-

Aijaijai... Pakko kirjoittaa melkein heti perään. Mulla on musta möykky rinnassa. Alkoi kirjoittamisen jälkeen pikkuhiljaa hiipiä kumma jännitys raajoihin. Ihon alla lainehtii jotain - sellainen tunne kuin äärimmilleen jännittyneessä lihaksessa. Se on sellainen jäykkä ja kihelmöivä. Se tuntuu myös palleassa. Ihmettelin vain oloani lueskellen kunnes lopulta päätin lähteä kotiin. Ei tästä oikeasti mitään tule.

Olin lukenut tämän tekstin viimeisimpänä. Matkalla mieli sai jostain kiinni - osittain tekstiin liittyen osittain muutoinkin. En vieläkään saa vihasta omakohtaista. Täytyy olla jokin suurempi tarkoitus, että voin olla vihainen. Mun loukkaaminen ei siihen riitä. Taidan vieläkin kokea itseni arvottomaksi. Se sai hirvittävän surulliseksi. Musta olisi voinut tulla tunnekylmä tai niin sairas, etten edes itse sitä tajuaisi. Voisin kulkea elämäni läpi ikinä pysähtymättä miettimään, kun se sattuu liikaa. Samalla varmaan laittaisin muut ympärilläni kärsimään sijastani. Musta olisi voinut tulla uusi narsisti itsestäni tähän maailmaan. 

Jotenkin niin ei vaan käynyt. Vaikka kiukuttelen ja olen niin epälooginen välillä, koitan ottaa selvää, miksi. Haluan oppia elämään itseni kanssa sovussa, että voin olle hyvä itselleni rakkaille ihmisille. Haluan päästä eroon käytöksestä, jolla satutan avokkia tai muita tai itseäni. Silti se ei riitä itselleni. Möykky muuttuikin suruksi. Suren itseäni. Suren, etten voi kokea oikeutettuja tunteita. Suren, että tarvitsen aina jonkun muun, jonka puolesta suuttua. Suren, etten voi kokea itseäni tarpeeksi arvokkaaksi.

Mulla oli teininä päällä maski. Sellainen kova jäykkä kuori, joka koostui siitä omasta "fiksuudesta" ja "paremmuudesta". Olin yksin, mutta en muita tarvinnutkaan. Oikeasti en vain myöntänyt tarvitsevani mitään tai ketään. Tiesin kyllä siitä maskista ja koin olevani yksin sen takana, ettei kukaan ikinä nähnyt. Se kuori kuitenkin murtui. Onneksi. Se, että se edes joskus oli sattuu. Vihaan sitä mitä musta olisi voinut tulla ja en taida voida antaa sitä anteeksi. Ainakaan vielä. 

Pelkään niin paljon, että mussa asuu se pahuus, mikä äidissäkin.

----------------

Kirjoitan tähän lisää nyt kun avokin sylissä ehti rauhoittua. En tajua, miksi juuri kun alkaa oivaltaa jotain itsestään, alitajunta keksii jotain ihan hirveää, mistä alkaa syyllistämään. Musta olisi voinut tulla ilkeä paha noita-akka, muttei tullut. Sadistinen onneksi en ole ikinä ollut. Silti jo se mahdollisuus, josta ei edes ikinä tullut totta, riittää syyksi omaan arvottomuuteen. Raivostuttavaa. Jos nyt tämän vuoksi vihaan itseäni, niin onpa noidankehä.

Kotimatkalla näin sienikehän. Sellaisen, mihin astuneet ihmiset kirotaan kansantaruissa. Astuin sinne leikilläni, kun koen sadut ja fantasian hauskoiksi ja ajattelin sen olevan pieni uhmakas ele kaikkea pahaa kohtaan, mitä mulle on käynyt. Taisipa vitsi iskeä omaan nilkkaan. (En siis oikeasti usko kirouksiin. Koen koko jutun puhtaasti vertauskuvallisena ja huvittana sattumana!)