Iltapäivä ja ilta meni hyvin! Oli hauskaa ja pelattiin pelejä lasillisten ääressä. Hävisin koko ajan, mutta olen tottunut siihen, osaan nauraa sille. Mulla ei ole kilpailuviettiä peleissä, puurtamisessa vaan. Toinen ystävistä kysyi mukaan viikonloppuna kirppiksiä kiertämään. Olin ensin innoissani, kunnes kotimatkalla iski epäilys. Jospa olenkin taas tosi tylsä ja ärsyttävä viikonloppuna, jospa olenkin vaivaksi tai tuppisuu, jospa hän rupeaa katumaan ja paeruu vielä. Kotiin mennessäni siinä puoli yhdeksän maissa väsytti. Väsytti ihan hirveästi. Avokki jossain vaiheessa kyseli, jos viitsisin tiskata, kun olin luvannut. No, ehdotin ensin tiskaavani vasta tänään, mutta jonkun ajan kuluttua päätinkin vielä vähän yrittää. Tiskasinkin sitten koko kertyneen satsin yhtä altaallista vaille. Avokkikin oikein kehui. :> Oli pikkutyttömäisen hyvä mieli. Ehdin vielä käpertyä lukemaan kirjaa sänkyyn ennen petiin menoa.
Lueskelin Hyväksikäytetyt -kirjaa. Tilasin sen tuossa kuukausi sitten ja luin sen yli puolivälin heti seuraavana iltana. Alkupää on täynnä omakohtaisia kokemuksia sekä ammattilaisten kommentointia. Se oli aika silmiä avaavaa tekstiä ja itkin vähän väliä sitä lukiessa. Siinä välissä oli sitten ohjeistusta ja kertomusta auttajien puolelta ja heille suunnattuna (se osa oli jotenkin ahdistavan etäinen ja jätin silloin kirjan kesken). Tällä kertaa hyppäsin sen osion ylitse parisuhdetta käsittelevään osaan. Se oli taas enemmän puhuttelevaa ja tuntui auttavan enemmän.
Kirjassa oli asiaa kiintymysmalleista ja niiden kehittymisestä. Malleja on kirjan mukaan neljä: turvallinen (pitää itseään ja muita ihmisiä hyvinä ja arvokkaina), itseriittoinen (pitää itseään hyvänä, mutta muita pahoina tai ei kykene luottamaan muihin), takertuva (pitää itseään pahana tai huonona, mutta muita hyvinä) sekä pelokas (pitää itseään huonona, eikä koe muitakaan hyvinä tai luotettavina). Teorian jälkeen sukellettiin sitten esimerkkeihin, miten mallit toimivat eri tilanteissa. Mua jäi häiritsemään se, etten ihan hirveän hyvin osaa sanoa, mihin noista kuulun. Tai ennemminkin osaan tunnistaa itseni useammastakin noista. En kuitenkaan ole turvallisesti kiintynyt, se on varmaa!
Olen yleensä takertuva. Toisaalta itseriittoisen kuvauskin kyllä kolahtaa. Sen tajuaminen tuntuu myös surulliselta. (Joskus pelkäsin olevani narsistinen kuten exäni ja äitini, mutta ajatuskin ahdistaa. En haluaisi edes vahingossa aiheuttaa sellaista kärsimystä kellekään. Tämä muiden tunteisiin reagoiminen sinänsä lohduttaa jo, sillä en siis en voi olla ihan täysin narsisti, mutta sellaisten piirteiden kohtaaminen edes joskus omassa käytöksessä on silti tuskallista.) Itseriittoinen voi esittää pitkäänkin olevansa ihan kunnossa. Hän myös luottaa vain itseensä kaiken tekemisessä. Olen käyttäytynyt noin teinistä asti. Ei sillä, että itseäni oikeasti olisin pitänyt kovin hyvänä, olen kuitenkin vihannut itseäni niin paljon, mutta olen ajatellut aina pystyväni. Vältellyt kysymästä mitään, en ole uskonut, että kukaan kuitenkaan auttaisi, miksi auttaisivatkaan? Olen kai ollut ylpeäkin siitä, ettei ole tarvinnut kysyä apua. Tuntuu kyllä, että tämä itseriittoisuus on kuorrutus. Kuori, jonka takana piilee takertuvuus. Koska aina, kun teen asian itse pyytämättä apua, huudan epätietoisena syvällä, auttakaa minua! Tarvitsen apua! Terapiassakin, kun terapeutti kehuu, miten hyvin asioita käsittelen, koen avuttomuutta mielihyvän ohella. Haluaisin, että joku auttaa, kertoo kunnolla miten mulla menee ja ottaa ohjat. Minähän vain palloilen ilman päämäärää. Ei riitä, että sanot, että menee hyvin, enhän minä edes tiedä miten pitäisi mennä!!
Pelokkaasti kiintyneen sanottiin janoavan läheisyyttä kuten takertuva, mutta myös pelkäävän sitä. Voisi tietty olla, että se olisi se oma malli, mutta siitä annettiin niin vähän esimerkkejä, etten osannut samaistua.
Olisi paljon kirjoitettavaa, mutta kaikki ei vaan halua tulla pois vielä.
Haluan kirjoittaa porukoiden raha-asioista. (Köyhyys kun on oiva veruke peitellä laiminlyöntiä ainakin perheen sisällä, kun kaikki uskovat samaan harhaan, että kaikki olisi hyvin, jos olisi rahaa.) Haluan kirjoittaa äidin deittailusta ja ainaisista puheluista ja miehistä. Haluan kirjoittaa miten luulen (paino tuolla sanalla luulla) hyväksikäyttöni alkaneen. (En varmaan vielä edes kykene siitä puhumaan kuitenkaan.) Haluan kirjoittaa käyttikö äitinikin minua tavallaan hyväksi. Haluan pohtia onko häntä käytetty hyväksi joskus? Haluan oksentaa. Haluan kirjoittaa näistä huudoista pääni sisällä. Siitä kun huudan yhtä sanaa (siis päässäni) pakonomaisesti ja se huuto välillä on ihan irrallinen tuntemastani olotilastani. "Oksettaa, oksettaa, oksettaa." "Apua, apua, apua, apua!" "Mä en kestä. Mä en jaksa. Mä en voi." "Väsyttää, väsyttää, väsyttää..." "Lopeta, lopeta, lopeta, lopeta!!!" "Mene pois, mene pois. Jätä mut rauhaan. Mene pois!" "Älä, älä, älä..." "Muhun sattuu. Muhun sattuu... Auttakaa."
Ja oma hulluuskerroin lähentelee jo taas astronomisia lukemia noiden viimeisten rivien jälkeen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti