Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa...
Psykoterapia on palannut raiteilleen ja vähän helpotti. Oli jäänyt yli viikon tauko, kun pari kertaa jäi välistä. (Käyn tavallisesti kahdesti viikossa.) On väsyttänyt ja keskittyminen on vaikeaa.
...
Siihen tajunnan virta sitten tyssäsikin. Olen aina ollut huono oman mielen kirjoittamisessa ulos. Paremmin se sujuu, kuin oman mielen puristaminen suusta ulos, mutta silti kirjoittaminenkin on hankalaa. Huono puhetaito, kun nousi esille: olen alkanut änkyttämään. Se on tapahtunut pikkuhiljaa. Varmaan koko aikuisiän ajan on ollut taukoja puheessa (siis kesken lauseen), jotka venyivät ja venyivät. Joskus nielen lauseenloppuja. Kun huomasin katkokset ja yritin lopettaa tuon tavan, aloin änkyttää... Se hermostuttaa ja sitten änkytän lisää ja noidankehä on valmis. Välillä se ei vaivaa, välillä vaivaa. Ehkä se pikkuhiljaa lievenee, kun saan itsetuntoa vähän koottua.
Jotain on mielessä, mutta aika epämääräistä. Mietin nyt taas opintotaukoa tai opintojen keventämistä. Viimeksi kirjoitin, että haluan vain saada jotain aikaiseksi ja jatkaa. Ja joo, haluaisin edelleen. Epäilin vain jo kaksi viikkoa sitten avokille jaksamista. Silloin oli todella kirkas olo mielessä jo parin viikon ajan. Pelkäsin, että menee taas pää mössöksi. Niinhän siinä kävikin. Kolme vuotta sitten, ennen kuin erosin narsistisesta exästäni, koitin hakea opintopsykologille aikaa. En ollut vielä käynyt psykologilla kertaakaan ja traumat oli jossain sullottuna syvälle syvälle piiloon. Tarvittiin kuitenkin suositus, kun opintopsykologille oli vaikea päästä. Pyysin jutteluaikaa opinto-ohjausta antavalta dekaanilta ja öh... No hän meni lukkoon juttutuokiossamme ja sanoi vain moneen kertaan, että "Älä vain lääkkeitä ala syömään, ethän". Hän myös lupasi antaa suosituksen, mutten kuullut hänestä enää. Olin sen verran väsynyt, että jäi silloin itse ottamatta enää yhteyttä asiasta.
Laitoksemme on myös pieni. Enkä taida luottaa opettajiin. On niin hirveän kipeä paikka, ettei kukaan auttanut teininä, vaikka varmaankaan kukaan ei vain huomannut tai halunnut huomata. Yliopistossa yritin ja se tyssäsi heti alkuunsa. Pelästyinkin. En kokenut tuolloin olevani niin huonossa kunnossa. Luulin olevani vain väsynyt ja opiskelutekniikoissani vikaa, vaikka se oli vain osatotuus. Jonkun muun säikähtäessä vetäydyin. Sen jälkeen on kuulunut mediasta opintoaikojen lyhentämistarpeesta ja ainejärjestön aktiiviopiskelijat ympärilläni välillä ihmetelleet, ketkä oikein laitoksellamme ei saa 55 op:tä täyteen, eihän se vaikeaa ole. Minä en ole saanut. Pelkään, että selän takana porukka haukkuisi ja pitäisi saamattomana ja laiskana. Oma pääkin pitää.
-----------------------
Avokin
kanssa soiteltiin. Se on työmatkalla. Yritin aluksi padota pohdintani,
mutta se pääsikin ulos ja purkautui mietintänä opiskelutahdin
hidastamisesta, opintojen venyttämisestä vielä seitsemännelle vuodelle.
Hän sanoi, ettei häntä haittaa ja sanoi, että hyvä vain, jos se on
tärkeää. Mietin mitä kaikki sanoisi. Avokki ei oikeastaan vastannut,
sanoi vain "Niin no...". Oma mieli tulkitsi sen "Tottakai ne hermostuu,
suuttuu, turhautuu, pitää sinua typeränä ja saamattomana." Pyysin
voisiko hän rohkaista enemmän. Oma mieli kun on ihan typerä. Puhelu
loppui kohta. Jäi vaivaamaan. Hän on yksin toisessa maassa, stressaa
huomista esitystä ja on ollut ahdistunut siitä eilisestä asti. Minä
puolestani jään valittamaan hänen sanavalinnoistaan.
Pyysin anteeksi viestillä ja laitoin rohkaisua mukaan. Voi avokki. Toivottavasti kiukutteluni ei vain nakerra itsetuntoasi. En
haluasi toistaa vahingossa sitä, mitä äiti on minulle tehnyt koko iän.
-----------------------
Kevennys tekisi varmaan hyvää. Olen ollut käytännössä koko opiskeluajan oravanpyörässä, missä lupaan itselleni lepoa kesälomalla. Teenkin loman töitä hiki hatussa ja lupaan lepoa opiskelun alkaessa. Ja opiskellessa lupaan... Oho.
Kesällä pidin nyt viikon loman. Mutta se ei nyt suoraan sanottuna riittänyt mihinkään. Sitä edellistä rentouttavaa lomaa en edes muista. En pitänyt kesälomia ennen tuota ja joulut ovat olleet hyvin kuluttavia. Käytännössä joululomat olen viettänyt porukoilla heidän kämppää siivoten. Yleensä olin sieltä palatessani entistä pahemmin puhki kuin ennen lomaa. No, en ole puhunut äidin kanssa kevään jälkeen. En varmaan mene sinne jouluksi. En edes pidä joulusta. (Se nytvarmaan ei ole ihmekään...) Se ehkä auttaa kanssa talven yli? (Porukoilta pois pysyminen, ei joulusta ei-pitäminen.) Rauhoittavaa. Ihanan rauhoittavaa.
Leikin kissojen kanssa. Ne olivat ihan villit. Nauratti, tuli hyvä mieli. Toinen oli ollut vähän kipeänä. Nyt se vaikutti kuitenkin jo reippaalta.
Pitäisi varmaan miettiä luottamista. Sillä en taida luottaa kuin juuri ja juuri avokkiin ja psykologiin. Muihin luotan järjellä, mutten tunteella. Koitan hakea ihmisiin yhteyttä, mutta kun jotain lipsahtaa ulos, tekee mieli paeta ja muuraan kolon umpeen. Muuri näyttää ihan minulta, mutta se vain hymyilee. Eikä se kauheammin tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti