Hävettääääää

Tänään kaikki on taas tavallista. Eilisiltana oli ihan hirmuisen väsynyt olo. Jo yhdeksältä olisin ollut valmis mönkimään sänkyyn ja jäämään sinne. Hyvä olo hälveni ja vähän ahdisti. Tänään hävettää. En edes tehnyt mitään tyhmää eilen, eikä varmaan oloni näkynyt kellekään. Silti hävettää. Nolottaa ja tekee mieli pyyhkiä eilinen tekstini pois. Kamalan lapsellista! (Vaikka, hei, tämä vasta kypsä tunne onkin!)

Psykoterapiassa tuli puristettua ulos koko terapiaketjuni, jollaisena sen nyt näin. Ihmettelin vain, sitä miten irtaantunut olen kaikesta ollut. Miten pitkään se on yrittänyt tunkea ulos, se karmea salaisuus ja olen saanut sen jonnekin aina piilotettua. Terapeutti sanoi, että usein nuo hyväksikäyttö on kuitenkin osa kokonaisuutta. Se kokonaisuus muodostaa lapsuudentraumat. Aluksi olin vastahakoinen mielessäni. Koin tuon jotenkin horjuttavan oivallustani, mutta eihän se horjuta. Se vain laittaa asiat paikalleen. Äitisuhde on ollut ihan kamala. Oikeastaan ei se äitisuhde edes ole. Äiti ei ollut minulle äiti. Sehän jättäisi traumoja jo itsessään miltei kelle tahansa.

Mulla on hirveä tarve lokeroida ja laittaa oma vaiva johonkin purkkiin ja purkille etiketti. Sitten vasta sitä voisi ravistella ja tarkastella valoa vasten, mitä siellä nyt onkaan. Kaikki vain ei ole niin mustavalkoista. Elämä on monimutkaista ja sekös on hirveän vaikeaa saada sisäistettyä. Kaikki ei ole vain on tai off. Kaikki on skaaloja - viha, onni, inho, pelko, häpeä. Mutta omat tunteet, kun ovat sieltä ääripäästä ja lapsena katseli tasapainottomia ihmisiä pomppimassa äärilaidasta toiseen, on vaikeaa tajuta (tai edes huomata) miedompia ja lempeämpiä tunteita. Sitten kaikesta on myös sekoituksia ja niitäkö mun pitäisi osata tunnistaa? No oikeastaan, joo. Pitäisi minun. Mutta sinne päästään varmaan joskus. Huoh... 

Mistä tulikin mieleeni, pitäisiköhän soittaa psykiatrille kuitenkin? Eilen ei vastattu, eikä soitettu takaisin. Tänään ei se diagnoosi (jonka perässä aina välillä juoksen kuin päätön kana) olekaan ehkä niin tärkeää. Pitäisiköhän kuitenkin edes yrittää kartoitella omaa kuntoa? Ehkä kysyn maanantaina ensin terapeutilta. En viitsisi vaivata ihan turhaankaan. Sitä paisti nyt hävettää tuo leijailu ja huikeat ajatusprosessini, joista olin eilen niin ylpeä.

Terapeutti kysyi, mitä tunnen tänään eilisestä leijailustani. Häpeäää! Vastattuani hän kysyi: "Miksi? Eikö minulla saa olla hyvä olo?" No, kun... En minä tiedä. Hävettää kai osin sen takia, että oli niin hirmuisen varma olo eilen, että olen menossa vähän sekaisin. Oloni ei kuitenkaan kuulostanut terapeutista kovin sekaiselta. Ainakaan hän ei kommentoinut sitä kovin huolestuttavana. Hän sanoi, että tuollainen on vielä melko tavanomaista masennuksen väistyessä. Väsymyksen hän sanoi voivan johtua ihan vain asioiden käsittelystä, kun ihmettelin sitä tuon yhteydessä. Dissosiaatio on asia erikseen, mutta minähän taidan olla aika erossa tunteistani, ettei sinänsä siinä ole kai mitään outoa tai edes uutta. En vain itse ole sitä ennen osannut tunnistaa.

Eli, ei se nyt niin hullu päivä ollutkaan. Sairaudentunto on sentään vielä eilisestä tallella. Siis en koe itseäni kovin huonovointiseksi tai todella surkeaksi, mutta huomaan kyllä ja tiedostan, etten ole ihan henkisesti priimakunnossa. Kaukana siitä oikeastaan.

Miksi siis hävettää, kun ei se eilinen mitenkään hullua tai outoa käytöstä ollut, enkä tehnyt mitään mikä antaisi kunnon syyn hävetä? No en tiedä. Ehkei pitäisi olla onnellinen. Lapsena - ja oikeastaan vielä kuluneen vuodenkin mittaan - aina kun on mennyt paremmin olen odottanut jotain katastrofia.
Siis sellaista,  minkä itse aiheutan. Käyn varomattomaksi tai ilkeäksi (muka siis) ja loukkaan ja satutan jotakuta oikein kunnolla. Pöh. Aika hölmö käsitys. Ainahan hyvät kaudet loppuvat joskus. Se on osa elämää. Miksi sitä paitsi ne olisivat aina mun vika, kun jotain käy? Lapsuudestahan ne tulee. "No nyt sitten voi olla ilkeitä ja kiukutella, kun sai kaiken kivan!" tai "Ei mulla enää ole mitään väliä kun saitte mitä halusitte!" tai "Te osaatte olla kiltisti vain kun haluatte jotain!". Niin äiti usein sanoi kauppareisuun jälkeen tai jouluna tai kun sai jonkin lelun tai karkkia tai kun tehtiin jotain kivaa. Muistan itkeneeni suklaalevy kädessä ja pyydelleeni anteeksi, että se oli vahinko, etten minä tarkoittanut. Olin ehkä neljä tai viisi. Jotenkin tuohon muistoon kuuluu hätä, aivan hirveä hätä. Äiti, en minä ole paha! Äiti, oikeasti! En ole paha! Eihän tuon ikäinen lapsi osaa edes kiristää. Innostuessa sattuu vahinkoja aina. Piste. Voi voi pientä... Miksi hitossa kaikki hyvä pitäisi lunastaa jollain tuskalla uudestaan ja uudestaan?