Perjantaina terapiassa otin esille traumat ja halun käydä niitä läpi. Asia eteni vähän takaperoisesti, kun aloitin psykiatriajanvarauksesta ideana ja mietin tarvitsenko oheen traumaterapiaa tai jotain sellaista. Terapeutti kertoi, ettei ole halunnut lähteä liian nopeasti traumoja penkomaan, koska en aluksi itse siihen pystynyt. Niin... En pystynytkään. Päätettiin sitten kokeilla sukeltaa niihin traumoihin. Koitin kertoa mitä tapahtui ensimmäisellä hyväksikäyttökerralla. Muistellessa tajusin, miten reikäinen muisto onkaan. Tiedän mitä on tapahtunut ja olen varma, että sen joskus muistona ollut selkeämpi, koska muistan sen aina silloin tällöin tupsahtaneen mieleeni, josta sen olen painanut pois. Nyt en kuitenkaan osannut nähdä sitä omana kokemuksena. Se on tarina, josta tiedän mitä tapahtuu, mutten miten, mistä seuraa mitäkin ja mitä sen jälkeen tai ennen tapahtuu. En tiedä mitä tunsin silloin tai miksi.
Olen mökillä. Tuvasta ulos vievän eteisen yllä on parvi, jonne johtaa kapeat jyrkät portaat takan vierestä. Parvella oli minun pesäni. Siellä oli patja, joka oli pedattu sängykseni ja seinään oli kiinnitetty lamppu lukulampukseni. Parvi oli ahdas, puoli kerrosta korkea ja katto myötäili kattorakenteen harjaa. Korkeimmalta kohdaltaan se oli ehkä puolitoista metriä korkea, jos sitäkään, koska en mahtunut seisomaan suorana edes tuossa kohdassa. Parvelle oli kasattu pienen ikkunan alle vieraspatjat säilytykseen. Niiden päällä oli lastulevy ja tuo kasa oli pöytäni mökillä. Haluan kuvailla sen parven, koska sen ahtaus on musta keskeistä. Myös se ettei sieltä päässyt pois, kuin noita kapeita portaita pitkin. Se oli sopiva ansa.
Isoveli tuli välillä sinne kiusaamaan. Yleensä koitin huutaa jotakuta paikalle jo silloin, kun hän kiipesi portaita, mutta isovanhemmat (oltiin neljästään yleensä, minä, isoveli ja isovanhemmat) olivat usein marjassa tai vaari töissä ja mummi ulkona puuhastelemassa tai kaupassa. He myös ajattelivat isoveljen kiusaamisen olevan lasten tavanomaista nahistelua. He eivät nähneet, kun hän heidän poissaollessaan isoveli löi kovaa, kiskoi minua hiuksista perässään, uhkaili veitsillä, puukoilla, työkaluilla tai tulitikuilla. Siksi, jos he kuulivatkin, he eivät yleensä välittäneet. Ainakaan mummia ei kauheammin kiinnostanut. "Hitto soikoon, kun lapset vaan nahistelee ja ovat äänekkäitä." "Lyö sitä takaisin, niin eipä lyö enää." "Älä huuda, niin ei sitä sitten kiinnosta sua kiusata."
Jonkun kerran hän tuli ylös, muttei kiusaamaan. Tiedän vain, että hän pakotti minut makaamaan parven lattialle ja tuli selkääni masturboimaan. Tiedän, mutten muista. Tiedän kuitenkin, että se on oikea muisto. Se on ollut mukana niin pitkään kuin muistan.
Terapeutti kysyi, mitä tunsin. En mitään. En saanut kiinni mistään tunteista asiaan liittyen. Itkin kyllä kertoessani, mutta itkisin, kun kuulisin jonkun toisen kokeneen tuollaista. Se ei ollut omasta tuskasta johtuvaa itkua. En saanut itseäni siihen tilanteeseen. En tiedä, mitä tunsin. Lopulta huomasin lyijynraskauden käsivarsissani. Terapeutti sanoi, että se varmaankin on se kehon muisto. Lamaannus. Seuraavaksi hän kysyi, mitä tapahtui muiston jälkeen. Ovi kävi, joku tuli eteiseen ja veli lähti kiireesti karkuun. Mutta sitten tajusin, ettei niin käynyt joka kerta. Noin on käynyt monta monta kertaa, mutta aina se ei loppunut.
Myöhemmin, kun itse fyysinen hyväksikäyttö oli loppunut, isoveli seuraili ja tirkisteli minua. Sauna oli omassa rakennuksessaan mökin sivulla. Kävin siellä noihin aikoihin mummin kanssa kahdestaan ja jäin sinne yksin, kun hän sai löylyistä tarpeekseen. Isoveli yleensä lähti "ulkoilemaan" iltahämärällä, kun oli saunassa. Tiedän, koska näin hänet joskus piilottelemassa puistikossa saunan liepeillä ikkunoista. Hän myös usein oli poissa, kun menin takaisin tupaan mökkiin. Muistan hämärästi, että vänkäsin saunan ikkunan auki (se ei ollut helppoa, koska ikkuna oli kapea ja sauna oli uudempi rakennus ja siellä oli tuplaikkunat, jotka oli kiinni toisiinsa lukkomekanismilla), jotta pääsisin sieltä pakoon. Aioin kipittää saunan sivulta kiertäen saunan pukuhuoneen, koska saunakuistilla isoveli odotti. Yritin juosta mökkituvan ikkunoiden näköpiiriin. En tiedä onnistuinko, jonkun kerran ainakin. Tuo on siis tapahtunut monta kertaa myös. Tuohon muistoon liittyy kauhua. En oikeastaan tunne sitä, mutta se saa kdet velliksi ja vatsanpohjaan raskaan kiven. En ole varma oliko tuo toistuvaa painajaista, jota joskus näin vai onko se oikeasti tapahtunut.
Lähtiessä olo oli omituinen. Liian hyvä, ei itkettänyt yhtään, kaikki oli loistavasti. Terapeutti (Hei, nyt mä lyhennän sen terpaksi, kuten monet tekee, pääseepä helpommalla.) varoitteli, että saattaa tulla huono olo. Ihan varmasti. Ja niin se oikeastaan tulikin. Avokki koitti auttaa opiskelussa yhden projektin kanssa. Työnsin hänet koko ajan kauemmaksi, kun hän siirsi tuoliaan (tuolissa oli rullat) lähemmäs. Lopulta, kun hän selvästi pahoitti mieltään, siirsin hänet itse lähemmäs ja se oli ookoo. Olin kärsimätön. "Joo joo." "Kyllä mä ton tiedän." "Hei, onko toi ees tarpeellista?" "Tiedän!" Lopulta, kun olin jäänyt jumiin ja avokki ehdotti kotiinlähtemistä (oltiin siis tyhjässä mikroluokassa) kiukuttelin kunnolla "Tää on kesken! Mee sä vaan!". Joo ei tosiaankaan kypsää. Se vaan tuli ulos ennekuin sai mitenkään otetta siitä. Heti perään pyysin häntä jäämään ja tunsin epätoivoa hänen valmistautumisestaan lähtemään. Sovittiin, että nähdään ulkona. Iski ihan hirveä raivo. Löin reittä, tappelin halua viskata kahvikuppi lattiaan säpäleiksi ja halua huutaa vastaan. Ulkona, kun avasin suuni, katosi viha vaan jonnekin. Pyysin avokilta vaan anteeksi kiukuttelua.
Tunteet on sekaisin. Suurimman osan aikaa on ihan hyvä olo. Normaali olo, jos sellaista nyt on olemassakaan. Sitten vaan alkaa jokin asia vituttamaan ihan älyttömästi. Tai sitten rupeaa itkettämään, on hylätty olo. Iltapalaa syödessäni aloin itkeä. Mussutin leipääni ja itkin hervottomana, kunnes avokki tuli halaamaan. Kaupassa käydessä vilkaisin bussipysakin mainostauluun ja oma heijastus oli jotenkin kovassa valossa miehekäs. Tunsin oloni mieheksi sitten koko matkan kotiin. (Mulla oli joskus tällainen olo nuorena. Katsoin peiliin ja totesin, että näyttäisin miehenä paremmalta. Minun pitäisi olla mies. Se tunne tuli ja meni ja kun joskus mainitsin heitin sen vitsiksi: "Mä olen homomies naisen ruumissa. Onneksi tykkään sentään naisten vaatteista.") En edes oikeasti ole trans-sukupuolinen. Yleensä olen ihan tyytyväinen naisena, vaikken itsestäni tai ruumiistani pidäkään. En tiedä onko se jokin taso mun selviytymiskeinoja - tapa kovettaa itsensä, olla vahvempi? Miehet kun ei itke, niillä on voimaa tapella vastaan. Eilisiltana nyyhkytin vähän ja avokki halasi tiukasti ja kysyi mikä hätänä. No ei oikeastaan mikään. Vähän itkettää. Koitin antaa sen tulla, mutta se päätti mennä takaisin sisään.
Onko nää tunteet niitä osia? Joo varmaan, mutta tuntuu hassulta ajatella niitä omina osittain itsenäisinä osina. Tuntuu, että saan itseni hullummaksi, jos koitan eritellä niitä. (Vaikka, ei muut, jotka osistaan kertovat tunnu musta yhtään hullummilta sen takia.) "Tässä on mun teini-ikäinen kovis osa. Se on muuten mies - mustia hameita ja maihareita rakastava mies. Ei, en mä ole mies, se vaan. Tai siis mä oon sitten joskus mies. Siis silloin, kun olen se."
Terapiassa tänään puhuin tunnemyllerryksistäni. En saanut kysyttyä, pitäisikö noita tunnetiloja yrittää tunnistaa ja selvitellä, mitä kaikkea yksi tila sisältää ja mitkä tunteet kuuluvat mihinkin tilaan. Puhuin taas asiasta toiseen pomppien ja jälkikäteen ärsytti, etten saanut tuota pohdintaa ulos. Lisäksi olen halunnut jo pari kertaa puhua, mihin ja miten on tarkoitus edetä terapiassa, mutten saa kysyttyä. En saanut aivan kaikkia tunnetiloja, joita läpikävin edes eriteltyä. Aika vaan loppui kesken. Ihan kuin mä koittaisin samalla viivyttää kaikkea ja estää prosessia takertumalla kaikkeen epäolennaiseen tai näennäisolennaiseen. Lopuksi sain puristettua vahingon kautta ulos, psykiatriajan. Terapeutti vaikutti (niin mun mielestä) epäilevältä, palvelisiko se mitään tarkoitusta. (Hän ei ehkä tajunnut, miksi sen halusin varata.) Hän sanoi, että tunnemyllerrys kuuluu asiaan. Kysyin hänen mielipidettään ja hän kysyi koenko tarvitsevani jotain lääkitystä. En oikeastaan. Olen pärjännyt ihan hyvin.
Samaan aikaan tämän kaiken välissä on taas hyvin hyvin normaali olo. Tiskaan, siivoilen, pesen pyykkiä, vaikka olen vähän aikaa ollut liian väsynyt siihen kaikkeen. Toisaalta se on ihan hyvä, toisaalta puuhakkuus saa mut epäilemään kaikkea muuta, mitä koen. Olen vaan kuitenkin luulosairas. Mulla ei ole mitään vikaa, ei päässä tai muuten. Jos vaan koittaisin kitkeä tuon hysteerisyyden pois... Sitten iskee taas huonompi olo ja tajuan, millaista myrkkyä nuo ajatukset on. Olen oikeasti rikki, mutta sitä voi korjata ja sen kanssa voi pärjätä. Mutta vaan jos asiat myöntää ja käsittelee. Nuo ajatukset tulee siitä jatkuvasta pärjäämisen ja tavallisuuden tarpeesta. Ne on se muuri, joka on tunteiden edessä.
En tiedä miksi, mutta mun luottamus terppaan on kanssa alkanut luisua. Jos en osaa ilmaista itseäni kovin selkeästi ja viestini ei heti mene perille, en uskalla kokeilla uudestaan. Annan asian olla ja pieni mieleni alkaa valitella, ettei kukaan ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Se sulkee suuni yrittämästä uudestaan ja antaa asian olla, vaikka jää hirvittävä epätietoisuus. Huokaus... Miksi mä oon niin ristiriitainen?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti