9. huhtikuuta 2015

Riitelyä

Muutaman viikon ajan on ahdistus vain kasvanut ja kasvanut. Koko ajan on noussut mieleen lisää tapahtumia lapsuudesta ja kysymyksiä: Miksi äiti teki näin? Miksei hän lohduttanut? Miksei häntä kiinnostanut? Miksi hän suuttui? Miksi hän haukkui muita lapsia meille? Teki mieli soittaa äidille ja kysyä tapahtumista, lapsuuden ajan raivareista ja nykyisistäkin. Olisin halunnut, että äiti ottaa ongelmani omakseen, huomaa ettei asiat menneet aina putkeen ja lohduttaa. Toisaalta olisin halunnut jotain todistetta, sille että äiti on kykenemätön käsittelemään näitä asioita ja kokee asioista puhumisen uhkaavana. Kummin vain, toivoin jotain konkreettista, jonka avulla lopulta muodostaa käsitys tapahtumista ja nykyisyydestä. Asioiden hiljaa pohtiminen vain kiersi kehää: ensin mieleeni tuli arkoja paikkoja ja satuttavia kokemuksia, tajusin miten karuja ne olivat, sitten ihmettelin miten niin on voinut käydä ja lopulta jäin miettimään mitä muuta on tapahtunut. Opiskelu on ollut jarrut pohjassa ja keskittymiskyky maan raossa.

Lopulta päätin soittaa äidille. Aluksi hän oletti, että jotain on vialla. En saanut siinä sanaa suusta enkä kissaa pöydälle. Hän kysyi lyhyesti mitä kuuluu ja vastasin muutamalla sanalla: ihan hyvin, ei mitään ihmeempiä. Sen jälkeen hän alkoi kertoa omista kuulumisistaan - ja kissan kuulumisista. Kului puolisen tuntia ja kysyin pikkuveljestäni, äiti palasi pian omiin kuulumisiinsa ja jatkoi. Se ärsytti. En vastannut kuin lyhyitä myötäilyjä, sen verran että ilmaisin kuuntelevani. Se tuntui riittävän ja hän vain jatkoi. Kysyessäni joistain asioista vastaukset oli lyhyitä ja äiti palasi pian kissaan ja itseensä. Kunnes hän kysyi ohimennen yhteyksistäni isän sukulaisiin. En edes muista isästä mitään ja ainoa yhteyteni isän sukulaisiin oli pari vuotta sitten, kun yksi hänen sukulaisistaan otti yhteyttä sukukirjaa varten. Äidille olin asiasta kertonut. Mitä hän nyt oikein halusi tai kuvitteli?

Hän jäi jumiin aiheeseen. Hän ihmetteli miten tietoni olisivat muka turvassa kirjan kokoajalla, kun ne päätyisivät kuitenkin kirjaan. Kirjan kokoaja oli nimittäin vakuuttanut, että turvassa ovat. Kun sanoin, ettei siinä mitään ihmeellistä ollut, hän sanoi aina puolustelevani heitä. Aina? En edes tunne isäni sukua, en vain jaksanut nyt kuunnella miten pahoja ihmisiä he kuulema olivat. Äiti jatkoi isoäitiini, joka oli aikoinaan käskenyt hänen olla hiljaa kokemastaan väkivallasta. Alkoi vituttaa jo ja ärsyyntyneenä mainitsin, että niinhän hänkin käski meidän olla lapsena hiljaa kaikesta. Hän suuttui ja kysyi väitinkö hänen pahoinpidelleen meitä *. Koitin selittää mitä oikeasti tarkoitin ja ottaa nyt viimein huonosti pohjustettuna sen kissan pöydälle. Hän oli suuttunut monta kertaa kohtuuttomasti, kun olimme olleet lapsia pikkuveljeni kanssa ja hänen reaktiot olivat olleet rajuja ja että halusin puhua niistä.

Keskustelun avaus meni kyllä ihan takapuoli edellä puuhun, mutta se nyt oli siinä ja kissa pöydällä. Jännitti, mutta myös vähän helpotti. Yhtäkkiä ei ahdistanut.

Äiti sanoi, että se oli aivan eri asia. Hän selitti etten voinut verrata sitä ja että isän äiti oli komentanut häntä vaikenemaan väkivallasta. Hän sanoi, että eihän niitä perheen riitoja tarvitse kaikille selitellä **. Koitin sanoa, etten yritä verrata, ja en kelle tahansa rupeaisi puhumaan, mutta että paha olo oli edelleen siitä hiljaisuudesta. Se puhelu loppui siihen, äiti kysyi useaan kertaan, että väitänkö minä hänen pahoinpidelleen meitä ja että onko hän "muka niin paska äiti" (hänen sanavalintansa), ennen kuin sulki puhelimen.

Vähän ajan päästä hän soitti uudestaan ja kysyi taas samaa. Koitin sanoa uudestaan, että puhuin siitä miten hän saattoi raivostua nopeasti ja hyvinkin rankasti ja että se etenkin alle kouluikäisenä oli tuntunut hyvin pahalta. Äiti sanoi tulisuuden olevan osa hänen luonnettaan. Hän koki sen tavallisena ja että hän vain oli sellainen ja ei nähnyt sitä ihmeellisenä. Otin esimerkin lapsuudesta: hän oli useasti ollessani alle kouluikäinen käskenyt laittamaan saappaat jalkaan ja häipymään, kun olin käyttäytynyt huonosti. Piileskelin naapuritalon rappukäytävässä usein ja odottelin milloin uskallan mennä takaisin kotiin. Kysyin eikö se kuitenkin ollut vähän liian ronski reaktio. Äiti sanoi ettei hän ole ylpeä siitä, mutta sehän tapahtui vain muutaman kerran. Eikä hän enää edes muistanut miksi oli suuttunut. Koitin herätellä keskustelun ennemminkin siitä miksi näin oli käynyt ja mitä hän tunsi ja minä tunsin, mutta äiti sanoi toistuvasti, että oli silloin kun olin ollut lapsi pyytänyt anteeksi. Hänestä minulle ei riittänyt mikään, kun koin vieläkin pahaa oloa ja se alle kouluikäiselle sanottu anteeksipyyntö ei riittänyt. Hän kysyi riittäisikö lääkepurkin vetäminen ***. Häntä loukkasi se, että otin asian puheeksi vaikka se tuntui hänestä pahalta.

Puhelu jatkui vielä ainakin vartin. Se kulki samoilla radoilla ja yritin kysyä eikö hän kokenut, että jonkun kehittävämmän vihanhallintatavan etsiminen auttaisi, mutta hänestä se oli normaalia ja osa hänen luonnettaan. Hänestä minulle ei riittänyt mikään ja hänen elämältään oli vedetty matto alta. En oikeastaan sanonut enää paljoa. En keksinyt mitä siihen voisin sanoa. Lopulta hän toivotti kaikkea hyvää ikään kuin emme ikinä enää kuulisi toisistamme. Hän laittoi vielä viestin puhelun jälkeen, että toivoi kaikkea hyvää ja oli menettänyt hyvin rakkaan ihmisen. Tunnin päästä hän kysyi viestillä vaativaan sävyyn haluanko lopettaa yhteydenpidon.

Puheluiden jälkeen ahdistus palasi kahta kauheampana. Tuntuu oudolta miten järkkymättömään tiiliseinään törmäsin, kun koitin avata keskustelua, vaikka odotinkin, että niin kävisi. Tarvitsin sitä keskustelunavausta. Silti se jäi vaivaamaan. Olisiko pitänyt antaa olla? Keskustelun ajoitus oli kyllä ollut huono, äiti oli jo valmiiksi tuohtunut. Se pyörre, jota pitkin puhelu kaarteli laidalta laidalle hänen illuusion sirpaloitumisen ja oman vaativuuteni välillä, oli sekava. Jälkikäteen en osaa sanoa mitä kaikkea puhelussa sanottiin ja missä järjestyksessä. Kaikki jäi massaksi, jota olen koittanut lajitella selkeäksi tapahtumaketjuksi, mutta vähän turhaan.

Pöh... Väsyttää ja turhauttaa. Vähän pelottaa. Ja kun noita tunteita ei pursua korvista ulos, on tyhjä ahdistus.

* 3.11.2015 - Kyllä hän pahoinpiteli. Nyt jo voin myöntää sen suoraan.
** 3.11.2015 - Surullista on, että ainoat vaihtoehdot oli ilmeisesti totaalinen hiljaisuus tai petturuus ja asioiden levittely kaikilla kylillä.
*** 3.11.2015 - Jep, itsemurhalla uhkailu. Siinä se on stoalaisella tyyneydellä vain todettu.

5. huhtikuuta 2015

Kun päätin, että tarvitsen apua

Olen aina kärsinyt huonosta itsetuntemuksesta ja siitä on kärsinyt ihmissuhteenikin. Opiskelemaan muutettuani 19-vuotiaana en ensimmäisten vuosien aikana ystävystynyt opiskelutovereitteni kanssa ja mielessä pyöri, miksi? Etäsuhteeni, joka oli se elämäni keskus, oli hallitsematon pyörremyrsky. Silloinen poikaystäväni sai raivokohtauksia, kieltäytyi olemasta yhteyksistä viikkoihin, sanoi ettei halunnut enää ikinä kuulla minusta ja huoritteli, vaikkei minulla tuolloin ollut edes miespuolisia ystäviä - itseasiassa, minulla tuskin oli ystäviä samalla paikkakunnalla. Pian rangaistuaan minua tarpeekseen, hän taas soitti ja sanoi, että rakastaa minua kuitenkin kaikista vioistani huolimatta. Kysyessäni kerran olisiko hänestä ero vaihtoehto hän sanoi, ettei voinut enää elää ilman minua. Olin pilannut hänen elämänsä, eikä hänellä ollut mahdollisuuksia kehenkään toiseen enää. Hän halusi minut siitä huolimatta ja päätin aina yrittää kovemmin, jotta hän voisi olla onnellinen, minusta huolimatta. Sairashan se suhde oli ollut jo alkaessaan, mutta sitä jatkui vielä vuosia.

Miltei kolme vuotta sitten kesällä aloin olla sen verran huonossa kunnossa, etten enää tiennyt mitä tehdä. Luulin, etten osannut puhua kauniisti kenellekään, kun poikaystäväni suuttui, ymmärsi väärin tai piikitteli kaikesta. Hän myös koki minut sairaalloisen mustasukkaiseksi, kun kyselin, miksi hänellä on monta Facebook- ja deittisivustotiliä ja hän juttelee siellä puolipukeisten naisten kanssa - intiimistikin. Luulin itsekin, että minussa olisi jotain vialla ja että olin itse hänet ahdistanut nurkkaan ja saanut siten aikaan hänen käytöksensä. Toisaalta luulin, että ansaitsin sen. Hän vain "koitti kouluttaa minua", sillä eihän suhteemme voinut toimia, jos en onnistu hyväksymään häntä sellaisena kuin hän on ja luottamaan häneen. Poikaystäväni kammosi ajatusta, että menisin psykologille puhumaan ja puhui ammattikunnasta halventavaan sävyyn.

Samaan aikaan suhteeni äitiini meni huonommin kuin ennen. Olin aina ajatellut, että olemme hyvin läheiset ja itse kerroin hänelle kaiken. Minulla ei ollut yksityisyyttä ja olin tottunut tukemaan äitiäni jo lapsena. Hän kertoi minulle raha- ja mieshuolensa jo enne kouluni alkua. Opiskelijana olin lähettänyt kotiin rahaa milloin mistäkin pyynnöstä ja vaikka tein 8 tuntia viikossa töitä opiskelun ohella, alkoi itsellänikin käydä vuokranmaksu ongelmaksi. Yritin lähettää äidille vähemmän ja pikkuhiljaa sanoa ei, mutta hän soitti milloin sähköjen katkaisusta paniikissa, milloin apteekissa käynnistä ja tarpeesta lääkkeisiin. Joitain kertoja hän jäi kiinni valheesta, mutta koitin säilyttää sen kuvan, mikä minulla äidistä oli. Omien huolieni kasvaessa ja niitä hänelle kertoessani, hän turhautui ja lopulta huusi ettei pystynyt minua auttamaan, vaikka olisin tarvinnut vain olkapäätä. Tarvistin apua ja psykologille hakeutumisesta puhuessani, hän veti itsemurhakortin esiin. Hän sanoi, ettei kestä että tekisin itsemurhan ja komensi minut hoitoon. En itse ollut edes vihjaillut itsemurhasta ja oikeastaan järkytyinkin hänen vetäessään sen mahdollisuuden esille. Voin huonosti kyllä, mutta olinko niin pahasti sekaisin?

Olin vakuuttunut, että minussa oli pahan siemen, mikä satutti äitiä ja poikaystävääni ja kaikkia ihmisiä ympärilläni. Halusin apua. Halusin pelastaa parisuhteesta sen mitä oli pelastettavissa. Äitisuhdettani en miettinyt vielä tuolloin, mutta huomasin kyllä joskus samankaltaisuutta hänen ja poikaystäväni välillä.

Pelottelusta ja vähättelystä huolimatta, psykologille hakeutuminen oli varmaan paras päätökseni ikinä. Alkuun sain muutaman käynnin, jotka jo saivat muutoksen käyntiin. Vuoden päästä väsyin ja ahdistuin pahemmin ja sain psykiatrilta suosituksen terapiaan. KELA:n tukemaa terpaiaa onkin ohitse vähän yli vuoden verran. Se tuo ahaa-elämyksiä ja asettaa palasia koko elämästäni paikoilleen. Vaikka joskus nuo loksahdukset ovat olleet aika rajuja ja opiskeleminen on samaan aikaan ollut rankkaa, en ole katunut kertaakaan terapian aloittamista. Tiedä sitten olisinko täällä höpisemässäkään ilman sitä.

Tällä tiellä jatketaan edelleen.