Identiteettikriisi

Joka vuotinen identiteettikriisi pukkaa päälle. Ärh... Kävin edellisen postauksen jälkeen pikkujouluissa ja siellä oli pieni seminaari samassa yhteydessä. Pari entistä opiskelijaa esittivät uransa ja miten sille tielle päätyivät. Hyvät ne esitykset itsessään olivat ja positiivisetkin, mutta... Siitä huolimatta nousi pala kurkkuun koko kotimatkan ajan bussissa. Kyyneleitä vilahti salakavalasti silmänurkista. Ne vain lähtivät valumaan pitkin kasvoja. Silmät itki, vaikka muuten olin ihan peruslukemilla. Suru iski... Eikä se jaksanut välittää ruuhkabussin ihmismassasta.

Intohimo. Siinä se sana, joka laukaisi kaiken. Ihana sana, jos vain tietäisi mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Alalle valmistuneet painottivat intohimoa. Toisella se oli syttynyt jo opiskelujen alkuvaiheessa, toisella pikkuhiljaa. Ilman intohimoa tätä alaa ei jaksa. Taidan kyllä uskoa... Sen puutteen kanssa oonkin kamppaillut jokaisena kuudesta opiskeluvuodestani.

En valinnut alaa, vaan päädyin tälle vahingossa. Mulla on kyllä alalle sopivat ominaisuudet enimmäkseen. Se nousee edelleenkin mun tekemissä ammatinvalintatesteissä korkealle. (Oon käynyt leikkimässä mol.fi/avo:ssa, koska mulla on aikaa nyt koittaa etsiä itseäni.) Se mikä puuttuu on suuri kiinnostus. Tällä alalla tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Ja no njoo, tarvitaan sitä suurella osalla aloista, mutta... Suurin osa työllistyy täältä tavalla tai toisella tutkimukseen. Se on liian abstraktia mulle. Siltä ainakin nyt tuntuu. Mulla ei ole sen vaatimaa itsevarmuutta ja en kestä sen epävarmuutta elinkeinona. En kestä työn luonteenkaan epävarmuutta. Pitkän puurtamisen lopputuloksesta ei voi välttämättä olla varma edes viime metreillä... 

Ehkä, jos mulla olisi ollut toisenlainen lapsuus? Ehkä... Mutta joo, onhan tälläkin alalla ja muussakin tutkimuksessa myös huonoista perheistä peräisin olevia. Oon siitä aika varma. Enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi paljoa väliä, mistä mun ominaisuudet ovat kehittyneet. Ne kuitenkin nyt ovat osa mua. Stressinsietokyky on matala ja siihen kuuluu ilmiömäinen kyky olla huomaamatta stressiä tai sen oireita. Hemmetti! Olin itseasiassa juuri kipeänä. Huomasin sen vasta, kun avokki sai saman taudin. Olin köhinyt jo melkein viikon ajan melko rajusti - niin paljon, että ainoan kalenteriini jättämän kurssin opettaja kommentoi, etten taida voida ihan hyvin. Oli tullut kuumeen laskemisesta kertovia hikoiluja silloin tällöin, mutta siinä vaiheessa kuumetta mitatessa ei näkynyt mitään. Vasta avokin sairastuttua ja (anteeeksi mahdollisesti ellottavia yksityiskohtia horisontissa) oksennettuani limavaahtoa vatsantäydeltä, huomasin, että "oho, taidan olla kipeänä". Sen jälkeen huomasinkin kuumeen merkkejä olossani. Sen tietyntyyppisen päänsäryn ja paineentunnun onteloissa ja päässä. Lievä paleleminen ihon pinnalla... 

Köh, köh... Takaisin asiaan. Yksi kanssaopiskelijoista tokaisi ihanasti, mulle tuolla pikkujouluissa, että eihän mikään opiskelujen venyminen tai sivuraitelle lähtö ole ollenkaan pahasta, kun oma tausta on se mikä tekee musta minut. Varmaan se oli yksi asioista, mikä mun mielessä kaikui sitten, kun raahauduin tuonne mol:in sivuille testaamaan sopivia ammatteja. Se ja terpan kanssa vähän aiemmin käydyt keskustelut mun identiteetistä. Mä en osaa vastata kysymyksiin, mistä pidän ja mitä haluan. Meinaan sopeuttaa vastauksia aina kysyjän mukaan ja vastata mitä luulen heidän odottavan multa. Sen saman asian takia varmaan halusinkin paeta kaikesta se muutama viikko sitten. Halusin irrottautua jokaisesta mulle tärkeästä ihmisestä, että mulla olisi mahdollisuus olla itseni. Alan varmaan jo kuulostaa rikkinäiseltä levyltä... :D

Noh... Nyt oon leikitellyt sitten hakemisella opiskelemaan asioita, joista olen unelmoinut. Varavaihtoehtona mulla on toinen ala, joka on alkanut vetää mua puoleensa opiskelujen aikana. Avokki on jaksanut, mun kriisit ja lohduttanut ja ehdotti itse ammatinvalintapsykologille hakeutumista. Täytyy katsoa onko siihen tarvetta erikseen... Kammotti kertoa mun mielessä pyörivistä vaihtoehdoista hänelle, kun toinen oli ollut pitkään hänen unelma-ammttinsa. Hän oli hakenutkin koulutukseen kolme kertaa ilman onnea. Ei häntä kuitenkaan haitannut. Hän vain sanoi, että mä varmaan sopisin meistä kahdesta paremmin siihen ja hänestä mulla on paremmat valmiudet päästä sisäänkin... Taas oli turhaa paniikkia.

Nyt vaan on alkanut kaikki järkisyyt olla hakematta nousta esiin. "Aina se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella." "Aina kiinnostaa juuri se, mitä et nyt tee 'pakosta'." "Kuitenkin kyllästyt siihenkin alaan." Noista tuohon viimeiseen osaan vastata jo, että tähän alaan olen ollut enemmän tai vähemmän kyllästynyt jo vuosia, enkä edes ole valmistunut vielä. :D Joten ei se huonompaan siinä mielessä ainakaan vaihdu. Aiempiin en oikein osaa sanoa mitään varmaa. Pelkään hirveästi, että ne ovat totta. Pelkään, että mulla on saamaton luonne ja kaipaan sitä uutuudenviehätystä, mikä varisee muutaman vuoden kuluessa. Mutta en tiedä... Haluaisin ainakin koittaa. Yrittää... Kerrankin päättää jotain itse. Tälle alalle päädyin vahingossa, kun hain silloisen poikaystäväni arvostamaan ammattiin ja tämä oli varavaihtoehto. Jos alan vaihto on virhe, se olisi ainakin oma virheeni. 

Sitä paitsi. Jos ei nappaisi, aina voisi palata tälle alalle, eikös?

Lunta!

Lunta, lunta, LUNTA!

Olin kuvitellut, että inhoan lunta ja talvea, pakkasta ja kylmää, mutta... Olen ollut perjantaista asti ihan innoissani lumisateilusta. Nyt on täälläpäin paksu kerros maassa ja ihan hirmuisesti lapsettaa, kun käy ulkona. Pakko poimia sitä kylmää valkoista massaa käteen ja heitellä, kun kukaan ei ole tuijottamassa. :P Kaikki näyttää todella kauniilta paksussa, valkoisessa lumipeitteessä ja illan pimeys taikoo sinisen hämyn kaikkialle. Mitä noituutta tämä on?

Jonkinlainen talvihorros on varmaan alkanut myös ihan omassa päässä, kun ensimmäisinä "lomailu"päivinä väsytti kamalasti. Teki mieli mönkiä peiton alle piiloon ja nukkua loppuviikko ohjaajan tapaamisen jälkeen. Seuraavana päivänä piti käydä selvittelemässä yliopistolla joitain asioita ja soittaa KELAan kysyäkseni mahdollisen sairasloman ja opintotuen yhteen sovittelusta. Loppupäivän oli sellainen olo, kuin olisin vetänyt pari all-nighteria ja nostellut päälle kivenmurikoita. Eikä edes johdu huonosta nukkumisesta, joka oli jatkunut jo useamman kuukauden. Ostin reseptitöntä melatoniinia ja ainakin vielä on toiminut. Päivällä oon pelaamalla pysynyt hereillä. En ihan viitsisi sössiä koko yörytmiäni, kun sen korjaamiseen sitten menisi kuukausia. Sitäkin on tullut muutama vuosi sitten venytettyä säännöllisesti niin pitkälle...

Nyt on pari päivää pystynyt tekemään jo vähän kotiaskareita. Imuroin yhtenä päivänä. Tiskivuoroni vuori hupenevat pikkuhiljaa. (Me avokin kanssa pestään tiskiä vuoroviikoin ja mulla lojuu edellisten viikkojen tiskit, että tästä tulee kolmois/neloisviikko. Avokki silti on jaksanut kehua, kun olen saanut käytyä vihdoin sen kimppuun.) Ruokaa jaksaa kanssa tehdä, jos ei tarvitse kauheammin muuta puuhailla samana päivänä. Mutta, jos väsyttää, niin ainakin on ollut myös rauhallista. Alkaa vaan pikkuhiljaa hävettää kaikkein villeimmät hetket, mitä on välillä ollut (kaikki halut lähteä tästä elämästä kokonaan tai itsensä vahingoittamiset). Terapiassa en oikein saa mitään ulos ja ajatukset on ihan kirjaimellisesti jumissa. Kulkee ne vähäsen ja sitten ne palaavat taas ensimmäiseen sanaan ja juuttuvat siihen. Iskee epäily, että oonkin taas vain huomionkipeä ja typerä ja... Ääh... 

Oli hyvä ajatuspolku päässä, kun istuin alas kirjoittamaan, mutta se katosi jonnekin. Pikkujouluset tulossa. Möngin sinne ja sitten takaisin jonkin lumipenkan alle talviunille.

Lepo

Voi että... Jännitti ja pelotti ihan kamalasti tuo "pommin pudotus" ohjaajille. Mutta loppujen lopuksi kaikki menikin hyvin. Toinen ei ehtinyt paikalle vielä, mutta toinen ohjaajista sanoi, ettei tarvitse odotella, että hän välittää viestin kyllä. Paikalla ollut ohjaajakaan ei kysynyt mitään ongelmieni laadusta, ainoastaan onko jotain mitä he voisivat tehdä auttaakseen. Painotti vielä, että parempi kuunnella itseään, jos ei jaksa ja hoitaa itsensä silloin, kun on vielä helpommin mahdollista.  Se sitten meinasikin sotkea mun pasmat, kun sain myötätuntoa... Ei sentään itku tullut, mutta kurkkuun nousi pala. En kuitenkaan mennyt pöydän alle piiloon, kuten avokille vitsailin tekeväni. ;)

Hirmuinen helpotus. En ollutkaan kenenkään mielestä laiska paska, vaan tää oli fiksu päätös. *puuuh* Hoidetaan nyt itseäni tämä puolitoista kuukautta. Katsotaan sitten riittääkö vai tarvitaanko lisää lepoa ja taukoa.

Pyyhi jalat tähän, kiitos

Huh, taisi olla edellinen postaus astetta sekavampaa tekstiä? Sen siitä saa, kun asioista kirjoittaa väsyneenä...

Ja tällä hetkellä... Välttelen taas tänne kirjoittamista. Itseasiassa, koitan vältellä kaikkea itsetutkiskelua ja mielen sopukoihin sukeltelua. Olen nyt päättänyt ottaa muutaman kuukauden taukoa opparista ja opiskelusta, kuten jo aiemmin mainitsin. Nyt vaan olen avannut suunnitelman terpallakin ja puhuttiin, että jos se ei riitä, täytyy hakea sairaslomaa muutamaksi kuukaudeksi alkuun. Enemmänkin, jos ei se riitä. Suunnitelma alkaa siis olla nyt vedetty omista tuuminnoistani todellisuuden puolelle. Pakoon on hankalampi päästä. Pelottaa. Mä en osaa päättää edes, mitä laitan päälle aamulla - joten repäisen mitä vain sattuu käteen niskaani - joten miten voisin tehdä näin isoja päätöksiä ollenkaan? Etsin vakuuttelua ja koitan kaikki asiat hyväksyttää ja hyläyttää  jollakulla.

Olin jo muutama kuukausi sitten kipittämässä psykiatrille uudemman kerran, mutta peruinpa senkin ajan vielä kun ehdin. Terppa oli kysynyt vaan, "miksi, tarvitsenko lääkettä?", kun olin puhunut ajan varaamisesta. Peruin sen sitten, kun tuntui, että se on huono ja hölmö päätös... Nyt täytyy käydä B-lausunnosta ja mahdollisen sairaslomankin vuoksi tietty.

Opiskelujen stoppaamisesta en ole myöskään yhtään varma, vaikka tiedän 110 %:sti, että se on oikea päätös. Olen nyt viikon ajan kysynyt päivittäin avokilta, onko tää huono päätös. Joka kerta vastaus on linjoilla "Se on loistava päätös. Musta sä tarviit tätä." ja siitä huolimatta minä epäilen ja pelkään ja odotan katastrofia. Entä jos ohjaajat eivät ymmärrä? Entä jos ohjaajat vaativat sairastodistuksen? Siis eihän sitä minulla vielä ole, kun koitan hoitaa itseäni, ennen kuin niin pahaksi menee olo. Entä jos ne kysyvät, mikä mulla sitten on? Entä jos en ikinä saakaan mitään enää aikaiseksi? Mitä jos mut leimataan nyt alalle sopimattomaksi, laiskaksi ja liian huonoksi kestämään paineita?

Ääähh... Mulle oli jo pieni maailmanloppu, kun myöhästyin eilen ja sopiessani juttutuokiota pommini pudotukseen ohjaajieni kanssa, toinen heitti "pääsisinkö keskiviikkona ylös jo klo 9:ksi?" Siitäpä tulkitsin, että ne pitää mua tottakai laiskana ja saamattomana, kun myöhästyin kerran. Yhtälailla kaikki romahti tuota uusittavaa tehtävää rukkaillessani - sitä mistä olen panikoinut edelliset pari kirjoitusta - kun sovittiin pienestä lisäajasta ja opettaja sanoi sitä myötäessään, että "annan nyt sinulle saman verran lisäaikaa, kuin toiselle opiskelijalle, jolla oli hyvä syy myöhästymiseen." Eli mulla ei ollut sitten hyvää syytä...

Tällaiset pienet nyanssit, joita ei todennäköisesti edes ole tarkoitettu piikitteleviksi ajaa mut hulluksi. Tulkitsen niitä kuin piru raamattua ja katson noiden tulkintojen läpi sitten omia tekemisiäni. Olen todella herkkä muiden hyväksynnälle. Se varmaan on myös syynä siihen, että tarvitsen jonkun näyttämään vihreää valoa, kun teen päätöksiä. Luulin ennen, että se on tapani kierittää vastuuta, mutta menen kuitenkin ihan solmuun, jos saan kahdelta eri ihmiseltä ristiriitaista palautetta. Eli kaikkia pitäisi miellyttää ja ongelma onkin sitten syvempi kuin vain oman vastuun siirtäminen, kun onkin vastuussa omassa mielessään kaikille. Ihan sama onko mahdollista edes toteuttaa niin ristiriitaisia odotuksia.

Noh... Ei taida olla ihme, etten osaa priorisoida mitään? :D En opiskelussa, enkä hyvinvoinnissa. Jos mulla on yhtä useampi asia tehtävänä, elän limbossa, jossa en tee kumpaakaan, mutta ahdistun oikein antaumuksella siitä etten tee mitään. Jos on yksi asia tehtävänä, en saa vietettyä vapaa-aikaa, kun vapaa-aika muuttuu samanlaiseksi limboksi myös. 

Voi perkules ja -tana... Anteeksi kiroilu, mutta kyllä ketuttaa. Mutta myös huvittaa. Naurattaa. En tiedä kirjoitinko jo aiemmin tänne tätä, mutta mulla on niin surkeat johtajantaidot, etten osaa johtaa edes itseäni. :) Jaetaanko ovimattoudesta palkintoja? Mä voisin voittaa sen kisan.

Odotellessa

Päässä on liikaa tilaa... Odottelen tehtävän osan valmistumista, että pääsen jatkamaan hommia ja palautettua sen vielä tänään. Sillä aikaa sitten on hyvä panikoida ja ahdistua ja lähteä leijumaan.

Missäköhän mä oikeastaan elän? Muut ihmiset, myös traumaa ja pahaa kokeneet, joita olen kuunnellut, lukenut tai nähnyt, tuntuvat tietävän mistä pitävät. Siis monella on ongelmia päättää keihin luottaa tai valita itselleen sopivin harrastus, mutta kaikki harrastavat jotain. Kaikki luettelevat hyvin konkreettisia asioita, kun kysytään heidän elämänsä valopisteitä. Jokaisella tuntuu olevan kyky pysyä tässä maailmassa. Kuppi kahvia tai teetä aamulla virkistää ja he tietävät sen. Ihmissuhteista he saavat voimaa, olivat ne sitten harvakseltaan ylläpidettyjä tai tiheämpiä. He tietävät millaisesta musiikista pitävät ja tietävät mitä haluavat tehdä vapaa-aikanaan. He nauttivat asioista ja tekevät nauttimiaan asioita. 

Yleistysten yleistys... Olenhan törmännyt niihinkin hetkiin, jolloin olen nähnyt tai lukenut tai kuullut jonkun olevan täysin horroksessa ja muissa maailmoissa. Tai paksussa sumussa, jonka lävitse ei tiedä miltä tuntuu. Mutta... Niin, mutta kun haluan yleistää ja valittaa omaa surkeuttani? Sehän on varmasti pohjattomampaa kuin kenenkään muun?

En tiedä.

Muutama päivä sitten vain iski tajuntaan, miten vähän puhun siitä mitä olen tehnyt. Tuntuu miltei joka päivä kuin olisin pöllähtänyt keskelle maailmaa, jonne en kuulu ja jossa en ole ennen käynytkään. Harrastuksista puhutaan, musiikista (etenkin tuoreesta), parisuhteista, illanvietoista, ystävien kanssa puuhailusta, mitä syötiin, mitä juotiin, kenen kanssa, missä, milloin... En itse puhu konkreettisista asioista. Joskus yritän ja ulos tulee irtonainen lause, joka ei liity mihinkään ja johon kukaan ei vastaa. En puhu tämän maailman kieltä.

Oikeassa maailmassa voi elää, jos tietää miten sen täyttää. Mitä haluan harrastaa? Millä liikunnalla haluan pitää itseni kunnossa? Keitä ihmisiä kaipaan ympärilleni? Mitä haluan tehdä tarvitessani rentoutumista? Mitä ruokaa haluan syödä? Mitä enemmän yritän, sitä enemmän haluan paeta takaisin pääni sisään. Haavelinnoihini ja kirjojen sekaan. Se on ainoa asia, jonka tiedän, olleen minusta lähtöisin. Musiikki jota kuuntelen periytyy isoveljeltäni ja hyväksikäyttäjältäni. Piirtäminenkin ja kirjoittaminenkin olivat pakkovalintoja, kun ne olivat ilmaiset "harrastukset". Muuta en ole oikeastaan päässyt kokeilemaan. En ole ikinä ollut mukana liikunnassa tai harrastustoiminnassa. Peligrafiikoita piirtelin aikanani indie-porukoille, mutta silloinkin puuhastelin muita varten. Itselleni jos koitan piirtää tai tehdä taidetta tai luoda, kaikki tuntuu tyhjältä. Olen kohta valmistunut alalta, johon päädyin vahingossa.

Oma pää ja sen sisältö ovat ihan puhtaasti mun. Kukaan ei ole kuvitelmiani raiskannut tai hyväksikäyttänyt ikinä. Piste. Ja lällällää. Mutta siellä tavatut ihmiset eivät ole totta. Öisin unelmoidut fantasiamaailmat eivät ole käsin koskettavissa, eikä siellä ole ketään muuta kuin minä itse leikkimässä roolipeliä itseni kanssa. Siellä kasvoin ja olen alkanut pudota taas sinne takaisin. Tai onkohan se tyttö, joka pakeni haavemaailmaan ja jätti kuoren hoitamaan hommiaan tänne, tulossa takaisin? En tiedä.

Toisaalta haluan potkia itseäni persuuksiin, kun on jo aika apaattista meno. En vaan tiedä onko se kovin hyvä idea. Sitä on tultu tehtyä jo vuosia ja tähänhän se on johtanut. Ehkä vähäsen lohduttaa kuuma glögi. Ja kaulahuivi lämmikkeenä. Sekä etenkin se, että myöntämisen jälkeen hyväksyy oman heikkouden (ainakin nyt taas tänään).

 PS. Niin muutennn... Aamuyöstä heräsin siihen, että joku tökkäsi minua sormella kipeästi takaraivoon. Painoi todella kovaa, niin että pääni kääntyi vahvasti eteenpäin. Se teki kipeää ihan ja tuntui todella ikävältä. Avokki oli ollut hereillä jossain määrin ja sanoi, ettei ollut hän. Painajaista?

Jaksaa, jaksaa?

Vittu... Ääärh...

Sössin  taas. Mulla oli odottanut sähköpostia, että viimeinen työni yhdelle kurssille vaati lisäyksiä, että pääsisin kurssista lävitse. En ollut ihan hirveän yllättynyt siitä, sillä tuo oli mennyt vähän kiireessä. Mutta... En ollut katsonut sähköpostiani miltei viikkoon. Jäljellä on enää kaksi päivää aikaa täydentää työtä. Huomasin sen eilen ja laitoin sähköpostia selittäen tilanteeni (rankka viikonloppu, henkilökohtaisia ongelmia...)... Aina voi toivoa pientä armonmurusta, vaikka ei kyllä sellaiseen mitään velvoitteita olekaan. Itsehän en sitä sähköpostia katsonut.

Kotona möngin ensin mököttämään makkariin, kunnes sain suostuteltua itseni toimimaan. Ensin tuli haukuttua ja solvattua itseäni, kunnes sain vakuuteltua jonkun verran itselleni, ettei se oikein motivoi. Jos yritän ja se riittää, voinkin tehdä jotain. Flow löytyi ja hain läppärin. Pakerrus alkoi.

Mutta se katkesi lyhyeen... Törmäsinkin yhteen seinään miltei heti hommassani. Flow katkesi ja epätoivo alkoi iskeä. En enää tajunnut mitään. Päässä soi ajatukset: Sattuu, sattuu, sattuu... Minuun sattuu. Sattuu niin paljon. Menin vessaan ja itkeskelin siellä pitkään. Räkä valui poskella ja naama oli varmaan paloautonvärinen. Avokki tuli lopulta katsomaan mikä oli hätänä. Siinä sitten istuttiin: minä pöntöllä itkien koittaen pitää märkä naamani piilossa, hän edessäni paperia ojennellen. Lopulta, kun aloin rauhoittua, pyytelin anteeksi. Kysyin myös, enkö näytä aivan kamalalta. Avokkia vähän huvitti. Kaikkihan näyttää hirveältä, kun itkevät. Oli pakko kysyä, eikö hänelle ole ikinä sanottu, että hän näyttää kamalalta, kun itkee? No ei ollut sanottu. Hänelle oli vain sanottu, että itke vaan, jos häntä oli pienenä itkettänyt. Siihen oli aika vaikea enää sanoa mitään. Avokin kanssa kirjoitettiin sähköposti, missä kysyin apua tehtävään, johon olin jäänyt jumiin.

Koitin myöhemmin miettiä, mistä tuo oli peräisin. Tuntuu vain siltä, että en jaksa loputtomiin. Opiskelut on sujuneet joo, mutta taisi löytyä pikkuhiljaa se stoppi. Tarvitsen taukoa. Lepoa. Dediksiä on ollut yksi toisensa perään ja kun yksi on ohi, toiseen on täytynyt väkertää. Kaikki on ollut vähän myöhässä ja olen aina luvannut, että yksi asia vielä, sitten lepään. Nyt vaan oli liikaa. Yksi asia ei ollutkaan ohi, vaan täytyi jatkaa vielä. Ärh...

Nyt kun tämän vain saisi kunnialla läpi... Vastaukset sähköposteihin tuli. Lisäaikaa ei saa, mutta vinkkejä ja apua kyllä. Niillä sitten mennään. Olin myös puhunut avokille juuri toissapäivänä, että otan yhteyttä opparin ohjaajaani ja puhun etenemisestäni. Päätin, että vihdoin avaan suuni ja sanon, että mulla on henkilökohtaisia ongelmia (sen tarkemmin en taida eritellä traumojani :D), joita on pakko yrittää käsitellä. Motivaatiossa per se ei ole vikaa, mutta motivaatiokaan ei kanna, jos voi liian huonosti, joten työkykyni vaihtelee ja oppari tulee kyllä viivästymään. Toivottavasti ohjaaja ottaa sen positiivisesti tai edes nielee sen. Nyt kun on vähän antanut periksi ja suostunut kuuntelemaan itseään, keho ja mieli kapinoivatkin heti vastaan, jos koittaa pakkokeinoja. Avokkikin oli ylpeä päätöksestäni. Hän sanoi, että oli miettinyt tuon ohjaajan kanssa juttutuokion ehdottamista moneen kertaan, mutta oli päättänyt kunnioittaa mun omia valintoja. Sillä miehellä on kyllä niin kaunis sydän kuin vain voi olla...

Huoh... Mutta mä ryhdyn nyt hommiin. Jos tällä sopimuksella saisin edes tämän täydennystehtävän tehtyä. Sitten levätään ja katsotaan miten menee.

Tällaista tänä viikonloppuna

Blogi on saanut vähän levätä, kun itsekin olen tarvinnut sitä. Olin kuin olinkin päässyt vertaistukiryhmään. Pääsystä oli ilmoitettu jo varhain, mutta olin sössinyt ilmoittautumiseni varmistamisen ja aloin olla jo varma, että olin ollut sen kanssa liian myöhään liikkeellä. Lopulta kuitenkin tuli info postissa ja niin iso ahdistuskupla poksahti rikki, että väsytti ihan järkyttävän paljon.

Sitten olikin itse ryhmän tapaamiset. Ihana kokemus. Parempaa sanaa en keksi. Ja siltikin olo on kuin mehupuristimen läpi käyneenä. Jostain syystä ryhmässä tuli esiin ensimmäistä kertaa, mitä oikeasti haluan konkreettisesti juuri tässä ja nyt. Osa harjoituksista vain oli liikaa sillä hetkellä. Mitään ei kuitenkaan ollut pakko tehdä ja itsekään en päätynyt pakottautumaan mihinkään. Se on jo harvinaista. Tuli kuunneltua itseään ja tehtyä sen verran kuin voi. Yleensä en edes tunnista, mikä on liikaa tai sitten hämmennyn siitä mitä haluan, enkä osaa tehdä asialle mitään.

Siellä tuli vahvasti myös esiin, että mussa on niin paljon haavoittuneempi(a?) os(i?)a. Varmaan ne ovat vihaisiakin mulle, kun yritän jatkuvasti pakottaa ne (vai sen?) liian rankkoihin suorituksiin. Ne vaan on niin syvällä, etten yleensä edes huomaa niiden hiljaista pahoinvointia. Mitä nyt välillä päässä takoo toistuvat ajatukset, että sattuu ja oksettaa, vaikka olen kävelemässä hyvällä tuulella raikkaassa syyssäässä. Nyt kun oli moneen kertaan vakuutettu, että saan itse valita, mitä teen ja haluan, tuli tunteet hyvin vahvasti esiin. Hämmentävää oli, mitä osa(t?) halusivat oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä tietoisesti halusin.

En edelleenkään ole varma, mitä nämä osani ovat. Ovatko ne miten erillään musta ja ovatko ne enemmän kuin vain tunteita, joista olen irtautunut? Ne nyt ovat kuitenkin tulleet aika selkeästi esiin omina ristiriitoinani. Yhteen harjoitukseen liittyi itselleen kirjeen kirjoittaminen. Jäin siihen jumiin, kun halusin aloittaa niin monella eri tavalla ja kaikki näytti jotenkin väärältä ja asiaankuulumattomalta paperille kirjoitettuna. Yhdessä vaiheessa halusin kirjoittaa jopa jotain julmaa ja ilkeää. Se ei ollut tarvetta purkaa tuntojani, vaan halusin saada itseni itkemään ja voimaan pahoin, kun lukisin kirjeeni. Se olisi ollut hauskaa. Enkä edes tiedä miksi. En lopulta tehnyt niin. En halunnut oikeasti aiheuttaa edes itselleni mielipahaa. Itse asiassa minusta ajatus oli jotenkin pelottava. Halusin kaikesta positiivisen muiston ja oikeasti auttaa itseäni eteenpäin traumojeni käsittelyssä ja silti jostain kumpusi halu saada itsensä itkemään ja jättää paha olo kaikesta.

Yleensä kun nuo ristiriidat pompsahtavat esiin, jähmetyn ja pää tyhjenee. En saa enää kiinni ajatuksista ja kun jotain yrittää sanoa, sanat vain eivät suostu ulos. Ne eivät oikeastaan juutu kurkkuun, vaan en vain halua sanoa niitä ääneen, vaikka kuitenkin haluaisin ja yritänkin avata suun niiden sanomiseksi. Käykö järkeen? Itselle se on ainakin hemmetin hankalaa tajuta ja saada siitä kiinni.

Äh, taitaa kuulostaa siltä, että olisin mennyt pahemmin sekaisin ryhmän aikana? Oikeasti on kuitenkin hyvä olo. Järkyttävän paljon jäi pureskeltavaa itselleni, mutta niin jäi myös hyvä olokin.

Muusa kävi

Aloitetun piirustuksen parissa tuli väkerrettyä lisää... Kasvot saivatkin naamion toiselle puolelleen. Naamion ja kasvojen rajapinnasta valuu verta. Kamalan surkeaksi jäi kuvan laatu, eikä siitä paljoa selvää vielä saa, kun on suuri osa vasta hentoisesti luonnosteltu. Sen siitä saa, kun pitää kännykällä kuvata. :) Kunnon perunalaatuinen kamera.

Jos ei mitään muuta, niin naamion ja lasimuurin miettiminen ovat avanneet vanhan taidesuonen. Toivoa on jopa, että saan jotakin valmiiksikin. Olihan tämä jo miltei kuukauden sisään toinen kerta, kun kyniini tartuin. Kummalakin kerralla sössin jotain (huulet, naamion silmänympärys!!), mutten ainakaan vielä ole saanut tarvetta repiä ja polttaa piirustusta. Sekin on hyvä. Harmittaa ihan, kun nuorempana viikoittain tuhosin piirustuksiani ja kirjoituksiani, kun en sietänyt niitä seuraavana päivänä. Viimeistään viikon päästä ne kävivät liian vieraiksi itselleni säästää ja "aloitin alusta". 

En tiedä, mikä on mennyt päässä rikki, kun väriäkin kuvaan tulee noin ronskisti. Mikä se sitten onkaan ollut, ihan hyvä näin.


Niin ja vihainen olen ollut. Se vaan ei ole kovin rakentavaa. Onneksi avokki lähti kurssille kipaisemaan, niin ei ole joutunut liikaa kärsimään puuskistani...

Keräys

Sattui silmään keräys hyväksikäyttöä kokeneiden hyväksi:

Lahjoita lapsena seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kokeneiden hyväksi 

Keräys löytyy myös tukinaisen sivuilta, joten lahjoittaa voi ihan suoraan lahjoitustilille, joka sivuilla ilmoitetaan. 

Naamio

Jokin palapelin palanen loksahti tänään paikalleen. Ei ollut mitään sanottavaa mistään terpalla. Mikään ei ollut huonosti, ihmettelin vain viime viikkoista päänsisäistä häsellystä. Häpesin itseäni myös. Aikuinen ihminen vauhkoilee ympäriinsä kuin päätön kana. Mitenköhän erikoinen koitan oikein olla, kun ei riitä, että olisi traumoja. Pitää olla sekaisin identiteettinsä kanssa, pelätä ihmissuhteita ja kaikki johtuu lapsuudesta. Pöh... Terapiassa sanoin, että voin nyt ihan hyvin. Voinkin, mielestäni.

Jotakin lähti kuitenkin virtaamaan. Vähän ihmettelin, että olin ollut todella ilmeetön ja tyyni. Lähdin puhumaan taas siitä, miten koen esittäväni. Ihmettelen, miten edellisenä päivänä olen ollut sekaisin ja häpeän läheisyydentarvettani. Olin tosi turta. En ollut iloinen tai onnellinen, vaikken kyllä surullinenkaan tai peloissani. Se oli se minun naamioni. Tunteet alkoivat pyrkiä esille ja tajusinkin, etten minä oikeasti voinut aamulla hyvin. Heti, kun itku purkautui ulos ja hetken koin suurta surua, valtasi parempi olo. Nyt voin OIKEASTI hyvin. Joo, olinhan (ja olen edelleen) surullinen ja olin taas surkea, mutta olin myös iloinen. Tunnuin taas oikealta. Ihan kuin olisin päässyt pintaan ja hengittänyt raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Näin edessäni olleen pöydän selkeämmin, tunsin sisäilman mukavan leutouden. Naurahdin. Minä ihan oikeasti nauroin vähäsen, vaikka kyyneleet oli vielä silmissä. Tajusin, että se muuri tai naamio oli taas rikkoutunut. Tajusin, miten se taas oli noussut kasvoilleni ja huomasin, miten usein se tulee.

Maskistani on tullut salakavala automaatio. Inhoan sitä. Vihaan sitä. Se tukahduttaa minut, enkä edes huomaa sitä. Terppa huomauttikin, että onhan se ollut minulle todella tarpeellinen selviytyäkseni. Ja ihan varmasti onkin! ... Täytyi kaivella kesken kirjoittamisen nenäliina esiin. Itkettää, miten yksin lapsi voi jäädä, kun itsekään ei enää tiedä, mitä tuntee. Enkä ollut vuosiin aikaan edes muistanut, miten paljon sattui siihen lapseen. Minuun. Se naamio oli ollut todellisuuteni.

Voi hemmetti! Taidan myös toistella itseäni? Äh... Opin vain pikkuhiljaa, millä kaikilla tasoilla tuo maskini on. Mulla on kaksi eri mielikuvaa siitä. Lasinen muuri, jonka lävitse näkee, muttei saa ääntä sen läpi ja sitten tämä maski tai naamio, mikä on kasvoillani. Muurin huomaan helpommin. Se erottaa niin selkeästi minut muista. Mitä tahansa teen tai mitä tahansa joku muu tekee, kukaan ei voi saavuttaa minua. Sen mukana tulee tuskallinen irrallisuuden tunne, mutta samalla kadotan kyvyn hakea seuraa ja tukea. Ihan kuin koittaisin huutaa sen lasimuurin takaa, mutta ääni ei vain kanna lävitse.

Kun tuo sama erottava osa toimii naamiona, se on hienovaraisempi. Tiedättehän, miten ihmiselle tulee parempi olo, jos hymyilee tarpeeksi? (Siis, jos ihminen on ihan perushyvinvoiva.) Samalla tavalla tämä naamio asettuu kasvoilleni ja pikkuhiljaa alan uskoa siihen. Se peittää tunteeni ja näyttää tyyntä jäykkää sileää pintaa, jota en itsekään osaa erottaa todellisista kasvoistani. Siihen ei liity irrallisuudentunnetta, mutta sen kanssa vetäydyn kaikista. Naamion takana en tarvitse lohdutusta, joten en sitä hae. On pärjättävä, sillä eihän mitään hätää ole. Kun en muista tunteitani olotilojeni välillä, en myöskään tajua ajatuksenjuoksuani tai käytöstäni yhden tunnetilan ulkopuolelta.

Muuri ja naamio ovat aina olleet mielikuvani ihmisyydestä. Olen yrittänyt jo lapsena puhua niistä, sillä ne ovat tuntuneet pahalta. Niiden kanssa on ollut näkymätön ja yksinäinen olo. Ala-asteella olen kirjoittanut yhteen vihkoseen, jonka joskus löysin, olleeni luola. Tyhjä, karu luola. Täysin vailla piirteitä ja vailla omaa minuutta. Luolaan on huudettu ja luola toistaa huudon takaisin kaikuna. Mutta tässä luolassa ei ollut omia rosoja ja pintaa, joka muokkaisi kaiusta omanlaisensa. Tämä luola oli pehmeää ja muovautuvaa materiaalia. Huudot muokkasivat luolaa ja tekivät siitä näköisensä. Ne tuhosivat sen vähän, mitä omaa luolassa oli. Ne tekivät siitä täydellisen sävyttömän kaikupohjan.

Luolan kaiusta kiinteytyi naamio. Se muovautui muiden odotusten mukaan ja se vastaa odotuksiin. Se naamio peittää alleen sen yksinäisen pikkutytön. Se naamio hymyilee, vaikka tyttö itkee ja se naamio näyttää vakavalta ja häpeävältä, kun tyttö raivoaa. Lapsena mietin myös, miten ihminen on valhetta. Jokaisella on naamari. Äidillä oli todella iloinen ja pirtsakka naamari kodin ulkopuolella. Kotona hän oli koko ajan vihainen tai itseensä keskittynyt. Hänellä oli hirviönaamari ja äitinaamari. Äitinaamaria yritin vaalia kovasti totuutena. Halusin uskoa, että se oli hän. Halusin uskoa, että jos en olisi niin paha, äiti olisi äiti. Koulussa huomasin, ettei kukaan sano rehellisesti, edes pienet lapset, mitä mieltä ovat. Leikkiin luvattiin ottaa mukaan, mutta lähdettiin heti leikkimään muuta ja jätettiinkin yksin. Luulin tottakai, että kaikilla on naamio, kuten jonkinlainen onkin. Kun koitin puhua maskistani opettajille ja myöhemmin kuvaamataidon töissä, sitä pidettiin havainnollisena ja viisaana näkökulmana. Se kuitenkin oli yritykseni viestiä miten pahoin voin sen naamion takana. Minun ja muiden naamioiden välillä oli se ero, että muut pystyivät ottamaan naamion, mikä kuvasi sisäistä tilaa. Minulla oli vain yksi jäykkä ja rikkinäinen naamio, jota en saanut revittyä pois. Ja kun kenestäkään havaintoni ollut outo... Vakuutuin, että kaikki ovat samanlaisia. Kukaan ei tajunnut, miten viallinen minun naamioni oli. Koin vain olevani heikompi ja huonompi, kun en pärjää naamioni kanssa.

Sitten oli se muuri. Näin joskus itseni hyvin elävästi häkissä tai lasikuvun alla. Muut ihmiset lipuivat kuvun ohitse huomaamatta sitä lainkaan. He luulivat, etten yrittänyt sanoa mitään, joten he lähtivät. En kuullut mitä heillä oli sanottavana, eivätkä he kuulleet minua. Ei kukaan voinut siinä hiljaisuudessa edes kuvitella, että minulla olisi sanottavaa. Vaikka kovasti kaipasin kuuntelijaa. Se ääni vain ei tullut ulos. Ei se päässyt ulos. Se muuri oli äänieristettyä lasia ja lasin kylkeen oli lätkäisty se irvokas naamio, jota luultiin minuksi.

Unohdin, kuka olin, sillä oli paljon helpompaa painautua lasia vasten ja tiirailla maailmaa naamion lävitse, kuin odottaa, että lasi rikkoutuisi ja pääsisin pois. En koskaan saanut lasiin säröäkään ja se kasvoi paksuutta päivä päivältä. Oli vain niin paljon helpompaa kuvitella, että kaikkia ympäröi se sama muuri ja kaikilla oli sama tuskallisesti kasvoja vääntävä naamio. Oli helpompaa kuvitella, että itse olen vain heikko, kun lasi tuntuu kylmältä ja naamio väärältä. Oli helpompaa kuvitella, että olenhan oikeasti kuin kaikki muutkin, jos vain yrittäisin tarpeeksi kovasti, kaikki onnistuisi.

Mutta kun perkele, minun naamioni ei ole sama kuin onnellisen lapsen naamio. Naamioni on jäykkä ja laitettu verille hakattujen kasvojen päälle. Kun haavat ovat alkaneet rupeutua, naamio on kasvanut kiinni. Hyvässä perheessä, veriseen haavaan ei pakoteta naamiota. Haavan annetaan parantua ja paranemista edistetään ennen kuin naamio annetaan takaisin. Samalla muokataan uusi naamio haavoja varten, jotta ne eivät kasva haavaan kiinni. Suru, kipu, väsymys, pelko, viha, kaikki tunteet tarvitsevat oman naamion... Tottakai niille on hienovaraisempi naamio muuta maailmaa varten, mutta sellaista ei ole tarkoitus pitää loputtomiin haavan päällä. Se on epätervettä. Sellainen johtaa tulehdukseen.

Kamala uhma ja viha... Haluaisin vaatia koko maailman vastuuseen mulle tapahtuneista vääryyksistä. Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan kysynyt onko jokin huonosti? Miksei kukaan yrittänyt nähdä sen maskin ohitse? Vittu...

Viime päivinä olen ollut hyvin herkkänä äänille. Minulla on välillä kausia, etten kestä, kun joku syö lähelläni. Maiskutus, todella lieväkin ja huomaamaton, on jotain kamalaa. Siinä on jotain syästi inhottavaa. Nyt se inho oli sitten taas pinnalla oikein kunnolla. Pakenin vessaan avokin syömistä. Löin itseäni jalkaan ja revin hiuksia ja raavin korvia. En pahasti, sillä heti lieväkin kipu rauhoitti. Tuo noin vahva vihan tunne on lähinnä ahdistavaa. Se on täysin hallitsematonta. Se rikkoo, satuttaa... Arghgjhdas.... Vessan lattialla sitten sen kourissa itkeskelin hiljaa ja koitin ottaa sen vastaan. Miksi olen näin viallinen? En ole normaali. Miksi minä satutan ihmisiä ympärilläni. Avokki joutuu kestämään aivan kamalan paljon. Miksen kuollut jo lapsena. Kaikki olisi paremmin. Jospa kuolisin nyt? Avokki tuli lohduttamaan, kun alkoi ihmetellä pitkää vessareissuani. Istui siinä vieressäni sitten pöntöllä ja antoi nojata polviinsa. Sain itkeä pahaa oloa ulos. Hassua, miten itksekelen aivan hiljaa, tukehtuen omaan limaani. Sitten, jos avokki tulee lohduttamaan, se antaa merkin, että itkeä saa. Sitten tulee ääntä ja nyyhkytystä ja henkeäkin vedettyä.

Jumi aivotyössä laukaisee minussa jotain. Aloin huomata sen jo kuukausi sitten. Kun jokin ei onnistu, menen paniikkiin. Pakkohan mun on! Mähän osaan kyllä. Mun pitäisi. Kukaan ei voi auttaa. Itse asiassa sekin on todella lapsellinen tunne. Ihan kuin viisivuotias laitettaisiin ratkomaan 6. luokan matikkaa ilman mitään opetusta. Siinä tilassa oletan kaikkien muiden tietävän vastaukset. Muut ovat niitä aikuisia. Ne osaa kaiken, ne tietää. Mutta kun kysyy sitten esimerkiksi avokilta omaan alaani liittyvän kysymyksen, eihän hän todennäköisesti tiedä siihen vastausta. Etenkin jos toinen vastaa, että minä tiedän häntä paremmin, epätoivo iskee. Tämä henkinen lapsi menee siitä sitten ihan paniikkiin. Kuka sitten tietää? Ei kukaan voi mua auttaa! Jep...

Olen melko varma, että tuo raivoava tunne, joka eilen laukesi, kun en jotain asiaa tajua on jatkumoa tuolle lapsen hädälle. Kun on huomattu, ettei kukaan voi auttaa, iskee vain epätoivo ja raivo itseä kohtaan. Täytyyhän sen puolestaan tarkoittaa, että itse pitäisi osata täydellisesti. Jos ei kuitenkaan osaa, se on kamalaa. Epäonnistuu. On täysin huono ja surkea - paha, arvoton, turha. Itse asiassa eilenhän mietin avokilta kysymistä, mutta hylkäsin ajatuksen, sillä todennäköisesti hän ei tietäisi tai turhautuisi. Enkä sitäpaitsi voi pyytää apua kurkottamatta lasimuurin ohitse. Se on aivan liian vaikeaa ja pelottavaa. Kun on tottunut siihen, ettei minua nähdä, ei uskallakaan tulla edes nähdyksi.

Positiivinen asia on, että vihan tunne alkaa löytyä. Huono puoli on, ettei se oikein ole hallittavissa. Se sitoutuu tunteeseen omasta epäonnistumisesta ja huonoudestani. Se kohdistuu itseeni. Ennen kuin avokki tuli koitikin kääntää sen suruksi. Totta kai ajattelin olleeni huono. En minä oikeasti ole. Lapsihan odottaa äidiltään apua. Hän luottaa aikuisiin ja aikuisten pitäisi opastaa, eikä sysätä sitä lapselle itselleen. Hyvinhän minä siihen nähden olen (tähän asti) pärjännyt.

Yritin puhua tuosta tapauksesta ja osistani terpalle viime viikolla. Yritettiin päästä sitten siihen, mitä nuo maiskuttavat (hyi helvetti) äänet minussa laukaisevat. EN TIEDÄ! Haluaisin kovasti tietää, sillä tuntuu, että siinä on jotain. Mutta kun se vaan ei tule mieleen. Tiedän vain miten se on härinnyt minua niin pitkään kuin muistan. Terppa kysyi, onko minulla muita hyväksikäyttömuistoja, joista en ole kertonut. On minulla. En vain halua kertoa niitä. En halua kirjoittaa niistä. Ne ovat minun vikani. En halua kertoa niistä sen vuoksi. Inhottavaa on, ettei niissäkään ole mitään, mikä selittää maiskahtelevien äänien inhoni. Jossain mieleni perukoilla voi siis olla jotain vielä pahempaa. En tiedä. 

Mieleni pelästyi ja kieltäytyi pahasta olosta ja kaikista muistakin tunteista sitten koko viikonlopun ajan. Olin halunnut kirjoittaa tännekin, mutta ei. En vain voinut. Halusin taas karata. En suostunut edes lukemaan mitään parantavaakaan. Ahdisti kyllä, mutta en osannut edes sanoa miksi... No nyt ei ehkä se ahdistus enää ihmetytä.