviointi, päätösten tekeminen...) Sitten oletetaan, että taidot on opittu. Miten sitten aiemmin elämässä? Mistä ne on ollut tarkoitus oppia? Etenkin nykyään painotetaan taas sitä kuinka vanhemmat ovat vastuussa lasten kasvatuksesta. Joo terveissä perheissähän se on ihan hyvä malli. Ongelmana vaan on, ettei kukaan ota vastuuta lapsista, joiden vanhemmat eivät ole kykeneviä tai halua ottaa itse vastuuta. Se vastuu kieritetään LAPSELLE ITSELLEEN. Se integroituu myös yhteiskunnan puolelta osaksi lapsen jo kasvavaa häpeää ja syyllisyyttä, jonka rikkinäinen perhe aiheuttaa. Se lapsi kokee pahaa oloa jopa siitä, kun ei osaa toimia oikein, vaikka kukaan ei ole ikinä opettanut rahankäyttöä tai käytöstapoja tai huolehtimaan itsestään turvallisesti. Vastauksena voi pahimmillaan olla, kun lapsi yrittää kysyä, mitä hän on tehnyt, että "Kyllä sinä tiedät." Sillä on helpompaa olettaa lapsen olevan rasavilli koulussa luonteensa vuoksi, kuin kohdata tuskallinen todellisuus, että häntä systemaattisesti kaltoinkohdellaan päivättäin ja hän ei oikeasti edes tiedä mikä on normaalia. Vielä pahempaa, jos lapsi oireilee muutenkin psykologisten ongelmiensa vuoksi esimerkiksi raivokohtauksilla.

Noiden kykenemättömien vanhempien olemassaolon takia, mua myös inhottaa, kun poliitikot puhuvat "vanhempien oikeuksista lapsiinsa ja heidän kasvatukseen". Saattaa olla julmaa tai radikaalia, mutta mun mielestä vanhemmilla ei tulisi olla lapsiin oikeuksia. Siis, jos vanhempi on hyvä, niin tottakai lapsen kuuluisi saada olla oman vanhempansa kanssa, mutta siksi, että se on lapselle edullista. Lapset ovat äänettömiä ja hiljaa. Heitä ei kuunnella ja ikävä kyllä ei varmaan voidakaan kuunnella politiikassa. Vaikka heitä kuunneltaisiinkin on lapset helppo aivopestä. Suuri osa kaltoinkohdelluista lapsista peitteleekin itsekin vanhempiensa laiminlyöntejä. Ongelmana on, että vanhemmat saavat esittää omissa nimissään heidän oikeuksistaan ja parhaastaan käsityksiä. He myös pääsevät kertomaan vapaasti opettajakunnalle oman näkemyksensä lastensa ongelmallisesta käyttäytymisestä, mikäli haluavat. Esimerkiksi narsisti pysty näkemään lapsen etua ja siten kaikkea, mitä he sanovat ja tekevät, ajaakin heidän omat halunsa.

Tämän kaiken takia mua inhottaa ja pelottaa ja vihastuttaa tämä yhteiskunta, jossa mielenterveysongelmat ja väsyminen nähdään yksilön omina ongelmina. Itse näen vastaavia mekanismeja myös muiden mielenterveysongelmien ympärillä. Masentuneet esimerkiksi harvoin uskaltavat tai jaksavat ajaa omia asioitaan leiman ja sairauden luonteen vuoksi. Heistäkin tulee hiljaista kansaa, jota on helppo kohdella tilastona. 

Samaan aikaan yhä äänekkäämmin perustellaan mitä kummallisimpia ihmisarvoa loukkaavia ehdotelmia "lasten hyvällä". Toiset vastustavat pakolaisia (hädänalaisten ihmisten tänne saapumista) perustellen sitä pikkutyttöjen hyväksikäytön ja raiskausten ehkäisemisellä. Toiset vastustavat homoavioliittoja (seksuaalivähemmistöillä, kun ei vain ole samat oikeudet vielä) väittäen, että lasten henkinen kehittyminen voi vaarantua, kun rakastavat vanhemmat eivät olekaan eri sukupuolta. Lapsista on tullut välineitä ja heitä heilutellaan aseina samalla kun näennäisesti ajetaan heidän oikeuksia. Sitä on tuskallista katsoa, miten itsekkäiden asioiden (sanon näin siksi, etten ole kohdannut yhtään pitävää perustelua näiden asioiden tiimoilta) ajamiseen kärsivät lapset valjastetaan, vaikka heitä pahoinpidellään ihan supisuomalaisissa heteroperheissä varmasti aivan yhtä paljon. Se vain on se raaka todellisuus, mitä ei haluta kohdata.

Se suututtaa. Se pelottaa. Se itkettää. Siinä se.

Parempi ja pahempi olo kuin pitkään aikaan

Perjantaina terapiassa otin esille traumat ja halun käydä niitä läpi. Asia eteni vähän takaperoisesti, kun aloitin psykiatriajanvarauksesta ideana ja mietin tarvitsenko oheen traumaterapiaa tai jotain sellaista. Terapeutti kertoi, ettei ole halunnut lähteä liian nopeasti traumoja penkomaan, koska en aluksi itse siihen pystynyt. Niin... En pystynytkään. Päätettiin sitten kokeilla sukeltaa niihin traumoihin. Koitin kertoa mitä tapahtui ensimmäisellä hyväksikäyttökerralla. Muistellessa tajusin, miten reikäinen muisto onkaan. Tiedän mitä on tapahtunut ja olen varma, että sen joskus muistona ollut selkeämpi, koska muistan sen aina silloin tällöin tupsahtaneen mieleeni, josta sen olen painanut pois. Nyt en kuitenkaan osannut nähdä sitä omana kokemuksena. Se on tarina, josta tiedän mitä tapahtuu, mutten miten, mistä seuraa mitäkin ja mitä sen jälkeen tai ennen tapahtuu. En tiedä mitä tunsin silloin tai miksi.

Olen mökillä. Tuvasta ulos vievän eteisen yllä on parvi, jonne johtaa kapeat jyrkät portaat takan vierestä. Parvella oli minun pesäni. Siellä oli patja, joka oli pedattu sängykseni ja seinään oli kiinnitetty lamppu lukulampukseni. Parvi oli ahdas, puoli kerrosta korkea ja katto myötäili kattorakenteen harjaa. Korkeimmalta kohdaltaan se oli ehkä puolitoista metriä korkea, jos sitäkään, koska en mahtunut seisomaan suorana edes tuossa kohdassa. Parvelle oli kasattu pienen ikkunan alle vieraspatjat säilytykseen. Niiden päällä oli lastulevy ja tuo kasa oli pöytäni mökillä. Haluan kuvailla sen parven, koska sen ahtaus on musta keskeistä. Myös se ettei sieltä päässyt pois, kuin noita kapeita portaita pitkin. Se oli sopiva ansa.

Isoveli tuli välillä sinne kiusaamaan. Yleensä koitin huutaa jotakuta paikalle jo silloin, kun hän kiipesi portaita, mutta isovanhemmat (oltiin neljästään yleensä, minä, isoveli ja isovanhemmat) olivat usein marjassa tai vaari töissä ja mummi ulkona puuhastelemassa tai kaupassa. He myös ajattelivat isoveljen kiusaamisen olevan lasten tavanomaista nahistelua. He eivät nähneet, kun hän heidän poissaollessaan isoveli löi kovaa, kiskoi minua hiuksista perässään, uhkaili veitsillä, puukoilla, työkaluilla tai tulitikuilla. Siksi, jos he kuulivatkin, he eivät yleensä välittäneet. Ainakaan mummia ei kauheammin kiinnostanut. "Hitto soikoon, kun lapset vaan nahistelee ja ovat äänekkäitä." "Lyö sitä takaisin, niin eipä lyö enää." "Älä huuda, niin ei sitä sitten kiinnosta sua kiusata."

Jonkun kerran hän tuli ylös, muttei kiusaamaan. Tiedän vain, että hän pakotti minut makaamaan parven lattialle ja tuli selkääni masturboimaan. Tiedän, mutten muista. Tiedän kuitenkin, että se on oikea muisto. Se on ollut mukana niin pitkään kuin muistan. 

Terapeutti kysyi, mitä tunsin. En mitään. En saanut kiinni mistään tunteista asiaan liittyen. Itkin kyllä kertoessani, mutta itkisin, kun kuulisin jonkun toisen kokeneen tuollaista. Se ei ollut omasta tuskasta johtuvaa itkua. En saanut itseäni siihen tilanteeseen. En tiedä, mitä tunsin. Lopulta huomasin lyijynraskauden käsivarsissani. Terapeutti sanoi, että se varmaankin on se kehon muisto. Lamaannus. Seuraavaksi hän kysyi, mitä tapahtui muiston jälkeen. Ovi kävi, joku tuli eteiseen ja veli lähti kiireesti karkuun. Mutta sitten tajusin, ettei niin käynyt joka kerta. Noin on käynyt monta monta kertaa, mutta aina se ei loppunut.

Myöhemmin, kun itse fyysinen hyväksikäyttö oli loppunut, isoveli seuraili ja tirkisteli minua. Sauna oli omassa rakennuksessaan mökin sivulla. Kävin siellä noihin aikoihin mummin kanssa kahdestaan ja jäin sinne yksin, kun hän sai löylyistä tarpeekseen. Isoveli yleensä lähti "ulkoilemaan" iltahämärällä, kun oli saunassa. Tiedän, koska näin hänet joskus piilottelemassa puistikossa saunan liepeillä ikkunoista. Hän myös usein oli poissa, kun menin takaisin tupaan mökkiin. Muistan hämärästi, että vänkäsin saunan ikkunan auki (se ei ollut helppoa, koska ikkuna oli kapea ja sauna oli uudempi rakennus ja siellä oli tuplaikkunat, jotka oli kiinni toisiinsa lukkomekanismilla), jotta pääsisin sieltä pakoon. Aioin kipittää saunan sivulta kiertäen saunan pukuhuoneen, koska saunakuistilla isoveli odotti. Yritin juosta mökkituvan ikkunoiden näköpiiriin. En tiedä onnistuinko, jonkun kerran ainakin. Tuo on siis tapahtunut monta kertaa myös. Tuohon muistoon liittyy kauhua. En oikeastaan tunne sitä, mutta se saa kdet velliksi ja vatsanpohjaan raskaan kiven. En ole varma oliko tuo toistuvaa painajaista, jota joskus näin vai onko se oikeasti tapahtunut.

Lähtiessä olo oli omituinen. Liian hyvä, ei itkettänyt yhtään, kaikki oli loistavasti. Terapeutti (Hei, nyt mä lyhennän sen terpaksi, kuten monet tekee, pääseepä helpommalla.) varoitteli, että saattaa tulla huono olo. Ihan varmasti. Ja niin se oikeastaan tulikin. Avokki koitti auttaa opiskelussa yhden projektin kanssa. Työnsin hänet koko ajan kauemmaksi, kun hän siirsi tuoliaan (tuolissa oli rullat) lähemmäs. Lopulta, kun hän selvästi pahoitti mieltään, siirsin hänet itse lähemmäs ja se oli ookoo. Olin kärsimätön. "Joo joo." "Kyllä mä ton tiedän." "Hei, onko toi ees tarpeellista?" "Tiedän!" Lopulta, kun olin jäänyt jumiin ja avokki ehdotti kotiinlähtemistä (oltiin siis tyhjässä mikroluokassa) kiukuttelin kunnolla "Tää on kesken! Mee sä vaan!". Joo ei tosiaankaan kypsää. Se vaan tuli ulos ennekuin sai mitenkään otetta siitä. Heti perään pyysin häntä jäämään ja tunsin epätoivoa hänen valmistautumisestaan lähtemään. Sovittiin, että nähdään ulkona. Iski ihan hirveä raivo. Löin reittä, tappelin halua viskata kahvikuppi lattiaan säpäleiksi ja halua huutaa vastaan. Ulkona, kun avasin suuni, katosi viha vaan jonnekin. Pyysin avokilta vaan anteeksi kiukuttelua.

Tunteet on sekaisin. Suurimman osan aikaa on ihan hyvä olo. Normaali olo, jos sellaista nyt on olemassakaan. Sitten vaan alkaa jokin asia vituttamaan ihan älyttömästi. Tai sitten rupeaa itkettämään, on hylätty olo. Iltapalaa syödessäni aloin itkeä. Mussutin leipääni ja itkin hervottomana, kunnes avokki tuli halaamaan. Kaupassa käydessä vilkaisin bussipysakin mainostauluun ja oma heijastus oli jotenkin kovassa valossa miehekäs. Tunsin oloni mieheksi sitten koko matkan kotiin. (Mulla oli joskus tällainen olo nuorena. Katsoin peiliin ja totesin, että näyttäisin miehenä paremmalta. Minun pitäisi olla mies. Se tunne tuli ja meni ja kun joskus mainitsin heitin sen vitsiksi: "Mä olen homomies naisen ruumissa. Onneksi tykkään sentään naisten vaatteista.") En edes oikeasti ole trans-sukupuolinen. Yleensä olen ihan tyytyväinen naisena, vaikken itsestäni tai ruumiistani pidäkään. En tiedä onko se jokin taso mun selviytymiskeinoja - tapa kovettaa itsensä, olla vahvempi? Miehet kun ei itke, niillä on voimaa tapella vastaan. Eilisiltana nyyhkytin vähän ja avokki halasi tiukasti ja kysyi mikä hätänä. No ei oikeastaan mikään. Vähän itkettää. Koitin antaa sen tulla, mutta se päätti mennä takaisin sisään.

Onko nää tunteet niitä osia? Joo varmaan, mutta tuntuu hassulta ajatella niitä omina osittain itsenäisinä osina. Tuntuu, että saan itseni hullummaksi, jos koitan eritellä niitä. (Vaikka, ei muut, jotka osistaan kertovat tunnu musta yhtään hullummilta sen takia.) "Tässä on mun teini-ikäinen kovis osa. Se on muuten mies - mustia hameita ja maihareita rakastava mies. Ei, en mä ole mies, se vaan. Tai siis mä oon sitten joskus mies. Siis silloin, kun olen se."

Terapiassa tänään puhuin tunnemyllerryksistäni. En saanut kysyttyä, pitäisikö noita tunnetiloja yrittää tunnistaa ja selvitellä, mitä kaikkea yksi tila sisältää ja mitkä tunteet kuuluvat mihinkin tilaan. Puhuin taas asiasta toiseen pomppien ja jälkikäteen ärsytti, etten saanut tuota pohdintaa ulos. Lisäksi olen halunnut jo pari kertaa puhua, mihin ja miten on tarkoitus edetä terapiassa, mutten saa kysyttyä. En saanut aivan kaikkia tunnetiloja, joita läpikävin edes eriteltyä. Aika vaan loppui kesken. Ihan kuin mä koittaisin samalla viivyttää kaikkea ja estää prosessia takertumalla kaikkeen epäolennaiseen tai näennäisolennaiseen. Lopuksi sain puristettua vahingon kautta ulos, psykiatriajan. Terapeutti vaikutti (niin mun mielestä) epäilevältä, palvelisiko se mitään tarkoitusta. (Hän ei ehkä tajunnut, miksi sen halusin varata.) Hän sanoi, että tunnemyllerrys kuuluu asiaan. Kysyin hänen mielipidettään ja hän kysyi koenko tarvitsevani jotain lääkitystä. En oikeastaan. Olen pärjännyt ihan hyvin.

Samaan aikaan tämän kaiken välissä on taas hyvin hyvin normaali olo. Tiskaan, siivoilen, pesen pyykkiä, vaikka olen vähän aikaa ollut liian väsynyt siihen kaikkeen. Toisaalta se on ihan hyvä, toisaalta puuhakkuus saa mut epäilemään kaikkea muuta, mitä koen. Olen vaan kuitenkin luulosairas. Mulla ei ole mitään vikaa, ei päässä tai muuten. Jos vaan koittaisin kitkeä tuon hysteerisyyden pois... Sitten iskee taas huonompi olo ja tajuan, millaista myrkkyä nuo ajatukset on. Olen oikeasti rikki, mutta sitä voi korjata ja sen kanssa voi pärjätä. Mutta vaan jos asiat myöntää ja käsittelee. Nuo ajatukset tulee siitä jatkuvasta pärjäämisen ja tavallisuuden tarpeesta. Ne on se muuri, joka on tunteiden edessä.

En tiedä miksi, mutta mun luottamus terppaan on kanssa alkanut luisua. Jos en osaa ilmaista itseäni kovin selkeästi ja viestini ei heti mene perille, en uskalla kokeilla uudestaan. Annan asian olla ja pieni mieleni alkaa valitella, ettei kukaan ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Se sulkee suuni yrittämästä uudestaan ja antaa asian olla, vaikka jää hirvittävä epätietoisuus. Huokaus... Miksi mä oon niin ristiriitainen?!

Olen pelokas itseriittoinen takertuja

Iltapäivä ja ilta meni hyvin! Oli hauskaa ja pelattiin pelejä lasillisten ääressä. Hävisin koko ajan, mutta olen tottunut siihen, osaan nauraa sille. Mulla ei ole kilpailuviettiä peleissä, puurtamisessa vaan. Toinen ystävistä kysyi mukaan viikonloppuna kirppiksiä kiertämään. Olin ensin innoissani, kunnes kotimatkalla iski epäilys. Jospa olenkin taas tosi tylsä ja ärsyttävä viikonloppuna, jospa olenkin vaivaksi tai tuppisuu, jospa hän rupeaa katumaan ja paeruu vielä. Kotiin mennessäni siinä puoli yhdeksän maissa väsytti. Väsytti ihan hirveästi. Avokki jossain vaiheessa kyseli, jos viitsisin tiskata, kun olin luvannut. No, ehdotin ensin tiskaavani vasta tänään, mutta jonkun ajan kuluttua päätinkin vielä vähän yrittää. Tiskasinkin sitten koko kertyneen satsin yhtä altaallista vaille. Avokkikin oikein kehui. :> Oli pikkutyttömäisen hyvä mieli. Ehdin vielä käpertyä lukemaan kirjaa sänkyyn ennen petiin menoa. 

Lueskelin Hyväksikäytetyt -kirjaa. Tilasin sen tuossa kuukausi sitten ja luin sen yli puolivälin heti seuraavana iltana. Alkupää on täynnä omakohtaisia kokemuksia sekä ammattilaisten kommentointia. Se oli aika silmiä avaavaa tekstiä ja itkin vähän väliä sitä lukiessa. Siinä välissä oli sitten ohjeistusta ja kertomusta auttajien puolelta ja heille suunnattuna (se osa oli jotenkin ahdistavan etäinen ja jätin silloin kirjan kesken). Tällä kertaa hyppäsin sen osion ylitse parisuhdetta käsittelevään osaan. Se oli taas enemmän puhuttelevaa ja tuntui auttavan enemmän.

Kirjassa oli asiaa kiintymysmalleista ja niiden kehittymisestä. Malleja on kirjan mukaan neljä: turvallinen (pitää itseään ja muita ihmisiä hyvinä ja arvokkaina), itseriittoinen (pitää itseään hyvänä, mutta muita pahoina tai ei kykene luottamaan muihin), takertuva (pitää itseään pahana tai huonona, mutta muita hyvinä) sekä pelokas (pitää itseään huonona, eikä koe muitakaan hyvinä tai luotettavina). Teorian jälkeen sukellettiin sitten esimerkkeihin, miten mallit toimivat eri tilanteissa. Mua jäi häiritsemään se, etten ihan hirveän hyvin osaa sanoa, mihin noista kuulun. Tai ennemminkin osaan tunnistaa itseni useammastakin noista. En kuitenkaan ole turvallisesti kiintynyt, se on varmaa!

Olen yleensä takertuva. Toisaalta itseriittoisen kuvauskin kyllä kolahtaa. Sen tajuaminen tuntuu myös surulliselta. (Joskus pelkäsin olevani narsistinen kuten exäni ja äitini, mutta ajatuskin ahdistaa. En haluaisi edes vahingossa aiheuttaa sellaista kärsimystä kellekään. Tämä muiden tunteisiin reagoiminen sinänsä lohduttaa jo, sillä en siis en voi olla ihan täysin narsisti, mutta sellaisten piirteiden kohtaaminen edes joskus omassa käytöksessä on silti tuskallista.) Itseriittoinen voi esittää pitkäänkin olevansa ihan kunnossa. Hän myös luottaa vain itseensä kaiken tekemisessä. Olen käyttäytynyt noin teinistä asti. Ei sillä, että itseäni oikeasti olisin pitänyt kovin hyvänä, olen kuitenkin vihannut itseäni niin paljon, mutta olen ajatellut aina pystyväni. Vältellyt kysymästä mitään, en ole uskonut, että kukaan kuitenkaan auttaisi, miksi auttaisivatkaan? Olen kai ollut ylpeäkin siitä, ettei ole tarvinnut kysyä apua. Tuntuu kyllä, että tämä itseriittoisuus on kuorrutus. Kuori, jonka takana piilee takertuvuus. Koska aina, kun teen asian itse pyytämättä apua, huudan epätietoisena syvällä, auttakaa minua! Tarvitsen apua! Terapiassakin, kun terapeutti kehuu, miten hyvin asioita käsittelen, koen avuttomuutta mielihyvän ohella. Haluaisin, että joku auttaa, kertoo kunnolla miten mulla menee ja ottaa ohjat. Minähän vain palloilen ilman päämäärää. Ei riitä, että sanot, että menee hyvin, enhän minä edes tiedä miten pitäisi mennä!!

Pelokkaasti kiintyneen sanottiin janoavan läheisyyttä kuten takertuva, mutta myös pelkäävän sitä. Voisi tietty olla, että se olisi se oma malli, mutta siitä annettiin niin vähän esimerkkejä, etten osannut samaistua.

Olisi paljon kirjoitettavaa, mutta kaikki ei vaan halua tulla pois vielä.

Haluan kirjoittaa porukoiden raha-asioista. (Köyhyys kun on oiva veruke peitellä laiminlyöntiä ainakin perheen sisällä, kun kaikki uskovat samaan harhaan, että kaikki olisi hyvin, jos olisi rahaa.) Haluan kirjoittaa äidin deittailusta ja ainaisista puheluista ja miehistä. Haluan kirjoittaa miten luulen (paino tuolla sanalla luulla) hyväksikäyttöni alkaneen. (En varmaan vielä edes kykene siitä puhumaan kuitenkaan.) Haluan kirjoittaa käyttikö äitinikin minua tavallaan hyväksi. Haluan pohtia onko häntä käytetty hyväksi joskus? Haluan oksentaa. Haluan kirjoittaa näistä huudoista pääni sisällä. Siitä kun huudan yhtä sanaa (siis päässäni) pakonomaisesti ja se huuto välillä on ihan irrallinen tuntemastani olotilastani. "Oksettaa, oksettaa, oksettaa." "Apua, apua, apua, apua!" "Mä en kestä. Mä en jaksa. Mä en voi." "Väsyttää, väsyttää, väsyttää..." "Lopeta, lopeta, lopeta, lopeta!!!" "Mene pois, mene pois. Jätä mut rauhaan. Mene pois!" "Älä, älä, älä..." "Muhun sattuu. Muhun sattuu... Auttakaa."

Ja oma hulluuskerroin lähentelee jo taas astronomisia lukemia noiden viimeisten rivien jälkeen. :)

Öiden pimeinä tunteina

Kirjoitetaanpa nyt tältä päivältä niin saan sen pois alta. Olisi pian tarkoitus lähteä kahden ystävän kanssa yksille. :) (Viime kerrasta on pitkästä aikaa. He ovat ihania ihmisiä ja odotan innolla. Kunhan vain itse en muutu tuppisuuksi siellä!) Päässä on kummallisia juttuja, jotka koitan tänne vuodattaa, että pääsen niistä eroon. Ihan hirveästi anteeksi tällaisesta kauhukuvien paasaamisesta, mikä tuohon alle suodattui ulos.

Avokki mainitsi juttelumme (siis kun annoin hänelle materiaaliksi parit linkit ja hän niitä lukiessaan välillä pysähtyi kyselemään) aikana, että ymmärtää kyllä jos en halua perheidemme tapaavan ikinä. Hän mainitsi leikkisästi hypoteettisen tilanteen, mitä jossain yhteisissä juhlissamme tapahtuisi, jos äitini ja perheeni tulisi sinne. Nii-in.... Suoraan sanottuna, sitä minäkin mietin öiden pimeinä tunteina. Niin hullua kuin se onkin (jo senkin takia, ettei me avokin kanssa olla menossa vielä pitkääääään aikaan mitenkään naimisiin) niin mieleni loihtii esiin hypoteettiset häät. Siellä on paikalla kaikki. Isovanhemmat, pikkuveli... Äiti... Isovelikin... Sitten se mieli keksii kiduttavia mielikuvia, mitä he puhuisivat.

Pelkään äitini käytöstä vieraiden läsnäollessa! Hän ei ikinä tee pahaa suoraan, kun on muita paikalla. Ja sehän siinä juuri ahdistaakin. Hän vetää ihastuttavan hymyn kasvoilleen ja on pirtsakka ilopilleri. Hän muuttuu huomion keskipisteeksi. Pahinta on, ettei kukaan ikinä voisi uskoa mitään pahaa tuosta olennosta. Jos olisin puhunut avokin perheelle tilanteestani edes epämääräisesti ja hienotunteisesti, he varmasti luulisivat vian olevan minussa. Minullahan on ihana äiti. VAU! Niin hän on aina ollut opettajilleni ja kauppareissuilla ja silloin harvoin (ne kerrat voidaan laskea kahden käden sormilla), kun minulla oli lupa tuoda kavereita kylään. Samalla hän kertoo jotain pieniä juttuja elämästäni, jotka haluan pitää itselläni tai kertoo minulle huonon kokemuksen tai ahdistavan tapahtuman hauskana perhetarinana. Samalla siis, kun itse seison vieressä. Kukaan ei kysy minulta mitään, vain äidiltä ja äiti muotoilee tarinan niin, etten saakaan luontaista suunvuoroa. Ikään kuin en olisi paikalla ja kuitenkin joudun kuuntelemaan sen nöyryyttävän tarinan, joka elämäni kontekstissa saa aikaan pahan olon ja ahdistuksen. Sitten ihmiset nauraa ja virnuilee ja katsovat minuun. Niistä on tullut äidin salaliittolaisia. Jos paljastan totuuden, minä jään ulkopuolelle. Minua ei uskota. Minun täytyy olla paha ja kostonhimoinen, kun tuollaisia valheita levittelisin.

Entä isoveli? Pelkään, että hän joisi itsensä humalaan ja tahallaan nöyryyttäisi minua. Hän pyytäisi puheenvuoroa ja päättäisi kertoa jonkin oman, kieroutuneen versionsa hyväksikäytöstä... Hän nauraisi ja nauttisi siitä, kun minuun sattuu. Tai sitten hän hyökkäisi kimppuuni, kun kukaan ei näe. Uhkailisi veitsillä ja raahaisi hiuksista mukanaan.

Pelkään, että äiti päättäisi jostain syystä popsahtaa paikalle, kun valmistun (vaikka ei hän ole ikinä tullut minun kevätjuhliinikaan paikalle edes kouluaikoina!). Pelkään, että hän vetää tuon show'n siellä. Pelkään, että hänen uhkuva (näytelty?) ylpeytensä yhdistettynä minun hiljaiseen ahdistuneeseen ilmeeseeni saa kaikki pitämään minua pahana ja inhottavana ja ilkeänä...

Enkä oikeastaan halua mennä kotiin enää ikinä. Pelkään mitä siitä oikein seuraisi. Länttäisikö äiti oven kiinni, niin että käteni jää väliin? Tuuppaako ovella niin, että kaadun rappukäytävän portaisiin. Raivoaako hän miten minä esitän marttyyriä, kun en ole yhteyksissä? Ehkä hän ottaa ilolla vastaan ikään kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan ja sitten vasta kotona nostaa mekkalan, kun yritän ottaa kipeitä asioita puheeksi. Olisin loukussa.

Kamalaa varmaan ajatella noin. Mutta se nyt vaan on pakko tunnustaa ja myöntää. Pelkään omaa äitiäni. Vaikka hänestä puhunkin terapiassa, yritän aina puolustella häntä. Vaikkei hän olekaan ikinä hakannut fyysisesti, pelkään, että hän voisi sen tehdä. Ihan järjenvastaisestikin mieli huutaa, että äiti tappaisi mut vielä joku päivä. Isoveli jättäisi sentään henkiin, sillä hän haluaisi kiduttaa.

Niin... Öh... No tulipa vuodatettua. Jossain vaiheessa, kuitenkin täytyy noitakin pohtia syvemmin. Mutta ei tänään. Tänään mennään ulos.

Anteeksi, haluaisin puhua, rakas

Vuoristoratani on kyllä hullu. Kysyin suoraan avokilta eilen illalla, oliko hän koko viikonlopun huonolla tuulella (niin kuin siis itse kuvittelin!). Ei tietenkään. Niin se oli vaan mun päässä. Se syyllisyys vaan huusi, että kun on pahoittanut edes hetkeksi toisen mielen, on kaikki pilalla ennen kuin sen itse saan korjattua. Jos en saa tai voi (koska ei tarvitse, tai se ei ole minun vastuulla, tai en pysty), niin elän itse siinä tuskassa loputtomiin.

Olen muiden tunteiden säätelijä ja vartija. Syyllisyys on mun pomo. Se on ruoskaa heiluttava työnarkomaani, joka juoksee perässäni, kun en jaksa vetää vuoroa loppuun tai joku muu on ottanut vahtituntini kannettavakseen. Se myös huutaa, kun en hoida muiden omia vuoroja heidän puolestaan. Huhhuh... Paskaduuni.

Minulla oli teininä kausi, kun pyytelin kaikesta anteeksi. Siis kirjaimellisesti. Olin 15- tai 16-vuotias - mahdollisesti vain 14. Muistan vain, että oli joulu. Muuten vain tiedän tuon kauden. Mulla oli huono olo koko ajan. Joulukuusi seisoi koristeltuna ja lahjoja jaettiin. Koko perhe oli paikalla: iso- ja pikkuveli, äiti, mummi ja vaari. Istuttiin isovanhempien olohuoneessa ja pikkuveli jakeli lahjapaketteja. Mutta kun isoveli aina, kun on joku sisarus paikalla, alkaa kiusaamaan tai vaihtoehtoisesti yllyttämään huonoon käytökseen. (Ja mukaanmeno on se ainoa keino, miten siltä saa huomiota positiivessa sävyssä.) Siinähän sitten ne villiintyivät, veljet siis Jotain ihan pientä hölmöilyähän se oli. Laittoivat päähänsä lahjanaruja seppeleinä. Äitiä se kuitenkin häiritsi. He eivät olleet ihan kiiltokuvia. Nauroivat kumeaa teinipoikien remakkaa kovaan ääneen eivätkä kiinnittäneet muihin huomiota. (Meillä kun lahjat availtiin vuorotellen ja muiden lahjat katsasteltiin lävitse ja ihailtiin niitä aina vuorollaan. Tai siis näin aina periaatteessa.) Äidistä se oli huonoa käytöstä. Hän yritti komentaa veljiä ja mulkoili sillä murhaavalla tulikatseella, jonka hän osaa. (Helvetti vihaan sitä ilmettä. Tekee mieli hakata reittä, päätä, PÖYTÄÄ MITÄ TAHANSA!) Minä koin sen raivon itsessäni, en tiedä mitä muka tein, mutta pyysin anteeksi. Pian uudestaan (pudotinko jotain?). Ja taas. Pyysin anteeksi anteeksipyytämistäni, kun äiti käski vain lopettaa. Kohta itkin. Pyytelin anteeksi, etten tiennyt miten lopettaa. Äiti oli vihainen. Hän huusi jo, että lopettaisin. Nielin kyyneliä ja anteeksipyyntöjä. Tuskin hengitin. En muista enempää.

Anteeksipyytelyni jatkui vielä edelleen myöhemmin. Se on kadonnut opiskeluaikanani, kun olen asunut omillani. Kuitenkin se on kaivautunut jostain syövereistä esiin ja vetelee syyllisyydentunteena naruista. Näin, vaikka ihan rehellisestikin minulla menee varmaan paremmin kuin ikinä. Olen edelleen melko erakko, mutta minulla on ystäviä. On avopuoliso. On kissat. Isovanhemmat... (Mitäköhän niille kuuluu? Pitää soittaa.) Olen edelleen masentunut, mutta varmaankin vain keskivaikeasti. Ahdistaa vähemmän. Ehkä se (siis syyllisyys) on yksi niistä tunteista, jotka ovat osa minun mörköäni?  Olin odottanut vihan tulevan seuraavana, mutta mistäs minä tiedän mitä sisälläni on. Sehän se ongelma onkin!

Siinäpä sitten pohdittavaa...

Varasin myös sen psykiatriajan. Vähän hullu olo. Aion kysyä suoraan olisiko, jostain trauman prosessointia käsittelevästä ajasta mulle hyötyä, joko hänen tai jonkun muun luona psykoterapiani ohessa. Hävettää vähän, kun edellisellä kerralla koitin saada puoliväkisin ADHD-diagnoosia, kun niitä oireita on. Nyt kun huomaa, että niitä on vain toisessa olotilassa, niin hävettää niin hirveästi. Syyllisyyskin painaa. Hukkasin niiden kallista aikaa! Hävettää myös, kun yritin niin hirveästi heittää sen hyväksikäytön piiloon sen jälkeen, kun sen alunperin lipsautin. Pelottaa, ettei enää uskota. Etenkin, kun olen juossut jonkin diagnoosin perässä. Luen ihan hemmetisti ja tunnistan itseni kaikessa ainakin jonkin verran! Luulomielisairashan suorastaan oon. En välttämättä halua nyt tosin sitä diagnoosia enää. Auttaakohan yhtään? Haluan ihan vaan ymmärtää paranemisrosessia paremmin ja mitä minä tarvitsen siltä, ja mitä minun pitää odottaa siltä prosessilta.

Annoin myös avokille luettavaksi Trauma ja dissosiaatio sivuston, jonka linkkasin aiemmin ja yhden Duodecim artsun. (Ihan vaan huomautuksena, tuo Duodecim teksti voi olla vähän kylmää, mutta tieteellisemmistä teksteistä kuitenkin oli sieltä ihmislähtöisimmästä päästä.) Se avas mun omaa sisäistä maailmaa mullekin niin paljon. Avokki myös vihdoin kysyi asioita! Se jotenkin huojensi. Hän halusi tietää asioista lisää! Se, että herää kysymyksiä, on merkki (siis mun mielestä) siitä, että mieli prosessoi. Hän myös sanoi sen avanneen paljon, mistä on kyse. Muistuttelin tietenkin kaiken infopaketoinnin yhteydessä, että oma tapaus on levähkö(kö?). En ole jakautunut eri persooniin. Olen vain eriytynyt osiin. Ne kuitenkin ovat kaikki minua.

Kysyin myös suoraan onko OK, jos annan hänen olla omissa oloissaan, jos hänellä on ahdistus tai lukkokohtaus. Hän sanoi, että hän oikeastaan tarvitsee sitä. Pakko koittaa. Terapeuttikin sitä ehdotti. Eikä oma mieli kestä, jos ei kokeile. Olen väsynyt kantamaan vastuuta muiden tunteista. Pyysivät he sitä tai eivät. Miten oudon äkkiä olenkaan taas kadottanut kykyni kysyä suoraan? Vastaus: Ihan hemmetin nopeasti. Koitan aina pitää siitä kiinni ja se saa suhteemme toimimaan. Alan vain jossain vaiheessa oman ahdistukseni pohjalta olettamaan asioita. Ja ei kovin yllätys varmaan, että ahdistus olettaa kaiken päin persettä.

Noh, väsyttää ja avokkikin tarvitsee unta. Ensimmäinen kerta, kun olen uskaltanut kirjoitella kotoa, kun hän on täällä! Tiedän, ettei hän vilkuile tai yritä urkkia, mutta silti on ollut vaikea päästä ylitse jostain henkisestä esteestä. Hän tietää kuitenkin, että bloggaan näistä asioista ja että luen muiden tekstejä ja arvostaa sitä että työstän traumojani (on tuo monikko ihan tarpeellinen). Ehkä minä vielä joskus opin oikeasti luottamaan ihmisiin, joihin luotan! 

Vielä linkki sarjikseen, joka sai nauramaan. Korjaan huomenna kaikki kamalat virheeni (Kirjoitusvirheet! Tämän syyllisyyspohdinnan yhteydessä tämä oli koomisen dramaattinen muotoilu.). Hyvää yötä vaan!

Vuoristorata

Tuntuu kuin olisin vuoristoradassa. Menee huonosti, ahdistaa - syöksykierre. Helpottaa, tuntuu hyvältä - hidas kipuaminen takaisin ylöspäin. Välillä leijailen - se korkein kohta, mihin seisahdutaan ennen uutta pudotusta.

Loppupäivä oli eilen taas helpompi. Se vain soljui eteenpäin ilman kriisejä, ei pahemmin ahdistanutkaan. Avokki on kyllä ihana ja yrittää parhaansa. Huono omatunto pistelee vähäsen eilisestä kirjoituksesta. Kun on huono olo, oletan kaiken natisevan liitoksistaan ja pelkään kaikkea. Tiedän, ettei se ole koko totuus, mutten tajua. Kun ollaan loivassa alamäessä, oletan kaiken vain menevän pahempaan ja pahempaan. Ihan tyhmää, typerää, idioottimaista, älykääpiömäistä... Hemmetin typerä akka! (Äh... Nuo haukkumasanat tulee äidiltä, en nyt jaksa niitä miettiä tässä.)

Haluaisin vain tietää mitä odottaa ja milloin ja miksi. Haluaisin vain ymmärtää itseäni. Haluaisin, että joku kertoo suoraan, missä mennään, miten asiat tulevat etenemään ja mitä minun pitää tehdä. - Haluan oikeastaan pakoon myös vastuuta. Tuntuu, että olen jumissa ja mietin samoja asioita uudestaan ja uudestaan ja yritän etsiä sieltä jotain järkeä. Niin paljon kaikkea mielessä, etten edes kirjoita suurta osaa tänne - ajattelen, että kirjoitan niistä toiste. Terapiassa vähän sama ongelma vaivaa. Käsittelen sitä, mikä on sillä hetkellä akuuteinta ja loput jää sivuun. Ihan kuin kasvattaisin lumipalloa, joka lopulta käy nii-iin isoksi ja painavaksi, että se vain lähtee vierimään ja liiskaa kaiken.

Palloilen vastuutakantavan olotilan, missä yritän saada itseni hallintaan sekä kantamaan vastuuta itsestäni (varmaan liikaakin!) ja toivottoman, ahdistuneen ja asioitakäsittelevän (onko toi edes yhdyssana) olotilan välillä. Voivoivoivoivoi... No niin... Tämä on sentään jotakin! Edistystä! Minulla on siis olotiloja, joiden sisältä en pääse käsiksi aiempiin tunteisiini tai oloihini. Hyvä. Tämänkin oivalluksen olen saanut jo monta kertaa. Se vaan aina pääsee unohtumaan. Pitääkö se oppia joka kerta uudestaan, kun vaihdan näitä olotiloja? No, varmaan sitten opetellaan sitten sitä, että se on kiirinyt aivojeni, joka sopukkaan!

Olen ihmetellyt aina mitä muut (siis bloggaajat sekä foorumeilla kirjoittavat) tarkoittavan osillaan. No osiahan näyttää minussakin olevan. Se vain on hankala tajuta. Tajunta on sama. Mieli on sama. Tunteet ja halut vaihtelee. Ilmankos, en ole osannut ikinä sanoa, kuka minä olen? Ilmankos on aina niin toivoton olo, kun täytyy miettiä mitä haluan. Vaikka kuuntelisin sen hetkistä tilaa, en kuuntele kuitenkaan kaikkea, mitä haluan. Onpa hemmetin hankalaa. Ilmanko tuntuu, että en osaa päättää ja päätökset vain soljuvat eteeni ja edestäni, vaikka olisinkin tehnyt aktiivisen päätöksen. Tuntuu siltä, etten ehdi tarttua ja teen päätökset hätäisesti ilman mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Äääh... Aina jää osa musta huomiotta.

Täytyy varmaan koittaa alkaa palaamaan omiin teksteihin vähän ajan välein. Se vaan on hirveää lukea, mitä päässä on liikkunut, kun se tuntuu niin hölmöltä seuraavana päivänä. Olenpa mä reilu itselleni...

Olen ollut hiljaa, muttei ole ollut hiljaista.

Olen ollut hiljaa, muttei ole ollut hiljaista. Ei ainakaan oman pään sisällä. Viikonloppuna ahdisti miltei koko ajan. Sain aikaiseksi (yhden kurssin deadline iski ja selätin sen), mutta ahdisti. Ei se kurssin taklaaminen ollut pahanolon lähteenä, mutta ihan oma rakas. Ei hän sinänsä mitään pahaa tehnyt, mutta pakko myöntää, että jokin saa oman pään sekaisin ja se asioiden erittelykyky hajoaa kappaleiksi, kun toinen on paikalla.

Onko jollain jotain vinkkejä parisuhteen kannalta traumaattisten muistojen käsittelyyn? Aivan hirvittävän hankala olo... Ahdistaa ja huolettaa.

Emme me oikeastaan riitele, mutta minä kriisiydyn. Ahdistaa. Toinen ei huomaa, vaan painaa vahingossa päälle aikataulujen kanssa. Sitten ahdistaa lisää. Hän ei osaa lohduttaa, kun hänestä tuntuu ettei se auta, ja häntä ahdistaa, että omat suunnitelmansa menevät myttyyn. "Ei nyt saatukaan siivottua sitä komeroa." Minä puolestani menen paniikkiin, kun toinen istuu vieressä (hän istui siihen alunperin koittaen tukea), mutta meneekin hiljaiseksi ja eleettömäksi eikä vastaa edes kosketukseen. Tuijottaa vaan ohitseni tyhjyyteen jähmettyneenä omaan tilaansa. Se ahdistaa ihan hirveästi. Sattuuko sinuun noin paljon? Mikä hätänä? Mitä minä tein? Jos kysyn, hän ei osaa vastata. Hän sanoo, ettei tiedä.

Hän sanoi, ettei haluaisi jättää minua yksin siihen sohvalle, jossa istun myttynä - ahdistuneena. Hän ei kuitenkaan tajua (kai?), että hänen reaktionsa pelottaa minua enemmän. Etenkin se, ettei pysty sanomaan suoraan, miltä tuntuu. Tottakaihan oma ahdistus sitten kääntää vastaamattomuuden juuri siksi pahimmaksi vastaukseksi. "Minä en kestä. Sinä saat minut rikki. Vihaan sinua. Miksi pilaat elämäni?" Ahdistus huutaa, että toinen on vain niin hyvä, ettei sano noita satuttavia sanoja suoraan. Se huutaa, että taas pilaan jonkun elämän. Voivoivoivoivoivoi...

Kriisi meni ohitse, lopulta. Kun oline ensiksi seuraillut häntä piitkän tovin ja koittanut lohduttaa ja puhua. Yritän kertoa hänelle vastauksia kysymyksiin, joita oletan hänellä olevan. Yritän ennakoida kaiken, kun hän ei enää sanokaan mitään. Haluan auttaa. Hän menee pahemmin lukkoon ja lopulta tarvitsee ihan omaa hiljaisuutta sen tunnin, että herää henkiin. Mutta en minä jaksa! En vain jaksa... Alkaa väsyttää ja suututtaa, että kun minulla on paha olo, hän pakenee. Hän ei halua puhua siitä juuri nyt. No, minulle tämä on läsnä joka hetki! Se vain on! Se on minussa, se tulee esiin joka päivä. Sinä, et ehkä halua ajatella tätä, mutta minä en voi olla ajattelematta. Kunpa voisin olla peittelemättä sitä! HiTTO. Kaikkein pahinta on, että tiedän, että hän auttaisi, jos voisi ja tietäisi miten. Mutta kun tähän ei ole lääkettä. Minun täytyy käydä siellä aallonpohjalla, että pääsen takaisin omaan itseeni.

Psykoterapeutti ehdotti, että näiden asioiden läpikäyminen hänen kanssaan ei ole kovin hedelmällistä. No ei ehkä ole. Mutta kun en ole loppujen lopuksi yrittänytkään. Haluaisin, että hän vain ymmärtää, että koen jotain rankkaa juuri nyt. Sitä prosessia olen yrittänyt hänelle raottaa. Olen oikeasti pahoillani, että se vaikuttaa häneenkin, mutta en taida pystyä suojelemaan häntä tältä. Toivoisin, että hän saisi apua muualta. En itse pysty auttamaan häntä. Terapeutti puhui vertaistukiryhmistä omaisille. Jos muistan missä hän mainitsi niitä olevan, niin linkitän loppuun. Terapeutti toi myös esiin hyvän pointin, että en itse pääse irti hänen tunteistaan tai mitä oletan hänen tuntevan. Tottahan se on. Itse jään jumiin toisen tuskaiseen ilmeeseen ja oletan, että VOIN tehdä asialle jotain. Tai tarkemminkin: oletan, että minun TÄYTYY tehdä asialle jotain. Täytyy korjata kaikki. Siksi en voi olla rauhassa, kun oma rakas on paikalla. Jos hän voi huonosti, minun täytyy korjata se. Pelkään, että hän jää yksin tunteidensa kanssa, jos en mene halaamaan. Pelkään, että hän ahdistuu ja kokee, etten välitä, jos en mene yrittämään. Koen jopa syyllisyyttä ja pahaa oloa, jos jätän hänet rauhaan, vaikka hän sanoo tarvitsevansa omaa rauhaa ja hiljaisuutta itsensä kokoamiseen. Kun sitten tomu laskeutuu näistä kriiseistä jää minuun se ahdistus elämään. Tuskailen, joka päivä ja mietin mielessäni jokaisena hetkenä, kun toinen ei hymyile, miten voisin korjata sen. Kuvittelen sen johtuvan vieläkin minusta.

Outoa on, etten pelkää hänen jättävän minua. Uskon kestäväni sen, vaikka olisinkin kovin murheissani ja tuskissani. Pelkään vahingoittavani häntä ja tuhoavani hänet vahingossa. Pelkään, että erokin voisi tuon saman aiheuttaa... Argh... Pattitilanne.

Hävettääääää

Tänään kaikki on taas tavallista. Eilisiltana oli ihan hirmuisen väsynyt olo. Jo yhdeksältä olisin ollut valmis mönkimään sänkyyn ja jäämään sinne. Hyvä olo hälveni ja vähän ahdisti. Tänään hävettää. En edes tehnyt mitään tyhmää eilen, eikä varmaan oloni näkynyt kellekään. Silti hävettää. Nolottaa ja tekee mieli pyyhkiä eilinen tekstini pois. Kamalan lapsellista! (Vaikka, hei, tämä vasta kypsä tunne onkin!)

Psykoterapiassa tuli puristettua ulos koko terapiaketjuni, jollaisena sen nyt näin. Ihmettelin vain, sitä miten irtaantunut olen kaikesta ollut. Miten pitkään se on yrittänyt tunkea ulos, se karmea salaisuus ja olen saanut sen jonnekin aina piilotettua. Terapeutti sanoi, että usein nuo hyväksikäyttö on kuitenkin osa kokonaisuutta. Se kokonaisuus muodostaa lapsuudentraumat. Aluksi olin vastahakoinen mielessäni. Koin tuon jotenkin horjuttavan oivallustani, mutta eihän se horjuta. Se vain laittaa asiat paikalleen. Äitisuhde on ollut ihan kamala. Oikeastaan ei se äitisuhde edes ole. Äiti ei ollut minulle äiti. Sehän jättäisi traumoja jo itsessään miltei kelle tahansa.

Mulla on hirveä tarve lokeroida ja laittaa oma vaiva johonkin purkkiin ja purkille etiketti. Sitten vasta sitä voisi ravistella ja tarkastella valoa vasten, mitä siellä nyt onkaan. Kaikki vain ei ole niin mustavalkoista. Elämä on monimutkaista ja sekös on hirveän vaikeaa saada sisäistettyä. Kaikki ei ole vain on tai off. Kaikki on skaaloja - viha, onni, inho, pelko, häpeä. Mutta omat tunteet, kun ovat sieltä ääripäästä ja lapsena katseli tasapainottomia ihmisiä pomppimassa äärilaidasta toiseen, on vaikeaa tajuta (tai edes huomata) miedompia ja lempeämpiä tunteita. Sitten kaikesta on myös sekoituksia ja niitäkö mun pitäisi osata tunnistaa? No oikeastaan, joo. Pitäisi minun. Mutta sinne päästään varmaan joskus. Huoh... 

Mistä tulikin mieleeni, pitäisiköhän soittaa psykiatrille kuitenkin? Eilen ei vastattu, eikä soitettu takaisin. Tänään ei se diagnoosi (jonka perässä aina välillä juoksen kuin päätön kana) olekaan ehkä niin tärkeää. Pitäisiköhän kuitenkin edes yrittää kartoitella omaa kuntoa? Ehkä kysyn maanantaina ensin terapeutilta. En viitsisi vaivata ihan turhaankaan. Sitä paisti nyt hävettää tuo leijailu ja huikeat ajatusprosessini, joista olin eilen niin ylpeä.

Terapeutti kysyi, mitä tunnen tänään eilisestä leijailustani. Häpeäää! Vastattuani hän kysyi: "Miksi? Eikö minulla saa olla hyvä olo?" No, kun... En minä tiedä. Hävettää kai osin sen takia, että oli niin hirmuisen varma olo eilen, että olen menossa vähän sekaisin. Oloni ei kuitenkaan kuulostanut terapeutista kovin sekaiselta. Ainakaan hän ei kommentoinut sitä kovin huolestuttavana. Hän sanoi, että tuollainen on vielä melko tavanomaista masennuksen väistyessä. Väsymyksen hän sanoi voivan johtua ihan vain asioiden käsittelystä, kun ihmettelin sitä tuon yhteydessä. Dissosiaatio on asia erikseen, mutta minähän taidan olla aika erossa tunteistani, ettei sinänsä siinä ole kai mitään outoa tai edes uutta. En vain itse ole sitä ennen osannut tunnistaa.

Eli, ei se nyt niin hullu päivä ollutkaan. Sairaudentunto on sentään vielä eilisestä tallella. Siis en koe itseäni kovin huonovointiseksi tai todella surkeaksi, mutta huomaan kyllä ja tiedostan, etten ole ihan henkisesti priimakunnossa. Kaukana siitä oikeastaan.

Miksi siis hävettää, kun ei se eilinen mitenkään hullua tai outoa käytöstä ollut, enkä tehnyt mitään mikä antaisi kunnon syyn hävetä? No en tiedä. Ehkei pitäisi olla onnellinen. Lapsena - ja oikeastaan vielä kuluneen vuodenkin mittaan - aina kun on mennyt paremmin olen odottanut jotain katastrofia.
Siis sellaista,  minkä itse aiheutan. Käyn varomattomaksi tai ilkeäksi (muka siis) ja loukkaan ja satutan jotakuta oikein kunnolla. Pöh. Aika hölmö käsitys. Ainahan hyvät kaudet loppuvat joskus. Se on osa elämää. Miksi sitä paitsi ne olisivat aina mun vika, kun jotain käy? Lapsuudestahan ne tulee. "No nyt sitten voi olla ilkeitä ja kiukutella, kun sai kaiken kivan!" tai "Ei mulla enää ole mitään väliä kun saitte mitä halusitte!" tai "Te osaatte olla kiltisti vain kun haluatte jotain!". Niin äiti usein sanoi kauppareisuun jälkeen tai jouluna tai kun sai jonkin lelun tai karkkia tai kun tehtiin jotain kivaa. Muistan itkeneeni suklaalevy kädessä ja pyydelleeni anteeksi, että se oli vahinko, etten minä tarkoittanut. Olin ehkä neljä tai viisi. Jotenkin tuohon muistoon kuuluu hätä, aivan hirveä hätä. Äiti, en minä ole paha! Äiti, oikeasti! En ole paha! Eihän tuon ikäinen lapsi osaa edes kiristää. Innostuessa sattuu vahinkoja aina. Piste. Voi voi pientä... Miksi hitossa kaikki hyvä pitäisi lunastaa jollain tuskalla uudestaan ja uudestaan?

Heliumpallo

Heh, nyt on pallo hallussa. Tuijotin bloggeria pari minuuttia ja koitin kuumeisesti etsiä uusi teksti -nappia. Jostain syystä en muistanut, missä se oli. Kävin tuijottamassa eilistä tekstiä, jos sieltä löytyisi. Ei... Missä ihmeessä? OHO! Tuossa sivussahan se onkin. Höpsö minä. Hitaasti hyvä tulee. Päätin tässä kirjoittaa tämän hetkisen olotilan ja tuntemuksen, ennen kuin kaikki katoaa ja hajoaa tuuleen. Myöhemmin on varmaan vaikea saada siitä enää kiinni. Niin on käynyt ennekin. Tämä sama olotila oli silloin pari vuotta sitten, jossain ahdistuskohtausten välissä, mutta sen oli saanut pyyhittyä haaleaksi muistoksi unesta, josta ei saanut kiinni.

Eilen iltapäivällä kotona alkoi ahdistus tulemaan. Se vaan hiipi esiin, heikotti. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta sain olon pidettyä henkisesti kurissa - lempeästi kyllä, että kuri sinänsä huono sana. Päätin nousta tekemään hommia samalla, kun annoin mielen tutkia oloani. Se auttoi. En uponnut epätoivoon niin kuin yleensä. (Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ollut asian heittämistä pois mielestä.) Pesin pyykkiä. Ruokin kisssat. Menin suihkuun ja koitin peseytyä hankaamatta ihoani punaiseksi. Asetin aikarajan: tarkkailin soittolistalla kuluvien kappaleiden määrää, se piti ajantajun. Koitin olla kiirehtimättä liikaa. Piti mennä kauppaan. Menin. Tärisin. Vain vähäsen, sellaista ihan pientä vapinaa, jota varmaan kukaan muu ei huomaa kuin minä. Olo oli nälkiintynyt. Samanlaista se vapina oli. Päätin ostaa jotain hyvää. Terveellistä, mutta hyvää ja vähän keksejä hemmotteluksi. Avokki tulisi huomenna (siis eilen se oli huominen, tänään hän tulee) joten voisimme yhdessä nauttia hyvästä ruoasta. Ostin itselleni valmisaterian, joka näytti namilta. Kotona söin sen. Tutisin. Ajattelin, että kohta tutina lähtee, kun alkaa ravintoaineet kulkemaan. Puolen tunnin päästä vapisutti edelleen. Tunninkin päästä vapisutti. Väsytti. Tein kaakaota ja päätin mussuttaa sittenkin keksit jo tänään avokin soittoa odotellessa. Lueskelin dissosiaatiosta ja katselin eilisen (siis oikeasti toissapäivän) kirjoitustani. Kyllä mulla noitakin oireita on. Ei ehkä ole sivupersoonia, mutta dissosioin kyllä etenkin kaksi vuotta sitten vahvasti. Nyt on taas vähän irrallinen olo. Piirrän. En ole saanut piirrettyä pitkään aikaan. Nautin siitä. Lopulta puhelun jälkeen kömmin sänkyyn. Huomaan maanneeni siinä horroksessa sikiöasennossa kyljelläni ilman peittoa. Silitän säärtäni ja reittäni. Jatkan, kun se rauhoittaa. En ollut edes huomannut tekeväni sitä.

Tänäaamuna on taas ihan tavallinen olo. Tai oli bussipysäkille asti. Siellä alkaa taas hiljainen vapina ja huomaan heijaavani jalalta toiselle. Päätän antaa olla ja jatkaa hiljakseen. Ei se kuitenkaan outoa ole, kun ulkona on vilakkaa. Bussin tullessa meni vähän orkestrointi pieleen yrittäessäni sulavasti lopettaa. Ensin piti mennä mukana ja sitten lopettaa päättäväisesti, että onnistui. Luennolla on pää ollut missä sattuu. Aluksi ahdisti, kun joku tyyppi, josta en edes pidä tuli viereen. Moikkasin hänelle, koska hän on toisellakin kurssilla samassa ryhmässä. Koitin olla ystävällinen. Hän tulikin sitten viereen. Dissosioin koko kolmetuntisen luennon ja tauot. Lopulta rauhoitin itseäni tarpeeksi ja huomasin, että tyyppi on vain ärsyttävä. Ei harmillinen, ei vaarallinen. Sain oltua kohtelias. Vessareissulla törmäsin ovenpieleen kahdesti ja muistin käsiä kuivatessa, että en tiedä vedinkö vessan. Tarkistin. En ollut vetänyt. Vedin sen nyt. Kahvihuoneessa aioin juoda vettä kahvin päälle. Laitoin kupin kaappiin. Mietin mitä piti tehdä? Otin kupin kaapista ja join vettä. Laitoin sen takaisin. Jotenkin osasin jopa nauttia jossain vaiheessa "kyydistä". (Sillä tuntui kuin olisin ollut vain kyydissä mukana, en oikeasti tekemässä asioita. Vaikka minähän se tietty siinä olinkin.) Pelkäsin aluksi aika paljon. Vielä luennollakin pelkäsin - välillä sain kiinni todellisuudesta - välillä olin paikalla, mutten ollut.

Ainakin olen saanut pidettyä itseni ihan rauhassa ja turvallisessa olossa. Aion soittaa psykiatrille ja varata aikaa. Saisinko nyt oikan diagnoosin? En tiedä. Ei sillä enää niin paljon ole väliä, tiedän itse mitä on meneillään. Olisi vain helppo sen kanssa näyttää opettajille ja läheisemmille ystäville ja avokille, miksi näin kävi, jos tarvitsen kohta sairauslomaa. Mietin löytyykö minultakin sivupersoona. Toivon ettei. Elämä vaikuttaa hankalalta sellaisen kanssa. Lähinnä siihen liittyvän hirveän leiman vuoksi. Mutta ei se mitään, vaikka niin kävisikin. Se on sitten niiden ymmärtämättömien ongelma. Kun aloitin tämän blogin, ajattelin olevani ritari valkeassa haarniskassa jollekulle muulle. Odotin melko narsistisestikin, että blogini voisi jonkun pelastaa. Nyt hymyilyttää. Aion pelastaa vain itseni. Hyvä kyllä, jos joku muukin saa tästä jotain kyllä. Tänään rakastan kaikkia. Itseänikin. Se on tärkeintä.

Enpä päässyt opiskelemaan aamusta

Enpä päässyt opiskelemaan aamusta, kun tietokoneluokka on varattu toisen laitoksen tunnille. Ärsyttää, mutta ei voi mitään. Taidan kirjoittaa nyt niin saan vähän aivoja liikkeelle. Saa nähdä toimiiko aivot sen vertaa myöhemmin sitten. Välillä tuntuu, että kun antaa niille mahdollisuuden käsitellä asiaa, ne käyvät nälkäisinä asian kimppuun ja unohtavat kaiken muun. Päässäni asuu nälkiintynyt susilauma ja se janoaa vastauksia.

Se on ihan hyvä vaan (susilaumako?). Koitan antaa sen temmeltää vapaasti, silloin kun on mahdollisuus. Tänä aamuna ahdisti bussipysäkillä oikein olan takaa. Huusin sille päässäni, "Tervetuloa!" Oikeasti jopa tarkoitinkin sitä. Jos tuntuu siltä, sitten tuntuu. Ainakin pystyn tuntemaan. En ensimmäisten psykologikäyntieni aikana tajunnut, mitä psykologi tarkoitti, kun sanoi: "Hienoa, että pystyt vielä tuntemaan." Silloin ihmettelin, miten niin? Miten niin hienoa? Olen vaikeasti masentunut (Onnistuin muuten saamaan lievempiä pisteitä masennustesteissä, kun vähättelin omia oireitani! Hups taas.). Luulin silloin, että sekoan exän kanssa. Tai oikeastaan luulin, että olin jo hullu ja sekoitan hänet. Halusin kuitenkin vain pakoon ongelmia ja lopulta opittuani arvostamaan itseäni sen verran, etten sallinut itseäni kohtaan kohtelua jota en sallisi ystävillenikään, erosin. "Paranin" kohisten. Nautin herkästä, epävarmasta, mutta elävästä olosta. Se vain alkoi säröillä. Luin myös narsismista, melko pakkomielteisestikin. Se auttoi, mutta pelkäsin itse olevani sellainen. Soittelin äidille jatkuvasti kesää kohden ja haukuttiin yhdessä exää. Välillä ajattelin, että äitihän on ihan samanlainen. Ajattelin joskus samaa jo seurusteluaikoina ja äiti oli silloin siitä ylpeäkin. Laitoin ajatuksen vain hyllylle piiloon muiden taakse.

Kesä kului ja ahdistus tuli. Tuntui pahalta. Ahdisti niin kovin, etten päässyt sängystä ylös ja jos pääsin, kävelin edestakaisin huonetta kaksin kerroin taittuneena. Tuona kesänä olin tuhlaillut auttaviin puhelimiin, kunnes joku sieltä sanoi, etteivät voi auttaa, että tämä käy hyvin kalliiksi. Se kävikin. En halunnut tuntea. En ainakaan ahdistusta, halusin vain pakoon. Seuraavana syksynä, kun hakeuduin uudelleen psykologille terveydenhuollon auettua kesälomien jälkeen, suositeltiin psykoterapiakautta. En ollut tuolloin ihan niin pahassa jamassa kuin ensimmäistä kertaa, mutta olin tosi raakana. Verille raastettuna. Hetkinen, taisin oikeastaan olla pahemmassa jamassa. Oli tullut mieleen hyväksikäyttö. Aloin tiedostaa miten huono lapsuus oli.

Sen jälkeen terapia alkoi ja lopulta ja sitten olenkin kokoillut itseäni opiskelun ohessa. Tunteet meni takaisin piiloon. Musta tuntuu, että ne pakeni nimenomaan uutta ihmistä. Psykoterapeutti oli uusi minulle. Asiat täytyi pakottaa ulos. Fyysisesti pakottaa. Istuin terapiassa suu raollaan aikoen sanoa jotain. Asia oli mielessä, keskityin siihen, se vain ei suostunut tulemaan ulos. Saattoi mennä minuutteja. Taisin saada vain kerran mainittua sivulauseessa hyväksikäytön. Pakenin äitisuhteen puimiseen. Siinäkin oli kyllä puitavaa. Hitto paljonkin!

Harmi, että tuona puolenatoista vuonna tuli piilotettua tuo paha olo, viha ja suru ja pelko - pelko etenkin - jonnekin tosi syvälle. Ne tunteet eivät nyt enää halua tulla sieltä. Siksi koitankin houkutella niitä antamalla niille mahdollisuuden. Kun ahdistaa, huomioin sen ja annan sen olla. Parempi tuntea kuin olla tuntematta, vaikka se sattuu. Samoin suru. Suru myös jättää ihanan rauhan jälkeensä, joten annan itkun tulla. Viha on vaikeampi. Se tulee välillä ja mitä ihmeellisimpinä hetkinä. Se saa pulssin kiihtymään ja tärisyttää. Pelkään myös sen rajuudessa tekeväni jotain tyhmää tai satuttavan jotakuta muuta tai itseäni. Taidan vielä tukahduttaa sen. 

Huomaan sen kyllä. Huomaan myös, miten tekee mieli huomauttaa tökerölle mummolle (hyväkuntoinen ihan), joka bussissa vie pikkulapsen edestä hänelle tarjoamani istumapaikan. Raukka ei saanut edes yltämistään kahvoista kiinni, kun kukaan ympäröivistä aikuisista ei viitsinyt ottaa kiinni ylempää. Pelkäsin hänen kaatuvan ruuhkabussissa. Miksei aikuiset huomioineet? Täysin typerää. TY-PE-RÄÄ. Piste. En vaan sanonut sitä, en edes kohteliaasti. En mulkoillut mummoa. Vilkaisin vain. Ja päässä teki mieli tappaa ihmiset. Nuo tyhmät välinpitämättömät aikuiset ja se mummo. Pelkäsin, että jos avaan suuni, kohtelias pyyntö vapauttaa joku kahva lapselle, muuttuisi rähjäämiseksi. Laitoin vihan takaisin hyllylle. PERKELE.

Vitutus iski takaisin tuota juttua ajatellessa. Ei se varmaan tekstistä näy, mutta hengitys pysähtyy. Hampaat kiristyy, leuat jäykistyy. VI-TUT-TTAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!! Jospa se harjoittelulla alkaa tulla. En vieläkään osaa kohdistaa sitä isoveljeen. Hitto. Sen ihmisen ajattelu vetää kädet tärinään. En tunne kuitenkaan mitään henkisesti. Aikanaan... Aikanaan. 

On vahva olo, kun on lukenut traumoista ja tietää, että sieltä on mörkö tulossa vielä. Vaikka nyt sitten muistutinkin itselleni, millainen se mörkö on. En suoraan sanottuna ole muistanut, tai siis olen, mutten kuitenkaan ole, miten huonosti voin pari kesää sitten. Se on pelottavampi ja isompi, kuin annoin ymmärtää itselleni. Mutta nyt näen sen. Musta tuntuu, että se pilkisteli jo exäni aikana. Silloin mietin, että tämä suhde kariutuu, teen hänelle vain pahaa. Tuhoan hänet. Pieni ääni päässä huusi, että olen tehnyt sen ennenkin. Olen muuttanut hyvät ihmiset hirviöiksi. Äiti. Isoveli. Luulin oikeasti itse olevani jokin pahan lähde. Jokin epäpyhä artifakti, joka korruptoi tavalliset hyvät ihmiset. Se oli salaisuuteni. Sisäinen dialogi tuolloin huusi, että minulla on salaisuus. Paha salaisuus, joka saa kaikki vihaamaan minua, jos se tulee ulos. Jotenkin se salaisuus pysyi tuon ensimmäisen psykologilla ravaamiskauteni ajan piilossa. Itse asiassa olin tyytyväinen. Ero tuli. Ei tarvinnutkaan paljastaa sitä (oikeastaan hyvä vain, exä olisikin osannut vain vahvistaa tuota käsitystäni minusta pahan siemenenä). Juoksin pakoon ja hylkäsin tuon salaisuuden. Se halusi uudestaan ulos seuraavana kesänä. Se muisti, että edellisenä vuonna oli tuolloin romahdettu. Se päätti yrittää samaan aikaan, koska vuodenaika huokui sitä tuskaa, jonka koin aiemmin En aluksi edes tajunnut sitä. Luulin ahdistuneeni ihan muuten vaan. Mietin näkyykö se minusta. Onko minulla leima otsassa? Näkeekö kaikki miten saastainen olen. Ja poks, lopulta ulos se salaisuus tulikin. Epäkoherentisti vähän kenelle sattuu, milloin sattuu. Ja sitten se istuikin siinä. Se vaan oli. Tuijotin sitä silmiin kunnolla ja itkin vessan lattialla haukkoen henkeä, samaan aikaan tunnistamatta itseäni. Pelkäsin taas pimeää kuten lapsena. Pelkäsin peilejä. Pelkäsin (ihan totta!) omaa peilikuvaani ja säikyin pieniä rasahduksi (noin arka olin ollut jo porukoilla vielä asuessani). Meni puoli vuotta ennenkuin pääsin terapiaan. Söin Escitalopramia, se kun on nimenomaan ahdistussuuntaiseen masennukseen tarkoitettu. Nukuin hitosti ja en ollenkaan. Tapasin avokin. Pikkuhiljaa rakastuin. Hän muuten rakastui nimenomaan siihen raa'aksi revittyyn tyttöön, joka oli ikuinen optimisti ahdistuksen keskellä. (Vähän huolettaa, nyt tajutessani, että olikohan se hyvä asia?) Psykoterapian alettua, olin vähän koonnut jo itseäni. Sitten piti koittaa alkaa luottamaan. En saanut avattua enää kaappia, mihin mörön piilotin. Halusin, olin päättäväinen ja yritin. Mutta oli vain fyysinen este. Se ei auennut, sanat eivät tulleet. Nyt näen kuluneen terapiajakson olleen asian hyväksymistä, sekä aseiden keräämistä (sotaisaa, mutten keksi parempaakaan tapaa sanoa asiaa). Mörkö täytyy yrittää vaan houkutella esiin. Avata kaappi. Se varmaan lähtee sieltä ja koittaa syödä, mutta ähäkutti. Eipäs onnistunut viimeksikään. Vituttaako mörköä? Varmaan. Se kai piiloutuu taas peiliin ja yön risahduksiin. Mutta nyt tiedän mikä se on. Mitä tapahtuu. Huh.

No niin. HALUAN tuntea. Koko skaalalla. Haluan elää hiton hitto! En tiedä auttaako tämä uhoaminen asian ulostuloon. Aikaa se varmaan tarvitsee. Ei pitäisi hoputtaa. Huoh. Tänään olisin vain valmis. En tiedä olisinko huomenna. Ainakin tajusin, vähän paremmin taas noita loppukesän ahdistuksia. Nyt ne käy järkeen. Varmaan helpompi kestää, kun ne tulevaisuudessa tulee.

Kiitos, sanoi pikkutyttö posket punaisina

Äh, taitaa olla vähän pakkomielteistä menoa. Krijoitan, kirjoitan, kirjoitan. Välissä ei tapahtunut oikeastaan mitään. Leikitin kissoja, nyt on vähän parempi olo. Laitanpa itselleni tänne linkin. Kun aiemmin mietin edistymistäni ja missä seison oman polun varrella, niin tässä vielä lisää suuntaa: Kartta (rampamieli) . Taidan itse olla surun ja itsesyytöksen sekamelskassa. :) Itsesyytös on kyllä esillä itsellä lähinnä häpeänä. (Aikoinaan pääsin itsetuhoisista ajatuksista eroon velvollisuudentunnnon kautta. Kun se alkoi rakoilla eron exästä jälkeen, iski uhmaikä. Minähän aion olla joku päivä vielä onnellinen, ihan vain hänen kiusakseen. Nyt varmaan tuo tunne kattaa myös äitini. Kun sen saisi vielä kattamaan kaikki kaltoinkohtelijat.)

Toivottavasti ei haittaa linkkaaminen tähän blogiin (kirjoittajalle suunnattu). Vähän hävettää, että olen jäänyt siihen kovin koukkuun ja viittailen ylipäätään muiden blogeihin näin paljon. Oma ajattelu kun on niin vaikeaa. Kunhan vaan ei kukaan siitä ahdistu (siis muut kuin minä itse :P) niin hyvä. Voi laittaa viestiä, jos ei tykkää linkittämisestä. Koitan kyllä tarkastaa ihmisten blogeista, jos joku ei sitä halua ja kunnioitan sitä.

Niin ja... Tämä on hassua (nyt ihan oikeasti eikä sarkastisesti) ja hävettävää myös. Menin ihan paniikkiin, kun ensimmäinen kommentti tuli. Arvostan sitä ja pakko myöntää. Janosinkin niitä. Silti pyörin asuntoa ympäri eksyneesti ja koitin vältellä konetta, kun sen huomasin. Tosi mietityttäviä ne oli. Ihan vaan yleisesti, jos joku kommentoi: Kiitos sydämen pohjasta. Saatan vastata välillä ihan höpöjä tai vastata tosi myöhään, jos en saa muotoiltua pääni sisältöä aiemmin. Vaikken vastaisikaan, on ne tärkeitä. Koitan kyllä toistaiseksi vastailla ainakin. 

Nyt punoittaa posket. Tekee aina mieli pahoitella, kun hävettää, mutten taida pyytää anteeksi. Päätin tunkea tämänkin tänne ulos, vaikka mietin pitkään. Ihan vain treenatakseni häpeän sietoa. Ja josko nyt tämä pakonomainen kirjoittaminen tälle päivälle riittäisi?

Onpa tänään asiaa

Tajusin, että KELA:n tukema psykoterapia on kohta paketissa. Oikeasti sitä on jäljellä vielä puolitoista vuotta. Puolivälissä ollaan. Muttakun... En ole vielä päässyt edes tunteisiini käsiksi. Olen oikeastaan pahemmin kesken kuin luulinkaan. Olen käsitellyt äitiä ja lapsuuden yleisesti kurjia oloja. Se on kyllä edistynyt hyvin. Kuitenkin on jäänyt kokonaan toinen puoli käsittelemättä. Hyväksikäyttö. Väkivalta. Omat itsetuhoiset ajatukset jo lapsuudesta.

Itkin koulun pukkarissa ekalla tai tokalla luokalla ja kuristin itseäni märällä pyyhkeellä. Itkin luokan tytöille tappavani itseni. He vain lähtivät - taisivat sanoa, että lakkaa pelleilemästä, tunti alkaa. Opettaja ei koskaan tullut hakemaan. Istuin siellä melkein tunnin ohitse. Hitto mitä? 7-9 vuotias lapsi puhuu itsemurhasta ja jopa tökerösti ja epäuskottavasti yrittää sitä, eikä opettajaa tule paikalle? MITÄ? Luulisi, että opettaja käy etsimässä kadonneen lampaan ainakin, kun ei luokkaan kuulu lasta. Sali oli samassa rakennuksessa, opettajalla olisi kestänyt 5 minuuttia. Vittu, vittu, vittu, VITTU, VITTU! Pistää vihaksi. Käytännössä huusin apua, epäsuorasti ja lapsellisesti, mutta lapsihan olinkin!

Äh, kun huutoa ei kukaan kuule lakkaa huutamasta. Lopulta tukahduttaa halun huutaa. Näin muuten 10 - 12 -vuotiaana unia. Yritin päästä pakoon pahoinpiteleviä poikia, mutta en päässyt. Kompastuin aina askeleen päästä maahan makaamaan. Koitin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Tukahdutti. Kaaduin maahan ja jäin siihen. Huusin ääneti. Heräsin. Mietin silloin kuinka kauan kestäisi, että kukaan huomaisi, jos kuolen. En oikeasti ikinä suunnitellut mitään. En uskaltanut. Pelkäsin, mitä perheelle tapahtuisi. Sairasta.

Tuntuu absurdilta, että hätäänsä huutanut itsetuhoinen pieni tyttö olin minä. Nyt se on hautautunut sinne jonnekin, mistä ääntä ei kuulu. Sitä on vaikea saada kaivettua esiin. Hirveän vaikea. Enkä edes ole tajunnut miten tärkeää se olisi. Nyt pelottaa, että se tukehtuu sinne. Voiko niin edes käydä? Riitääkö mulla enää aikakaan kaivaa sitä esiin? Ehkä jään raa'aksi terapian jäljiltä ja tuet loppuvat juuri, kun on tunteet tulevat esiin. Tai sitten se raaka vaihe oli silloin pari vuotta sitten? En ole varma.

Ehkä olenkin vaan tasapainottunut. Pitäisi koittaa nähdä tämä välisoitto jotenkin hyvänä. Ainakin olen tietoisempi ja voin ottaa ne vastaan paremmin. Toivottavasti.

Kai onkin ihan hyvä, että olen tunnustellut terapiassa pitkään. Luotan häneen jo pikkuhiljaa. Ei kai se ole ihmekään, jos en aiemmin ole luottanut. Näin lapsena kaikki aikuiset mahdollisina pelastuksina omasta helvetistäni. Odotin sitä heiltä, vaikken tietoisesti tajunnutkaan. Rippikouluiässä pyysin apua jumalalta, eikä sekään vastannut. Kaikki ovat pettäneet minut ja siinä keskellä on tullut vaan pärjättyä ja rakennettua muuri. Nyt täytyy luottaa. Täytyy luottaa ja repiä tuo helvetin muuri rikki. Täytyy luottaa, että sitten mua autetaan sen keskellä, mitä sieltä vyöryy.

Prosessin prosessointia

Olen huono av-... Öö, hetkinen, miksi lauseeni aina alkavat noin? Voi hitto, en minä täysin huono ole. Koitetaanpas uudestaan. Olen koittanut antaa avokille välillä luettavaa ja kysyä tarvitseeko hän itse terapiaa tilanteeni vuoksi ja jaksaako hän. Tuntuu vain, että hän ei oikein ole sisäistänyt, että mulla on jotain kriisiä meneillään. Hän kyllä tukee ja koittaa ymmärtää, mutta ei oikein kysy, eikä ole vielä lukenut pitkää artikkelia, jonka hänelle heitin kauan sitten. Minä yritän antaa hänelle aikaa lukea se ja odotan hänen kysyvän sitten. Hän taitaa odottaa minun istuttavan hänet alas lukemaan se ja aloittavan keskustelun... Hupsis.

Kirjoitin hänelle kirjeen viime viikolla, jossa pyysin anteeksi välillä lapselliseksi äityvää käytöstäni ja syyllisyydentunteen pakoilua (siis vieritän välillä syytä muiden niskaan hölmöistä asioista, pyöräilen hänen perässään punaisia päin, kun hän meni vielä yli vihreillä ja sitten koen sen hänen viaksi). Hän ottaa sen yleensä raskaasti tai katuvasti ainakin, minä otan sitten puolestani hänen katuvan olemuksensa raskaasti. Pelkään, että nuo pienet purot rasittavat hänet lopulta puhki. Pelkään, että samalla tavalla, miten äitini heitti omat taakkansa aina minulle, annan hänelle liikaa kannettavaa. Samalla (nytkin) kuitenkin jokin pieni ääni valittaa: Voisihan hän odottaa. Pientä huomioimista antaa, se ei vaatisi paljoa, eihän? En minä tiedä. Kirjeessä yritin myös sanoa, sivuaiheena, että haluan puhua hänelle, miten minulla menee oikeasti terapiassakin. Odotin taas keskustelun avausta, mutta se jäi. Olin vain helpottunut, että kirje helpotti hänen oloaan enkä kaivellut sitä kohtaa enempää esiin.

Olen siis koittanut avautua, se vain on mennyt vähän pieleen. Ei se taida tehdä minusta huonoa avautumaan tai huonoa ylipäätään. Parannettavaa vaan olisi, kun ainakin itsestäni tuntuu, että se on mennyt pieleen. En edes tiedä mitä odotan ja miten kokisin hänen sisäistäneen prosessiani. Jotain kuitenkin odottaisin. Huoh...

Löysin tänään jotain, mikä ehkä auttaisi. Laitan linkin tänne ja aion heittää sen hänelle luettavaksi, kunhan hän on kotona. KUNHAN HÄN ON KOTONA, NAINEN. Pari päivää on vielä ihan turvallista odottaa. Kotona on kissat, joista toinen tulee yöksi viereen kehräämään. Toinen on rasavilli ja sen riehumista seuratessa mieli rauhoittuu. Ja kirjoitapa tänne, jos on hankalaa. Koita piirtää. Katso leffaa. Pelaa pelejä! Itke, jos siltä tuntuu. Kaikki on kotona kuitenkin hyvin. (Lisätty myöhemmin: Laitoin kuin laitoinkin avokin lukemaan sitä myöhemmin ja sain jopa odotettua avokin kotiinpalaamiseen ;)).

Palloilin linkin sivulle joskus aiemminkin, mutta nyt törmäsin siihen vahingossa. Koitin etsiä tietoa trauman käsittelyn vaiheista. Tuossa artikkelissa oli siitäkin. Mietin vain, missä vaiheessa oikein olen? Ahdistaa, muttei niin pahasti. Olen tietoinen, että lapsuus on ollut huono, mutta koitan selvitellä miten huono. Koitan käsitellä hyväksikäytön. (Yritän toistella sanaa, jotta se tulisi todellisemmaksi. Se on vieläkin vähän hankalasti muurin takana. Terapiassa olen sentään saanut sen itse ulos ensimmäistä kertaa ja puhunut siitä oma-aloitteisesti! ;) Se on pientä, mutta koen sen voittona. Muurin läpi pääsee!) Siihen liittyy vieläkin vain epämääräistä pahaa oloa ja sekin etäistä. Psykoterapeutti sanoi, että viha ja suru ja inho ja muut, en muista mitkä, tunteet ovat normaaleja. Ne vain voivat olla niin syvälle torjuttuja, kun ne on koettu silloin vaarallisiksi ilmaista, että ne eivät tule esiin helposti. Ne on siis siellä ja oikeastaan tunnenkin, että ne on. Ne ovat kuin tummaa vettä - sellaista sileäpintaista, öljytyyntä. Mutta sen pinnan alla virtaa hirmuisen voimakkaasti, varmasti siellä on myös teräviä kiviä. Nyt saan kuitenkin koskettua vain sileää pintaa ja se on tummaa ja raskasta, mutta pehmeää. Sinne pitäisi joskus päästä sukeltamaan, että voi tutkia ja nostaa esiin mitä sinne on hukannut.

Sivun esimerkkien mukaan, olen tavallaan päässyt ensimmäisen kriisivaiheen yli. Pari vuotta sitten, ennen avokin tapaamista itkeskelin öisin, hyperventiloin vessan lattialla ja etäisesti mietin, ettei tämä ollut minä - ei minuun noin paljon satu, miten minulle on noin voinut käydä? Tuohan olisi hirveää! Silloin oli pakottava tarve kertoa jollekulle. Yhdelle ystävälle avauduin, sitten parille hyvälle nettiystävälle. Toinen päätti kadota, kun olin melko sekaisin ja hän oli ilmeisesti vain halunnut minulta hyödykkeitä (Ainakin harrastimme yhden projektin parissa yhdessä, hän lähti, kun projekti alkoi köhiä ongelmieni vuoksi). Nuo kaksi muuta ystävää olen puolestani tainnut itse työntää käsivarren mitan päähän. En ole aiemmin yhdistänyt etääntymistä avautumiseen traumoistani... Nyt kuitenkin yhteys on melko selkeä. Toiselle olen soitellut aina vain vähemmän ja laittanut sen parisuhteen piikkiin (se vain taitaa olla pelkkä osatotuus). Toista olin vältellyt hyppäämällä pois nettifoorumilta ja Skypestä. Nyt kun olen hiljakseen hakeutunut takaisin hänen kanssa yhteyksiin on hän toivottanut tervetulleeksi. (Hän on muuten ihana ihminen. Vulgaarin suorapuheinen, mutta reilu ja puolusti minua stalkkaavalta exältäni. Hän myös osaa antaa anteeksi virheet ja hyväksyy omansakin, eikä keksi niille tekoyitä. Hän osaa hellästi potkia puhtia, jos sitä tarvitsee ja koitti kastella orastavaa selkärankani tainta aikanaan.)

No kriisivaiheessa olin sekaisin. Se ilmainen kriisipuhelin tuuttasi aina varattua ja päädyin soittelemaan maksullisille tukilinjoille. Siihen meni yhteensä miltei tonni. SIIS MITÄ? Senkin onnistun hyvin heittämään takaisin piiloon luurankokaappiini. (Tai onkohan se ihan vaatehuone, luurankohuone? :) Ei taida nämä luurangot kaikki mahtua pieneen kaappiin.) Nyt menee vähän paremmin ja koitan selvitellä kaikkea tapahtunutta. Mutta tunteet puuttuvat. Ne menivätkin takaisin piiloon. No, halusinkin tietää missä mennään ja ehkä oikeasti tulee toinen kriisi vielä myöhemmin. Huoh... Tällä hetkellä ajatus ei sentään ahdista. En pidä siitä, sillä olen liihotellut tyytyväisenä "paranemisen tietä", mutten ahdistunut tästä. Täytyy varmaan koittaa valmistautua henkisesti. Huh... Se vertaistukiryhmä voisi auttaa? Ne varmaan on vaan niin pitkällä jo tällä syksyllä.

 -------------------------

PS. Aloin lukemaan tuota linkkaamaani artikkelia nyt vielä lävitse tarkemmin. Tämä osui vaan niin häränsilmään:

"Läheisyys. Hyväksikäytetty lapsi ei uskalla paljastaa salaisuuttaan kenellekään, ja on liian häpeissään päästääkseen ihmisiä lähelleen. Hän käyttäytyy yleensä kuin kaikki olisi hyvin, ja pitää oikeat tunteensa ja ajatuksensa piilossa jopa itseltään. Aikuisena tämä tekee läheisyyden vaikeaksi."

Niin, tämähän on minä pähkinänkuoressa. Jos vaan siitä saisi pikkuhiljaa opeteltua ulos. Se kun oli osittain bloginkin tarkoitus...

Tajunnan virtaa

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa...

Psykoterapia on palannut raiteilleen ja vähän helpotti. Oli jäänyt yli viikon tauko, kun pari kertaa jäi välistä. (Käyn tavallisesti kahdesti viikossa.) On väsyttänyt ja keskittyminen on vaikeaa. 

...

Siihen tajunnan virta sitten tyssäsikin. Olen aina ollut huono oman mielen kirjoittamisessa ulos. Paremmin se sujuu, kuin oman mielen puristaminen suusta ulos, mutta silti kirjoittaminenkin on hankalaa. Huono puhetaito, kun nousi esille: olen alkanut änkyttämään. Se on tapahtunut pikkuhiljaa. Varmaan koko aikuisiän ajan on ollut taukoja puheessa (siis kesken lauseen), jotka venyivät ja venyivät. Joskus nielen lauseenloppuja. Kun huomasin katkokset ja yritin lopettaa tuon tavan, aloin änkyttää... Se hermostuttaa ja sitten änkytän lisää ja noidankehä on valmis. Välillä se ei vaivaa, välillä vaivaa. Ehkä se pikkuhiljaa lievenee, kun saan itsetuntoa vähän koottua.

Jotain on mielessä, mutta aika epämääräistä. Mietin nyt taas opintotaukoa tai opintojen keventämistä. Viimeksi kirjoitin, että haluan vain saada jotain aikaiseksi ja jatkaa. Ja joo, haluaisin edelleen. Epäilin vain jo kaksi viikkoa sitten avokille jaksamista. Silloin oli todella kirkas olo mielessä jo parin viikon ajan. Pelkäsin, että menee taas pää mössöksi. Niinhän siinä kävikin. Kolme vuotta sitten, ennen kuin erosin narsistisesta exästäni, koitin hakea opintopsykologille aikaa. En ollut vielä käynyt psykologilla kertaakaan ja traumat oli jossain sullottuna syvälle syvälle piiloon. Tarvittiin kuitenkin suositus, kun opintopsykologille oli vaikea päästä. Pyysin jutteluaikaa opinto-ohjausta antavalta dekaanilta ja öh... No hän meni lukkoon juttutuokiossamme ja sanoi vain moneen kertaan, että "Älä vain lääkkeitä ala syömään, ethän". Hän myös lupasi antaa suosituksen, mutten kuullut hänestä enää. Olin sen verran väsynyt, että jäi silloin itse ottamatta enää yhteyttä asiasta.

Laitoksemme on myös pieni. Enkä taida luottaa opettajiin. On niin hirveän kipeä paikka, ettei kukaan auttanut teininä, vaikka varmaankaan kukaan ei vain huomannut tai halunnut huomata. Yliopistossa yritin ja se tyssäsi heti alkuunsa. Pelästyinkin. En kokenut tuolloin olevani niin huonossa kunnossa. Luulin olevani vain väsynyt ja opiskelutekniikoissani vikaa, vaikka se oli vain osatotuus. Jonkun muun säikähtäessä vetäydyin. Sen jälkeen on kuulunut mediasta opintoaikojen lyhentämistarpeesta ja ainejärjestön aktiiviopiskelijat ympärilläni välillä ihmetelleet, ketkä oikein laitoksellamme ei saa 55 op:tä täyteen, eihän se vaikeaa ole. Minä en ole saanut. Pelkään, että selän takana porukka haukkuisi ja pitäisi saamattomana ja laiskana. Oma pääkin pitää.

-----------------------

Avokin kanssa soiteltiin. Se on työmatkalla. Yritin aluksi padota pohdintani, mutta se pääsikin ulos ja purkautui mietintänä opiskelutahdin hidastamisesta, opintojen venyttämisestä vielä seitsemännelle vuodelle. Hän sanoi, ettei häntä haittaa ja sanoi, että hyvä vain, jos se on tärkeää. Mietin mitä kaikki sanoisi. Avokki ei oikeastaan vastannut, sanoi vain "Niin no...". Oma mieli tulkitsi sen "Tottakai ne hermostuu, suuttuu, turhautuu, pitää sinua typeränä ja saamattomana." Pyysin voisiko hän rohkaista enemmän. Oma mieli kun on ihan typerä. Puhelu loppui kohta. Jäi vaivaamaan. Hän on yksin  toisessa maassa, stressaa huomista esitystä ja on ollut ahdistunut siitä eilisestä asti. Minä puolestani jään valittamaan hänen sanavalinnoistaan. 

Pyysin anteeksi viestillä ja laitoin rohkaisua mukaan. Voi avokki. Toivottavasti kiukutteluni ei vain nakerra itsetuntoasi. En haluasi toistaa vahingossa sitä, mitä äiti on minulle tehnyt koko iän.

-----------------------

Kevennys tekisi varmaan hyvää. Olen ollut käytännössä koko opiskeluajan oravanpyörässä, missä lupaan itselleni lepoa kesälomalla. Teenkin loman töitä hiki hatussa ja lupaan lepoa opiskelun alkaessa. Ja opiskellessa lupaan... Oho.

Kesällä pidin nyt viikon loman. Mutta se ei nyt suoraan sanottuna riittänyt mihinkään.  Sitä edellistä rentouttavaa lomaa en edes muista. En pitänyt kesälomia ennen tuota ja joulut ovat olleet hyvin kuluttavia. Käytännössä joululomat olen viettänyt porukoilla heidän kämppää siivoten. Yleensä olin sieltä palatessani entistä pahemmin puhki kuin ennen lomaa. No, en ole puhunut äidin kanssa kevään jälkeen. En varmaan mene sinne jouluksi. En edes pidä joulusta. (Se nytvarmaan ei ole ihmekään...) Se ehkä auttaa kanssa talven yli? (Porukoilta pois pysyminen, ei joulusta ei-pitäminen.) Rauhoittavaa. Ihanan rauhoittavaa.

Leikin kissojen kanssa. Ne olivat ihan villit. Nauratti, tuli hyvä mieli. Toinen oli ollut vähän kipeänä. Nyt se vaikutti kuitenkin jo reippaalta.

Pitäisi varmaan miettiä luottamista. Sillä en taida luottaa kuin juuri ja juuri avokkiin ja psykologiin. Muihin luotan järjellä, mutten tunteella. Koitan hakea ihmisiin yhteyttä, mutta kun jotain lipsahtaa ulos, tekee mieli paeta ja muuraan kolon umpeen. Muuri näyttää ihan minulta, mutta se vain hymyilee. Eikä se kauheammin tunne.