Unihalvausta ja unettomuutta

Viime yönä en nukahtanut edes melatoniinin avulla. Mikä mun hormoneja oikeen vaivaa? Makasin avokin kyljessä aamuyöhöön hereillä, kunnes möngin sohvalle kokeilemaan nukkumista. Ei onnistunut sielläkään. Päätin kokeilla kysellä pään sisällöltä, pelottaako mua ja miksi tai ketä pelottaa. En päässyt oikein mihinkään käsiksi. En päässyt edes siihen mielipaikkaan, jonka olen koittanut rakennella mielikuvissa. Se on valkean syksyisen koivumetsän keskellä oleva torni. Kaikki vain oli synkkää, eikä muotoutunut. Kun paikka oli oikea, se oli pimeänä eikä missään ollut ketään.

Yhden mielentuotoksen löysin, mutta en edelleenkään ole varma onko se osanen minua vai ainoastaan kovasti seurakseni kaipaama mielikuvitusystävä. Lapsena ja teininä elin käytännössä päiväunelmissani (En jaksa miettiä parempaa käännöstä, koittakaa kestää anglismini). Nukkuminen olikin lempipuuhiani, kun sain maata sängyssä hereillä valveunissani. Seurustelin valehtelematta vuosia mielikuvitukseni tuotoksen kanssa. Välillä se otti muotonsa muidenkin kirjojen hahmojen mukaan, mutta sen yleisin muoto oli valkohiuksinen ja maailmaan pettynyt ja sen tuhosta unelmoiva Raistlin-velho. Kirjoissa tuo hahmo lopulta melkein tuhosi maailman, mutta hänen motiiveinaan oli viha sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän oli lempeä ja kiltti heikkoja tai leimattuja kohtaan, vaikka tihkuikin vihaa ja ylemmyydentunnetta kaikelle ja kaikille muille. Eipä loppujen lopuksi kovinkaan ihme, että hahmo teki minuun suuren vaikutuksen. Teininä jopa samaistuinkin siihen täysin rinnoin. Heh, kuvitelkaa se teini-ansgtin määrä: mustiin pukeutuva ihmisiä välttelevä tyttö, joka on vakuuttunut, että ihmiset pilaavat ja tuhoavat maailman, jos ihmisiä ei tuhota. Eipä sillä, että ikinä olisin halunnut kenellekään pahaa tehdä. Koin sen vain faktaksi muiden seassa. Itse olin se, joka aina öisin kurotti Raistlinin perään ja koitin puhua hänet ympäri olemaan tuhoamatta maailmaansa, koska hänet halusin pelastaa.

Se tuttu hahmo tulikin vastaan, se oli ainoa, joka vastasi. Enpä kyllä ole ennenkään päässyt yhteyteen mihinkään osiini pyytämällä, ettei sinänsä yllätä. Hassua oli, että yleensä minulle lempeä Raistlin oli sarkastinen ja oli tainnut sotkea tuon mieleni turvasopukan tahallaan. Niin hän ainakin antoi ymmärtää. Mitään syytä en saanut irti, enkä edes sitä onko tuo hemmetin velho mielikuvituksen tuote vai osa minua. Jostain syystä se kuitenkin oli vihainen, eikä suostunut toimimaan niin kuin koitin sen saada toimimaan. Hän oli alunperin pystyttänyt tornin minulle, mutta nyt ei suostunut auttamaan sen korjaamisessa. (Siis torni oli kunnossa, mutta paikassa oli jotain vialla.)

Lopulta totesin, ettei ollut varmaan oikea hetki tähän kaikkeen. Aamuyö, unta en ollut saanut ja meinasi sateenropinakin säikäytellä havahduksiin. En saanut keskityttyä mieleeni ja ympäristööni samanaikaisesti ja pää ei halunnut olla tarkkailematta ympäristöäni. Koitin nukkua. Tällä kertaa voin miltei osoittaa sen hetken, kun nukahdin, jos en ollut jo unessa aiemmin. En saanutkaan enää silmiäni auki ja sateen sekä ohikiitävän junan (asun raiteiden lähellä) äänet alkoivat vääntyä. Ne muuttuivat laahaaviksi askeliksi ja kuuntelin niitä hetken halvaantuneena. Kauhu alkoi nousta, kunnes sain vakuutettua itselleni, että se oli kaikki unta - koin taas unihalvauksen nukahtaessani. Äänet vääntyivät lisää ja muuttuivat korviahuumaaviksi, kunnes särkyivät heliseviksi lasinsirpaleiksi. 

Tuosta hetkestä kännykän herätykseen asti näinkin unia, joissa makasin sohvalla ja mikä asia milloinkin oli kummasti ja noista vääristymistä tajusin olevani unessa. Heräsin aina uuteen uneen, joka pian alkoi vääntyä aivan yhtä ahdistavaksi. Jossain vaiheessa lattialla oli kissojen kanssa kolmas pieni varjo, jolle ne sähisivät ja sylkivät ja jossain vaiheessa aamu oli tullut ja avokki oli kadonnut. En tiedä minkä verran noissa todellisuuteen sekoittuvissa unissa olin oikeasti hereillä, mutta välissä on täytynyt olla sellaisiakin pätkiä. Avokki aamulla nimittäin todisti kissojen riehuneen täsmälleen kuten osassa omaa horrettani.

Nämä unet alkaa käydä todella rasittaviksi. Musta tuntuu, että mä pelkään tulevani hulluksi ja alitajunta sitten leikkii näillä peloilla. Unet eivät nimittäin muuten pelota niin paljoa, mutta niistä kumpuava tunne, etten tiedä mikä on totta ja mikä ei, on se mikä lamaannuttaa ja saa mut pelkäämään. Ahdistavaa... 

Toinen asia, mitä taidan pelätä, on että menetän kontrollin täysin ja löytyy ihan erillisiä osia. Oon nähnyt nimittäin myös unta, missä avokki kertoi minulle suurten ja jyrkkien portaiden päässä olevan jotain. Portaat olivat ulkonäöltään suurempi toisinto mökin portaista parvelle, missä mua hyväksikäytettiin. Kiivettyäni uteliaana katsomaan, mitä ylhäällä olisi, pääsin jättimäiselle versiolle mökkimme parvesta. Parven nurkassa kyyhötti tyttö sekaisilla hiuksilla ja valkoisessa yöpaidassa. Se tyttö näytti aivan multa. Kun kiipesin hämmentyneenä portaat takaisin kuin tikkaat (takaperin), tyttö konttasi portaiden yläpäähän ja lähti konttaamaan (!) jyrkkiä portaita perässäni etuperin. Hän katsoi koko matkan lattiatasoon asti mua. Sitten taisinkin herätä.

Ainakin oon varma, että unettomuus liittyy vahvasti noihin öisiin kauhuihin mitä välillä koen. Niin painajaisiin, kuin kuviteltuihin laahaaviin askeliinkin. En ole kauheammin kelloa katsellut, joten en ole varma heräänkö aina samaan aikaan, mutta olen ainakin arvioinut sen olevan varmaankin tunnin tarkkuudella sama aika.

Vittu... Mä en haluaisi unilääkkeille joutua, mutta mikä tahansa aamutokkura päihittää kyllä nää villit yöt. Psykiatrille pääsen 15. päivä, että voi olla että saan vähän käsiapteekkimelatoniinia vahvempaa versiota ensin. Toivottavasti se auttaa...

Raivotar

Oli viikonloppuna viimonen kerta vertaisryhmää. Sinne mennessä päässä oli kumma pikkumyllerrys. Identiteettikriisin kourissa oon tehnyt kornisti persoonallisuustestejä toisen perään. Ehkei se paras tapa miettiä omaa identiteettiään, mutta siinä saa suoraa palautetta. Se vaan, kun ei taaskaan tiedä kuinka suuri osa tuloksista johtuu traumojen vaikutuksesta ja millainen oikeasti olen tai olisin. Njoo... Kaikessa meinaan osoittautua sosiaalisemmaksi kuin itseni miellän. En oikeastaan tiedä onko se ennemmin se läheisriippuvuus, mikä tuloksissa huutaa... 

Joka tapauksessa osin ehkä kaiken tuon oman persoonallisuuden pohtimisen seurauksena on herännyt taas se idealistinen ja naiivi puoli. Rakastan ja pidän taas melkein kaikista ja nautin pienistä asioista ja auringonpilkistyksestä pilvien välistä ja helmenharmaista pilvistä... Pakko myöntää, että ainakin jokin naiivius mussa piilee, kun olen aina onnellisempi näin. Pidän itsestäni enemmän. Välillä inhoan melkein sitä valittavaa ja kyynistä puolta, mikä nousee esiin. Sen sitten tajutessani, rupesi itkettämään. Oikeastaan se oli se kyyninen ja maailmaa ja ihmisiä vihaava puoli, jota itketti. Mielessä alkoi pieni dialogi, missä tuo vihainen osa pyyteli anteeksi ja koki pahaa oloa, kun en pidä hänestä...

Tunne, että se oli toisen itsestäni vähän erillisen osan olotila, oli tosi vahva. Melkein näin mielessäni takkuisten mustien hiusten taakse piiloutuvan pienen tytön itkemässä... Vaikka kyyneleet lähti silmistä liikkeelle, en oikeastaan tuntenut sitä surua itse. Oikeasti pidin ainakin sillä hetkellä itsestäni naiivina ja hyvään uskovana. Myötätunto kyllä nousi esiin ihan omaan kokemukseen. Vähän koitinkin lohduttaa surullista ja vihaista osaa, että kyllä minä tiedän ettei se pahaa tarkoita, mutta että kyynisyys ja viha johtaa eristäytymiseen, mikä sitten tuntuu pahalta.

Se osa vetäytyi varmaan suremaan, koska ei tullut dissosiatiivista oloa kauheammin esiin tapaamisessa eikä tuon keskustelun jälkeenkään. Aiemmin tuo ryhmä oli nostanut tosi vahvasti kaiken esiin yht'aikaa. Oli ollut irrallinen olo ja vaikea keskittyä asioihin, kun näkökulmat ja oma sijainti omassa kehossaankin on ollut ihan hajallaan. Olin oikeastaan odottanutkin sekä innolla, että ahdistuneena sitä kokemusta taas, mutta varmaan osat vetäytyivät pois tuon keskustelun jälkeen. Matkalla ne tuntuivat olevan taas pinnalla.

Heiluri näyttää heijaavan taas siihen suuntaan, että otan oireet ja mahdoliset osat vakavasti. Pari viikkoa onkin jo kulunut taas itseään ja kokemuksiaan epäillen. 

No, epäilyä parempi sana on kyllä pakoilu. En muista kirjoitinko siitä vielä (ainakin sain sen ulos vasta tänään terpalla), mutta yhtenä iltana väsyneenä kuljin kotiin hirmuisen tunnemyrskyn vallassa. Raivostutti kaikki, vihasin kaikkea ja kaikkia ja olin vakuuttunut, että joku hyökkäisi kimppuun. Kiroilinkin koko matkan hiljaa ja oikeastaan toivoinkin, että joku tulisi ja tappaisi. Mulkoilin jokaista vastakkaista puolta katua kulkevaa salaa pimeässä, mutta siirryin itse aina kauemmas ihan varmuuden vuoksi. Vaikka halusin tapella vastaan ja kuolla siinä tuoksinnassa en kuitenkaan halunnut antaa sen tapahtua... Se ilta pelästytti ihan raa'assa terävyydessään. Loppumatkasta itsensä kanssa keskustellessa ja suostutellessa nyt jatkamaan kotiin asti ja rauhoittumaan laukesi se koko nivaska ja itkun jälkeen väsyneen rauhallinen ja onnellinenkin olo iski. Tuijottelin sitten tähtiä ja nautin koko loppumatkasta pimeässä yössä... 

Sitä puhdasta raivoa sitten pakoilinkin tuon tapauksen jälkeen. Pakoon pinkominen oli helppoa, kun samalla piti huolen omasta jaksamisestaan ja kunnostaan, ettei päässyt noin voimakkaaseen tunnetilaan putoamaan. Samalla ehkä se raivoava puoli on pysynyt piilossa, kun sen viha laukesi suruksi ja se huomasi että pelkään sitä? Ehkä...

Identiteettikriisi

Joka vuotinen identiteettikriisi pukkaa päälle. Ärh... Kävin edellisen postauksen jälkeen pikkujouluissa ja siellä oli pieni seminaari samassa yhteydessä. Pari entistä opiskelijaa esittivät uransa ja miten sille tielle päätyivät. Hyvät ne esitykset itsessään olivat ja positiivisetkin, mutta... Siitä huolimatta nousi pala kurkkuun koko kotimatkan ajan bussissa. Kyyneleitä vilahti salakavalasti silmänurkista. Ne vain lähtivät valumaan pitkin kasvoja. Silmät itki, vaikka muuten olin ihan peruslukemilla. Suru iski... Eikä se jaksanut välittää ruuhkabussin ihmismassasta.

Intohimo. Siinä se sana, joka laukaisi kaiken. Ihana sana, jos vain tietäisi mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Alalle valmistuneet painottivat intohimoa. Toisella se oli syttynyt jo opiskelujen alkuvaiheessa, toisella pikkuhiljaa. Ilman intohimoa tätä alaa ei jaksa. Taidan kyllä uskoa... Sen puutteen kanssa oonkin kamppaillut jokaisena kuudesta opiskeluvuodestani.

En valinnut alaa, vaan päädyin tälle vahingossa. Mulla on kyllä alalle sopivat ominaisuudet enimmäkseen. Se nousee edelleenkin mun tekemissä ammatinvalintatesteissä korkealle. (Oon käynyt leikkimässä mol.fi/avo:ssa, koska mulla on aikaa nyt koittaa etsiä itseäni.) Se mikä puuttuu on suuri kiinnostus. Tällä alalla tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Ja no njoo, tarvitaan sitä suurella osalla aloista, mutta... Suurin osa työllistyy täältä tavalla tai toisella tutkimukseen. Se on liian abstraktia mulle. Siltä ainakin nyt tuntuu. Mulla ei ole sen vaatimaa itsevarmuutta ja en kestä sen epävarmuutta elinkeinona. En kestä työn luonteenkaan epävarmuutta. Pitkän puurtamisen lopputuloksesta ei voi välttämättä olla varma edes viime metreillä... 

Ehkä, jos mulla olisi ollut toisenlainen lapsuus? Ehkä... Mutta joo, onhan tälläkin alalla ja muussakin tutkimuksessa myös huonoista perheistä peräisin olevia. Oon siitä aika varma. Enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi paljoa väliä, mistä mun ominaisuudet ovat kehittyneet. Ne kuitenkin nyt ovat osa mua. Stressinsietokyky on matala ja siihen kuuluu ilmiömäinen kyky olla huomaamatta stressiä tai sen oireita. Hemmetti! Olin itseasiassa juuri kipeänä. Huomasin sen vasta, kun avokki sai saman taudin. Olin köhinyt jo melkein viikon ajan melko rajusti - niin paljon, että ainoan kalenteriini jättämän kurssin opettaja kommentoi, etten taida voida ihan hyvin. Oli tullut kuumeen laskemisesta kertovia hikoiluja silloin tällöin, mutta siinä vaiheessa kuumetta mitatessa ei näkynyt mitään. Vasta avokin sairastuttua ja (anteeeksi mahdollisesti ellottavia yksityiskohtia horisontissa) oksennettuani limavaahtoa vatsantäydeltä, huomasin, että "oho, taidan olla kipeänä". Sen jälkeen huomasinkin kuumeen merkkejä olossani. Sen tietyntyyppisen päänsäryn ja paineentunnun onteloissa ja päässä. Lievä paleleminen ihon pinnalla... 

Köh, köh... Takaisin asiaan. Yksi kanssaopiskelijoista tokaisi ihanasti, mulle tuolla pikkujouluissa, että eihän mikään opiskelujen venyminen tai sivuraitelle lähtö ole ollenkaan pahasta, kun oma tausta on se mikä tekee musta minut. Varmaan se oli yksi asioista, mikä mun mielessä kaikui sitten, kun raahauduin tuonne mol:in sivuille testaamaan sopivia ammatteja. Se ja terpan kanssa vähän aiemmin käydyt keskustelut mun identiteetistä. Mä en osaa vastata kysymyksiin, mistä pidän ja mitä haluan. Meinaan sopeuttaa vastauksia aina kysyjän mukaan ja vastata mitä luulen heidän odottavan multa. Sen saman asian takia varmaan halusinkin paeta kaikesta se muutama viikko sitten. Halusin irrottautua jokaisesta mulle tärkeästä ihmisestä, että mulla olisi mahdollisuus olla itseni. Alan varmaan jo kuulostaa rikkinäiseltä levyltä... :D

Noh... Nyt oon leikitellyt sitten hakemisella opiskelemaan asioita, joista olen unelmoinut. Varavaihtoehtona mulla on toinen ala, joka on alkanut vetää mua puoleensa opiskelujen aikana. Avokki on jaksanut, mun kriisit ja lohduttanut ja ehdotti itse ammatinvalintapsykologille hakeutumista. Täytyy katsoa onko siihen tarvetta erikseen... Kammotti kertoa mun mielessä pyörivistä vaihtoehdoista hänelle, kun toinen oli ollut pitkään hänen unelma-ammttinsa. Hän oli hakenutkin koulutukseen kolme kertaa ilman onnea. Ei häntä kuitenkaan haitannut. Hän vain sanoi, että mä varmaan sopisin meistä kahdesta paremmin siihen ja hänestä mulla on paremmat valmiudet päästä sisäänkin... Taas oli turhaa paniikkia.

Nyt vaan on alkanut kaikki järkisyyt olla hakematta nousta esiin. "Aina se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella." "Aina kiinnostaa juuri se, mitä et nyt tee 'pakosta'." "Kuitenkin kyllästyt siihenkin alaan." Noista tuohon viimeiseen osaan vastata jo, että tähän alaan olen ollut enemmän tai vähemmän kyllästynyt jo vuosia, enkä edes ole valmistunut vielä. :D Joten ei se huonompaan siinä mielessä ainakaan vaihdu. Aiempiin en oikein osaa sanoa mitään varmaa. Pelkään hirveästi, että ne ovat totta. Pelkään, että mulla on saamaton luonne ja kaipaan sitä uutuudenviehätystä, mikä varisee muutaman vuoden kuluessa. Mutta en tiedä... Haluaisin ainakin koittaa. Yrittää... Kerrankin päättää jotain itse. Tälle alalle päädyin vahingossa, kun hain silloisen poikaystäväni arvostamaan ammattiin ja tämä oli varavaihtoehto. Jos alan vaihto on virhe, se olisi ainakin oma virheeni. 

Sitä paitsi. Jos ei nappaisi, aina voisi palata tälle alalle, eikös?

Lunta!

Lunta, lunta, LUNTA!

Olin kuvitellut, että inhoan lunta ja talvea, pakkasta ja kylmää, mutta... Olen ollut perjantaista asti ihan innoissani lumisateilusta. Nyt on täälläpäin paksu kerros maassa ja ihan hirmuisesti lapsettaa, kun käy ulkona. Pakko poimia sitä kylmää valkoista massaa käteen ja heitellä, kun kukaan ei ole tuijottamassa. :P Kaikki näyttää todella kauniilta paksussa, valkoisessa lumipeitteessä ja illan pimeys taikoo sinisen hämyn kaikkialle. Mitä noituutta tämä on?

Jonkinlainen talvihorros on varmaan alkanut myös ihan omassa päässä, kun ensimmäisinä "lomailu"päivinä väsytti kamalasti. Teki mieli mönkiä peiton alle piiloon ja nukkua loppuviikko ohjaajan tapaamisen jälkeen. Seuraavana päivänä piti käydä selvittelemässä yliopistolla joitain asioita ja soittaa KELAan kysyäkseni mahdollisen sairasloman ja opintotuen yhteen sovittelusta. Loppupäivän oli sellainen olo, kuin olisin vetänyt pari all-nighteria ja nostellut päälle kivenmurikoita. Eikä edes johdu huonosta nukkumisesta, joka oli jatkunut jo useamman kuukauden. Ostin reseptitöntä melatoniinia ja ainakin vielä on toiminut. Päivällä oon pelaamalla pysynyt hereillä. En ihan viitsisi sössiä koko yörytmiäni, kun sen korjaamiseen sitten menisi kuukausia. Sitäkin on tullut muutama vuosi sitten venytettyä säännöllisesti niin pitkälle...

Nyt on pari päivää pystynyt tekemään jo vähän kotiaskareita. Imuroin yhtenä päivänä. Tiskivuoroni vuori hupenevat pikkuhiljaa. (Me avokin kanssa pestään tiskiä vuoroviikoin ja mulla lojuu edellisten viikkojen tiskit, että tästä tulee kolmois/neloisviikko. Avokki silti on jaksanut kehua, kun olen saanut käytyä vihdoin sen kimppuun.) Ruokaa jaksaa kanssa tehdä, jos ei tarvitse kauheammin muuta puuhailla samana päivänä. Mutta, jos väsyttää, niin ainakin on ollut myös rauhallista. Alkaa vaan pikkuhiljaa hävettää kaikkein villeimmät hetket, mitä on välillä ollut (kaikki halut lähteä tästä elämästä kokonaan tai itsensä vahingoittamiset). Terapiassa en oikein saa mitään ulos ja ajatukset on ihan kirjaimellisesti jumissa. Kulkee ne vähäsen ja sitten ne palaavat taas ensimmäiseen sanaan ja juuttuvat siihen. Iskee epäily, että oonkin taas vain huomionkipeä ja typerä ja... Ääh... 

Oli hyvä ajatuspolku päässä, kun istuin alas kirjoittamaan, mutta se katosi jonnekin. Pikkujouluset tulossa. Möngin sinne ja sitten takaisin jonkin lumipenkan alle talviunille.

Lepo

Voi että... Jännitti ja pelotti ihan kamalasti tuo "pommin pudotus" ohjaajille. Mutta loppujen lopuksi kaikki menikin hyvin. Toinen ei ehtinyt paikalle vielä, mutta toinen ohjaajista sanoi, ettei tarvitse odotella, että hän välittää viestin kyllä. Paikalla ollut ohjaajakaan ei kysynyt mitään ongelmieni laadusta, ainoastaan onko jotain mitä he voisivat tehdä auttaakseen. Painotti vielä, että parempi kuunnella itseään, jos ei jaksa ja hoitaa itsensä silloin, kun on vielä helpommin mahdollista.  Se sitten meinasikin sotkea mun pasmat, kun sain myötätuntoa... Ei sentään itku tullut, mutta kurkkuun nousi pala. En kuitenkaan mennyt pöydän alle piiloon, kuten avokille vitsailin tekeväni. ;)

Hirmuinen helpotus. En ollutkaan kenenkään mielestä laiska paska, vaan tää oli fiksu päätös. *puuuh* Hoidetaan nyt itseäni tämä puolitoista kuukautta. Katsotaan sitten riittääkö vai tarvitaanko lisää lepoa ja taukoa.

Pyyhi jalat tähän, kiitos

Huh, taisi olla edellinen postaus astetta sekavampaa tekstiä? Sen siitä saa, kun asioista kirjoittaa väsyneenä...

Ja tällä hetkellä... Välttelen taas tänne kirjoittamista. Itseasiassa, koitan vältellä kaikkea itsetutkiskelua ja mielen sopukoihin sukeltelua. Olen nyt päättänyt ottaa muutaman kuukauden taukoa opparista ja opiskelusta, kuten jo aiemmin mainitsin. Nyt vaan olen avannut suunnitelman terpallakin ja puhuttiin, että jos se ei riitä, täytyy hakea sairaslomaa muutamaksi kuukaudeksi alkuun. Enemmänkin, jos ei se riitä. Suunnitelma alkaa siis olla nyt vedetty omista tuuminnoistani todellisuuden puolelle. Pakoon on hankalampi päästä. Pelottaa. Mä en osaa päättää edes, mitä laitan päälle aamulla - joten repäisen mitä vain sattuu käteen niskaani - joten miten voisin tehdä näin isoja päätöksiä ollenkaan? Etsin vakuuttelua ja koitan kaikki asiat hyväksyttää ja hyläyttää  jollakulla.

Olin jo muutama kuukausi sitten kipittämässä psykiatrille uudemman kerran, mutta peruinpa senkin ajan vielä kun ehdin. Terppa oli kysynyt vaan, "miksi, tarvitsenko lääkettä?", kun olin puhunut ajan varaamisesta. Peruin sen sitten, kun tuntui, että se on huono ja hölmö päätös... Nyt täytyy käydä B-lausunnosta ja mahdollisen sairaslomankin vuoksi tietty.

Opiskelujen stoppaamisesta en ole myöskään yhtään varma, vaikka tiedän 110 %:sti, että se on oikea päätös. Olen nyt viikon ajan kysynyt päivittäin avokilta, onko tää huono päätös. Joka kerta vastaus on linjoilla "Se on loistava päätös. Musta sä tarviit tätä." ja siitä huolimatta minä epäilen ja pelkään ja odotan katastrofia. Entä jos ohjaajat eivät ymmärrä? Entä jos ohjaajat vaativat sairastodistuksen? Siis eihän sitä minulla vielä ole, kun koitan hoitaa itseäni, ennen kuin niin pahaksi menee olo. Entä jos ne kysyvät, mikä mulla sitten on? Entä jos en ikinä saakaan mitään enää aikaiseksi? Mitä jos mut leimataan nyt alalle sopimattomaksi, laiskaksi ja liian huonoksi kestämään paineita?

Ääähh... Mulle oli jo pieni maailmanloppu, kun myöhästyin eilen ja sopiessani juttutuokiota pommini pudotukseen ohjaajieni kanssa, toinen heitti "pääsisinkö keskiviikkona ylös jo klo 9:ksi?" Siitäpä tulkitsin, että ne pitää mua tottakai laiskana ja saamattomana, kun myöhästyin kerran. Yhtälailla kaikki romahti tuota uusittavaa tehtävää rukkaillessani - sitä mistä olen panikoinut edelliset pari kirjoitusta - kun sovittiin pienestä lisäajasta ja opettaja sanoi sitä myötäessään, että "annan nyt sinulle saman verran lisäaikaa, kuin toiselle opiskelijalle, jolla oli hyvä syy myöhästymiseen." Eli mulla ei ollut sitten hyvää syytä...

Tällaiset pienet nyanssit, joita ei todennäköisesti edes ole tarkoitettu piikitteleviksi ajaa mut hulluksi. Tulkitsen niitä kuin piru raamattua ja katson noiden tulkintojen läpi sitten omia tekemisiäni. Olen todella herkkä muiden hyväksynnälle. Se varmaan on myös syynä siihen, että tarvitsen jonkun näyttämään vihreää valoa, kun teen päätöksiä. Luulin ennen, että se on tapani kierittää vastuuta, mutta menen kuitenkin ihan solmuun, jos saan kahdelta eri ihmiseltä ristiriitaista palautetta. Eli kaikkia pitäisi miellyttää ja ongelma onkin sitten syvempi kuin vain oman vastuun siirtäminen, kun onkin vastuussa omassa mielessään kaikille. Ihan sama onko mahdollista edes toteuttaa niin ristiriitaisia odotuksia.

Noh... Ei taida olla ihme, etten osaa priorisoida mitään? :D En opiskelussa, enkä hyvinvoinnissa. Jos mulla on yhtä useampi asia tehtävänä, elän limbossa, jossa en tee kumpaakaan, mutta ahdistun oikein antaumuksella siitä etten tee mitään. Jos on yksi asia tehtävänä, en saa vietettyä vapaa-aikaa, kun vapaa-aika muuttuu samanlaiseksi limboksi myös. 

Voi perkules ja -tana... Anteeksi kiroilu, mutta kyllä ketuttaa. Mutta myös huvittaa. Naurattaa. En tiedä kirjoitinko jo aiemmin tänne tätä, mutta mulla on niin surkeat johtajantaidot, etten osaa johtaa edes itseäni. :) Jaetaanko ovimattoudesta palkintoja? Mä voisin voittaa sen kisan.

Odotellessa

Päässä on liikaa tilaa... Odottelen tehtävän osan valmistumista, että pääsen jatkamaan hommia ja palautettua sen vielä tänään. Sillä aikaa sitten on hyvä panikoida ja ahdistua ja lähteä leijumaan.

Missäköhän mä oikeastaan elän? Muut ihmiset, myös traumaa ja pahaa kokeneet, joita olen kuunnellut, lukenut tai nähnyt, tuntuvat tietävän mistä pitävät. Siis monella on ongelmia päättää keihin luottaa tai valita itselleen sopivin harrastus, mutta kaikki harrastavat jotain. Kaikki luettelevat hyvin konkreettisia asioita, kun kysytään heidän elämänsä valopisteitä. Jokaisella tuntuu olevan kyky pysyä tässä maailmassa. Kuppi kahvia tai teetä aamulla virkistää ja he tietävät sen. Ihmissuhteista he saavat voimaa, olivat ne sitten harvakseltaan ylläpidettyjä tai tiheämpiä. He tietävät millaisesta musiikista pitävät ja tietävät mitä haluavat tehdä vapaa-aikanaan. He nauttivat asioista ja tekevät nauttimiaan asioita. 

Yleistysten yleistys... Olenhan törmännyt niihinkin hetkiin, jolloin olen nähnyt tai lukenut tai kuullut jonkun olevan täysin horroksessa ja muissa maailmoissa. Tai paksussa sumussa, jonka lävitse ei tiedä miltä tuntuu. Mutta... Niin, mutta kun haluan yleistää ja valittaa omaa surkeuttani? Sehän on varmasti pohjattomampaa kuin kenenkään muun?

En tiedä.

Muutama päivä sitten vain iski tajuntaan, miten vähän puhun siitä mitä olen tehnyt. Tuntuu miltei joka päivä kuin olisin pöllähtänyt keskelle maailmaa, jonne en kuulu ja jossa en ole ennen käynytkään. Harrastuksista puhutaan, musiikista (etenkin tuoreesta), parisuhteista, illanvietoista, ystävien kanssa puuhailusta, mitä syötiin, mitä juotiin, kenen kanssa, missä, milloin... En itse puhu konkreettisista asioista. Joskus yritän ja ulos tulee irtonainen lause, joka ei liity mihinkään ja johon kukaan ei vastaa. En puhu tämän maailman kieltä.

Oikeassa maailmassa voi elää, jos tietää miten sen täyttää. Mitä haluan harrastaa? Millä liikunnalla haluan pitää itseni kunnossa? Keitä ihmisiä kaipaan ympärilleni? Mitä haluan tehdä tarvitessani rentoutumista? Mitä ruokaa haluan syödä? Mitä enemmän yritän, sitä enemmän haluan paeta takaisin pääni sisään. Haavelinnoihini ja kirjojen sekaan. Se on ainoa asia, jonka tiedän, olleen minusta lähtöisin. Musiikki jota kuuntelen periytyy isoveljeltäni ja hyväksikäyttäjältäni. Piirtäminenkin ja kirjoittaminenkin olivat pakkovalintoja, kun ne olivat ilmaiset "harrastukset". Muuta en ole oikeastaan päässyt kokeilemaan. En ole ikinä ollut mukana liikunnassa tai harrastustoiminnassa. Peligrafiikoita piirtelin aikanani indie-porukoille, mutta silloinkin puuhastelin muita varten. Itselleni jos koitan piirtää tai tehdä taidetta tai luoda, kaikki tuntuu tyhjältä. Olen kohta valmistunut alalta, johon päädyin vahingossa.

Oma pää ja sen sisältö ovat ihan puhtaasti mun. Kukaan ei ole kuvitelmiani raiskannut tai hyväksikäyttänyt ikinä. Piste. Ja lällällää. Mutta siellä tavatut ihmiset eivät ole totta. Öisin unelmoidut fantasiamaailmat eivät ole käsin koskettavissa, eikä siellä ole ketään muuta kuin minä itse leikkimässä roolipeliä itseni kanssa. Siellä kasvoin ja olen alkanut pudota taas sinne takaisin. Tai onkohan se tyttö, joka pakeni haavemaailmaan ja jätti kuoren hoitamaan hommiaan tänne, tulossa takaisin? En tiedä.

Toisaalta haluan potkia itseäni persuuksiin, kun on jo aika apaattista meno. En vaan tiedä onko se kovin hyvä idea. Sitä on tultu tehtyä jo vuosia ja tähänhän se on johtanut. Ehkä vähäsen lohduttaa kuuma glögi. Ja kaulahuivi lämmikkeenä. Sekä etenkin se, että myöntämisen jälkeen hyväksyy oman heikkouden (ainakin nyt taas tänään).

 PS. Niin muutennn... Aamuyöstä heräsin siihen, että joku tökkäsi minua sormella kipeästi takaraivoon. Painoi todella kovaa, niin että pääni kääntyi vahvasti eteenpäin. Se teki kipeää ihan ja tuntui todella ikävältä. Avokki oli ollut hereillä jossain määrin ja sanoi, ettei ollut hän. Painajaista?

Jaksaa, jaksaa?

Vittu... Ääärh...

Sössin  taas. Mulla oli odottanut sähköpostia, että viimeinen työni yhdelle kurssille vaati lisäyksiä, että pääsisin kurssista lävitse. En ollut ihan hirveän yllättynyt siitä, sillä tuo oli mennyt vähän kiireessä. Mutta... En ollut katsonut sähköpostiani miltei viikkoon. Jäljellä on enää kaksi päivää aikaa täydentää työtä. Huomasin sen eilen ja laitoin sähköpostia selittäen tilanteeni (rankka viikonloppu, henkilökohtaisia ongelmia...)... Aina voi toivoa pientä armonmurusta, vaikka ei kyllä sellaiseen mitään velvoitteita olekaan. Itsehän en sitä sähköpostia katsonut.

Kotona möngin ensin mököttämään makkariin, kunnes sain suostuteltua itseni toimimaan. Ensin tuli haukuttua ja solvattua itseäni, kunnes sain vakuuteltua jonkun verran itselleni, ettei se oikein motivoi. Jos yritän ja se riittää, voinkin tehdä jotain. Flow löytyi ja hain läppärin. Pakerrus alkoi.

Mutta se katkesi lyhyeen... Törmäsinkin yhteen seinään miltei heti hommassani. Flow katkesi ja epätoivo alkoi iskeä. En enää tajunnut mitään. Päässä soi ajatukset: Sattuu, sattuu, sattuu... Minuun sattuu. Sattuu niin paljon. Menin vessaan ja itkeskelin siellä pitkään. Räkä valui poskella ja naama oli varmaan paloautonvärinen. Avokki tuli lopulta katsomaan mikä oli hätänä. Siinä sitten istuttiin: minä pöntöllä itkien koittaen pitää märkä naamani piilossa, hän edessäni paperia ojennellen. Lopulta, kun aloin rauhoittua, pyytelin anteeksi. Kysyin myös, enkö näytä aivan kamalalta. Avokkia vähän huvitti. Kaikkihan näyttää hirveältä, kun itkevät. Oli pakko kysyä, eikö hänelle ole ikinä sanottu, että hän näyttää kamalalta, kun itkee? No ei ollut sanottu. Hänelle oli vain sanottu, että itke vaan, jos häntä oli pienenä itkettänyt. Siihen oli aika vaikea enää sanoa mitään. Avokin kanssa kirjoitettiin sähköposti, missä kysyin apua tehtävään, johon olin jäänyt jumiin.

Koitin myöhemmin miettiä, mistä tuo oli peräisin. Tuntuu vain siltä, että en jaksa loputtomiin. Opiskelut on sujuneet joo, mutta taisi löytyä pikkuhiljaa se stoppi. Tarvitsen taukoa. Lepoa. Dediksiä on ollut yksi toisensa perään ja kun yksi on ohi, toiseen on täytynyt väkertää. Kaikki on ollut vähän myöhässä ja olen aina luvannut, että yksi asia vielä, sitten lepään. Nyt vaan oli liikaa. Yksi asia ei ollutkaan ohi, vaan täytyi jatkaa vielä. Ärh...

Nyt kun tämän vain saisi kunnialla läpi... Vastaukset sähköposteihin tuli. Lisäaikaa ei saa, mutta vinkkejä ja apua kyllä. Niillä sitten mennään. Olin myös puhunut avokille juuri toissapäivänä, että otan yhteyttä opparin ohjaajaani ja puhun etenemisestäni. Päätin, että vihdoin avaan suuni ja sanon, että mulla on henkilökohtaisia ongelmia (sen tarkemmin en taida eritellä traumojani :D), joita on pakko yrittää käsitellä. Motivaatiossa per se ei ole vikaa, mutta motivaatiokaan ei kanna, jos voi liian huonosti, joten työkykyni vaihtelee ja oppari tulee kyllä viivästymään. Toivottavasti ohjaaja ottaa sen positiivisesti tai edes nielee sen. Nyt kun on vähän antanut periksi ja suostunut kuuntelemaan itseään, keho ja mieli kapinoivatkin heti vastaan, jos koittaa pakkokeinoja. Avokkikin oli ylpeä päätöksestäni. Hän sanoi, että oli miettinyt tuon ohjaajan kanssa juttutuokion ehdottamista moneen kertaan, mutta oli päättänyt kunnioittaa mun omia valintoja. Sillä miehellä on kyllä niin kaunis sydän kuin vain voi olla...

Huoh... Mutta mä ryhdyn nyt hommiin. Jos tällä sopimuksella saisin edes tämän täydennystehtävän tehtyä. Sitten levätään ja katsotaan miten menee.

Tällaista tänä viikonloppuna

Blogi on saanut vähän levätä, kun itsekin olen tarvinnut sitä. Olin kuin olinkin päässyt vertaistukiryhmään. Pääsystä oli ilmoitettu jo varhain, mutta olin sössinyt ilmoittautumiseni varmistamisen ja aloin olla jo varma, että olin ollut sen kanssa liian myöhään liikkeellä. Lopulta kuitenkin tuli info postissa ja niin iso ahdistuskupla poksahti rikki, että väsytti ihan järkyttävän paljon.

Sitten olikin itse ryhmän tapaamiset. Ihana kokemus. Parempaa sanaa en keksi. Ja siltikin olo on kuin mehupuristimen läpi käyneenä. Jostain syystä ryhmässä tuli esiin ensimmäistä kertaa, mitä oikeasti haluan konkreettisesti juuri tässä ja nyt. Osa harjoituksista vain oli liikaa sillä hetkellä. Mitään ei kuitenkaan ollut pakko tehdä ja itsekään en päätynyt pakottautumaan mihinkään. Se on jo harvinaista. Tuli kuunneltua itseään ja tehtyä sen verran kuin voi. Yleensä en edes tunnista, mikä on liikaa tai sitten hämmennyn siitä mitä haluan, enkä osaa tehdä asialle mitään.

Siellä tuli vahvasti myös esiin, että mussa on niin paljon haavoittuneempi(a?) os(i?)a. Varmaan ne ovat vihaisiakin mulle, kun yritän jatkuvasti pakottaa ne (vai sen?) liian rankkoihin suorituksiin. Ne vaan on niin syvällä, etten yleensä edes huomaa niiden hiljaista pahoinvointia. Mitä nyt välillä päässä takoo toistuvat ajatukset, että sattuu ja oksettaa, vaikka olen kävelemässä hyvällä tuulella raikkaassa syyssäässä. Nyt kun oli moneen kertaan vakuutettu, että saan itse valita, mitä teen ja haluan, tuli tunteet hyvin vahvasti esiin. Hämmentävää oli, mitä osa(t?) halusivat oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä tietoisesti halusin.

En edelleenkään ole varma, mitä nämä osani ovat. Ovatko ne miten erillään musta ja ovatko ne enemmän kuin vain tunteita, joista olen irtautunut? Ne nyt ovat kuitenkin tulleet aika selkeästi esiin omina ristiriitoinani. Yhteen harjoitukseen liittyi itselleen kirjeen kirjoittaminen. Jäin siihen jumiin, kun halusin aloittaa niin monella eri tavalla ja kaikki näytti jotenkin väärältä ja asiaankuulumattomalta paperille kirjoitettuna. Yhdessä vaiheessa halusin kirjoittaa jopa jotain julmaa ja ilkeää. Se ei ollut tarvetta purkaa tuntojani, vaan halusin saada itseni itkemään ja voimaan pahoin, kun lukisin kirjeeni. Se olisi ollut hauskaa. Enkä edes tiedä miksi. En lopulta tehnyt niin. En halunnut oikeasti aiheuttaa edes itselleni mielipahaa. Itse asiassa minusta ajatus oli jotenkin pelottava. Halusin kaikesta positiivisen muiston ja oikeasti auttaa itseäni eteenpäin traumojeni käsittelyssä ja silti jostain kumpusi halu saada itsensä itkemään ja jättää paha olo kaikesta.

Yleensä kun nuo ristiriidat pompsahtavat esiin, jähmetyn ja pää tyhjenee. En saa enää kiinni ajatuksista ja kun jotain yrittää sanoa, sanat vain eivät suostu ulos. Ne eivät oikeastaan juutu kurkkuun, vaan en vain halua sanoa niitä ääneen, vaikka kuitenkin haluaisin ja yritänkin avata suun niiden sanomiseksi. Käykö järkeen? Itselle se on ainakin hemmetin hankalaa tajuta ja saada siitä kiinni.

Äh, taitaa kuulostaa siltä, että olisin mennyt pahemmin sekaisin ryhmän aikana? Oikeasti on kuitenkin hyvä olo. Järkyttävän paljon jäi pureskeltavaa itselleni, mutta niin jäi myös hyvä olokin.

Muusa kävi

Aloitetun piirustuksen parissa tuli väkerrettyä lisää... Kasvot saivatkin naamion toiselle puolelleen. Naamion ja kasvojen rajapinnasta valuu verta. Kamalan surkeaksi jäi kuvan laatu, eikä siitä paljoa selvää vielä saa, kun on suuri osa vasta hentoisesti luonnosteltu. Sen siitä saa, kun pitää kännykällä kuvata. :) Kunnon perunalaatuinen kamera.

Jos ei mitään muuta, niin naamion ja lasimuurin miettiminen ovat avanneet vanhan taidesuonen. Toivoa on jopa, että saan jotakin valmiiksikin. Olihan tämä jo miltei kuukauden sisään toinen kerta, kun kyniini tartuin. Kummalakin kerralla sössin jotain (huulet, naamion silmänympärys!!), mutten ainakaan vielä ole saanut tarvetta repiä ja polttaa piirustusta. Sekin on hyvä. Harmittaa ihan, kun nuorempana viikoittain tuhosin piirustuksiani ja kirjoituksiani, kun en sietänyt niitä seuraavana päivänä. Viimeistään viikon päästä ne kävivät liian vieraiksi itselleni säästää ja "aloitin alusta". 

En tiedä, mikä on mennyt päässä rikki, kun väriäkin kuvaan tulee noin ronskisti. Mikä se sitten onkaan ollut, ihan hyvä näin.


Niin ja vihainen olen ollut. Se vaan ei ole kovin rakentavaa. Onneksi avokki lähti kurssille kipaisemaan, niin ei ole joutunut liikaa kärsimään puuskistani...

Keräys

Sattui silmään keräys hyväksikäyttöä kokeneiden hyväksi:

Lahjoita lapsena seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kokeneiden hyväksi 

Keräys löytyy myös tukinaisen sivuilta, joten lahjoittaa voi ihan suoraan lahjoitustilille, joka sivuilla ilmoitetaan. 

Naamio

Jokin palapelin palanen loksahti tänään paikalleen. Ei ollut mitään sanottavaa mistään terpalla. Mikään ei ollut huonosti, ihmettelin vain viime viikkoista päänsisäistä häsellystä. Häpesin itseäni myös. Aikuinen ihminen vauhkoilee ympäriinsä kuin päätön kana. Mitenköhän erikoinen koitan oikein olla, kun ei riitä, että olisi traumoja. Pitää olla sekaisin identiteettinsä kanssa, pelätä ihmissuhteita ja kaikki johtuu lapsuudesta. Pöh... Terapiassa sanoin, että voin nyt ihan hyvin. Voinkin, mielestäni.

Jotakin lähti kuitenkin virtaamaan. Vähän ihmettelin, että olin ollut todella ilmeetön ja tyyni. Lähdin puhumaan taas siitä, miten koen esittäväni. Ihmettelen, miten edellisenä päivänä olen ollut sekaisin ja häpeän läheisyydentarvettani. Olin tosi turta. En ollut iloinen tai onnellinen, vaikken kyllä surullinenkaan tai peloissani. Se oli se minun naamioni. Tunteet alkoivat pyrkiä esille ja tajusinkin, etten minä oikeasti voinut aamulla hyvin. Heti, kun itku purkautui ulos ja hetken koin suurta surua, valtasi parempi olo. Nyt voin OIKEASTI hyvin. Joo, olinhan (ja olen edelleen) surullinen ja olin taas surkea, mutta olin myös iloinen. Tunnuin taas oikealta. Ihan kuin olisin päässyt pintaan ja hengittänyt raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Näin edessäni olleen pöydän selkeämmin, tunsin sisäilman mukavan leutouden. Naurahdin. Minä ihan oikeasti nauroin vähäsen, vaikka kyyneleet oli vielä silmissä. Tajusin, että se muuri tai naamio oli taas rikkoutunut. Tajusin, miten se taas oli noussut kasvoilleni ja huomasin, miten usein se tulee.

Maskistani on tullut salakavala automaatio. Inhoan sitä. Vihaan sitä. Se tukahduttaa minut, enkä edes huomaa sitä. Terppa huomauttikin, että onhan se ollut minulle todella tarpeellinen selviytyäkseni. Ja ihan varmasti onkin! ... Täytyi kaivella kesken kirjoittamisen nenäliina esiin. Itkettää, miten yksin lapsi voi jäädä, kun itsekään ei enää tiedä, mitä tuntee. Enkä ollut vuosiin aikaan edes muistanut, miten paljon sattui siihen lapseen. Minuun. Se naamio oli ollut todellisuuteni.

Voi hemmetti! Taidan myös toistella itseäni? Äh... Opin vain pikkuhiljaa, millä kaikilla tasoilla tuo maskini on. Mulla on kaksi eri mielikuvaa siitä. Lasinen muuri, jonka lävitse näkee, muttei saa ääntä sen läpi ja sitten tämä maski tai naamio, mikä on kasvoillani. Muurin huomaan helpommin. Se erottaa niin selkeästi minut muista. Mitä tahansa teen tai mitä tahansa joku muu tekee, kukaan ei voi saavuttaa minua. Sen mukana tulee tuskallinen irrallisuuden tunne, mutta samalla kadotan kyvyn hakea seuraa ja tukea. Ihan kuin koittaisin huutaa sen lasimuurin takaa, mutta ääni ei vain kanna lävitse.

Kun tuo sama erottava osa toimii naamiona, se on hienovaraisempi. Tiedättehän, miten ihmiselle tulee parempi olo, jos hymyilee tarpeeksi? (Siis, jos ihminen on ihan perushyvinvoiva.) Samalla tavalla tämä naamio asettuu kasvoilleni ja pikkuhiljaa alan uskoa siihen. Se peittää tunteeni ja näyttää tyyntä jäykkää sileää pintaa, jota en itsekään osaa erottaa todellisista kasvoistani. Siihen ei liity irrallisuudentunnetta, mutta sen kanssa vetäydyn kaikista. Naamion takana en tarvitse lohdutusta, joten en sitä hae. On pärjättävä, sillä eihän mitään hätää ole. Kun en muista tunteitani olotilojeni välillä, en myöskään tajua ajatuksenjuoksuani tai käytöstäni yhden tunnetilan ulkopuolelta.

Muuri ja naamio ovat aina olleet mielikuvani ihmisyydestä. Olen yrittänyt jo lapsena puhua niistä, sillä ne ovat tuntuneet pahalta. Niiden kanssa on ollut näkymätön ja yksinäinen olo. Ala-asteella olen kirjoittanut yhteen vihkoseen, jonka joskus löysin, olleeni luola. Tyhjä, karu luola. Täysin vailla piirteitä ja vailla omaa minuutta. Luolaan on huudettu ja luola toistaa huudon takaisin kaikuna. Mutta tässä luolassa ei ollut omia rosoja ja pintaa, joka muokkaisi kaiusta omanlaisensa. Tämä luola oli pehmeää ja muovautuvaa materiaalia. Huudot muokkasivat luolaa ja tekivät siitä näköisensä. Ne tuhosivat sen vähän, mitä omaa luolassa oli. Ne tekivät siitä täydellisen sävyttömän kaikupohjan.

Luolan kaiusta kiinteytyi naamio. Se muovautui muiden odotusten mukaan ja se vastaa odotuksiin. Se naamio peittää alleen sen yksinäisen pikkutytön. Se naamio hymyilee, vaikka tyttö itkee ja se naamio näyttää vakavalta ja häpeävältä, kun tyttö raivoaa. Lapsena mietin myös, miten ihminen on valhetta. Jokaisella on naamari. Äidillä oli todella iloinen ja pirtsakka naamari kodin ulkopuolella. Kotona hän oli koko ajan vihainen tai itseensä keskittynyt. Hänellä oli hirviönaamari ja äitinaamari. Äitinaamaria yritin vaalia kovasti totuutena. Halusin uskoa, että se oli hän. Halusin uskoa, että jos en olisi niin paha, äiti olisi äiti. Koulussa huomasin, ettei kukaan sano rehellisesti, edes pienet lapset, mitä mieltä ovat. Leikkiin luvattiin ottaa mukaan, mutta lähdettiin heti leikkimään muuta ja jätettiinkin yksin. Luulin tottakai, että kaikilla on naamio, kuten jonkinlainen onkin. Kun koitin puhua maskistani opettajille ja myöhemmin kuvaamataidon töissä, sitä pidettiin havainnollisena ja viisaana näkökulmana. Se kuitenkin oli yritykseni viestiä miten pahoin voin sen naamion takana. Minun ja muiden naamioiden välillä oli se ero, että muut pystyivät ottamaan naamion, mikä kuvasi sisäistä tilaa. Minulla oli vain yksi jäykkä ja rikkinäinen naamio, jota en saanut revittyä pois. Ja kun kenestäkään havaintoni ollut outo... Vakuutuin, että kaikki ovat samanlaisia. Kukaan ei tajunnut, miten viallinen minun naamioni oli. Koin vain olevani heikompi ja huonompi, kun en pärjää naamioni kanssa.

Sitten oli se muuri. Näin joskus itseni hyvin elävästi häkissä tai lasikuvun alla. Muut ihmiset lipuivat kuvun ohitse huomaamatta sitä lainkaan. He luulivat, etten yrittänyt sanoa mitään, joten he lähtivät. En kuullut mitä heillä oli sanottavana, eivätkä he kuulleet minua. Ei kukaan voinut siinä hiljaisuudessa edes kuvitella, että minulla olisi sanottavaa. Vaikka kovasti kaipasin kuuntelijaa. Se ääni vain ei tullut ulos. Ei se päässyt ulos. Se muuri oli äänieristettyä lasia ja lasin kylkeen oli lätkäisty se irvokas naamio, jota luultiin minuksi.

Unohdin, kuka olin, sillä oli paljon helpompaa painautua lasia vasten ja tiirailla maailmaa naamion lävitse, kuin odottaa, että lasi rikkoutuisi ja pääsisin pois. En koskaan saanut lasiin säröäkään ja se kasvoi paksuutta päivä päivältä. Oli vain niin paljon helpompaa kuvitella, että kaikkia ympäröi se sama muuri ja kaikilla oli sama tuskallisesti kasvoja vääntävä naamio. Oli helpompaa kuvitella, että itse olen vain heikko, kun lasi tuntuu kylmältä ja naamio väärältä. Oli helpompaa kuvitella, että olenhan oikeasti kuin kaikki muutkin, jos vain yrittäisin tarpeeksi kovasti, kaikki onnistuisi.

Mutta kun perkele, minun naamioni ei ole sama kuin onnellisen lapsen naamio. Naamioni on jäykkä ja laitettu verille hakattujen kasvojen päälle. Kun haavat ovat alkaneet rupeutua, naamio on kasvanut kiinni. Hyvässä perheessä, veriseen haavaan ei pakoteta naamiota. Haavan annetaan parantua ja paranemista edistetään ennen kuin naamio annetaan takaisin. Samalla muokataan uusi naamio haavoja varten, jotta ne eivät kasva haavaan kiinni. Suru, kipu, väsymys, pelko, viha, kaikki tunteet tarvitsevat oman naamion... Tottakai niille on hienovaraisempi naamio muuta maailmaa varten, mutta sellaista ei ole tarkoitus pitää loputtomiin haavan päällä. Se on epätervettä. Sellainen johtaa tulehdukseen.

Kamala uhma ja viha... Haluaisin vaatia koko maailman vastuuseen mulle tapahtuneista vääryyksistä. Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan kysynyt onko jokin huonosti? Miksei kukaan yrittänyt nähdä sen maskin ohitse? Vittu...

Viime päivinä olen ollut hyvin herkkänä äänille. Minulla on välillä kausia, etten kestä, kun joku syö lähelläni. Maiskutus, todella lieväkin ja huomaamaton, on jotain kamalaa. Siinä on jotain syästi inhottavaa. Nyt se inho oli sitten taas pinnalla oikein kunnolla. Pakenin vessaan avokin syömistä. Löin itseäni jalkaan ja revin hiuksia ja raavin korvia. En pahasti, sillä heti lieväkin kipu rauhoitti. Tuo noin vahva vihan tunne on lähinnä ahdistavaa. Se on täysin hallitsematonta. Se rikkoo, satuttaa... Arghgjhdas.... Vessan lattialla sitten sen kourissa itkeskelin hiljaa ja koitin ottaa sen vastaan. Miksi olen näin viallinen? En ole normaali. Miksi minä satutan ihmisiä ympärilläni. Avokki joutuu kestämään aivan kamalan paljon. Miksen kuollut jo lapsena. Kaikki olisi paremmin. Jospa kuolisin nyt? Avokki tuli lohduttamaan, kun alkoi ihmetellä pitkää vessareissuani. Istui siinä vieressäni sitten pöntöllä ja antoi nojata polviinsa. Sain itkeä pahaa oloa ulos. Hassua, miten itksekelen aivan hiljaa, tukehtuen omaan limaani. Sitten, jos avokki tulee lohduttamaan, se antaa merkin, että itkeä saa. Sitten tulee ääntä ja nyyhkytystä ja henkeäkin vedettyä.

Jumi aivotyössä laukaisee minussa jotain. Aloin huomata sen jo kuukausi sitten. Kun jokin ei onnistu, menen paniikkiin. Pakkohan mun on! Mähän osaan kyllä. Mun pitäisi. Kukaan ei voi auttaa. Itse asiassa sekin on todella lapsellinen tunne. Ihan kuin viisivuotias laitettaisiin ratkomaan 6. luokan matikkaa ilman mitään opetusta. Siinä tilassa oletan kaikkien muiden tietävän vastaukset. Muut ovat niitä aikuisia. Ne osaa kaiken, ne tietää. Mutta kun kysyy sitten esimerkiksi avokilta omaan alaani liittyvän kysymyksen, eihän hän todennäköisesti tiedä siihen vastausta. Etenkin jos toinen vastaa, että minä tiedän häntä paremmin, epätoivo iskee. Tämä henkinen lapsi menee siitä sitten ihan paniikkiin. Kuka sitten tietää? Ei kukaan voi mua auttaa! Jep...

Olen melko varma, että tuo raivoava tunne, joka eilen laukesi, kun en jotain asiaa tajua on jatkumoa tuolle lapsen hädälle. Kun on huomattu, ettei kukaan voi auttaa, iskee vain epätoivo ja raivo itseä kohtaan. Täytyyhän sen puolestaan tarkoittaa, että itse pitäisi osata täydellisesti. Jos ei kuitenkaan osaa, se on kamalaa. Epäonnistuu. On täysin huono ja surkea - paha, arvoton, turha. Itse asiassa eilenhän mietin avokilta kysymistä, mutta hylkäsin ajatuksen, sillä todennäköisesti hän ei tietäisi tai turhautuisi. Enkä sitäpaitsi voi pyytää apua kurkottamatta lasimuurin ohitse. Se on aivan liian vaikeaa ja pelottavaa. Kun on tottunut siihen, ettei minua nähdä, ei uskallakaan tulla edes nähdyksi.

Positiivinen asia on, että vihan tunne alkaa löytyä. Huono puoli on, ettei se oikein ole hallittavissa. Se sitoutuu tunteeseen omasta epäonnistumisesta ja huonoudestani. Se kohdistuu itseeni. Ennen kuin avokki tuli koitikin kääntää sen suruksi. Totta kai ajattelin olleeni huono. En minä oikeasti ole. Lapsihan odottaa äidiltään apua. Hän luottaa aikuisiin ja aikuisten pitäisi opastaa, eikä sysätä sitä lapselle itselleen. Hyvinhän minä siihen nähden olen (tähän asti) pärjännyt.

Yritin puhua tuosta tapauksesta ja osistani terpalle viime viikolla. Yritettiin päästä sitten siihen, mitä nuo maiskuttavat (hyi helvetti) äänet minussa laukaisevat. EN TIEDÄ! Haluaisin kovasti tietää, sillä tuntuu, että siinä on jotain. Mutta kun se vaan ei tule mieleen. Tiedän vain miten se on härinnyt minua niin pitkään kuin muistan. Terppa kysyi, onko minulla muita hyväksikäyttömuistoja, joista en ole kertonut. On minulla. En vain halua kertoa niitä. En halua kirjoittaa niistä. Ne ovat minun vikani. En halua kertoa niistä sen vuoksi. Inhottavaa on, ettei niissäkään ole mitään, mikä selittää maiskahtelevien äänien inhoni. Jossain mieleni perukoilla voi siis olla jotain vielä pahempaa. En tiedä. 

Mieleni pelästyi ja kieltäytyi pahasta olosta ja kaikista muistakin tunteista sitten koko viikonlopun ajan. Olin halunnut kirjoittaa tännekin, mutta ei. En vain voinut. Halusin taas karata. En suostunut edes lukemaan mitään parantavaakaan. Ahdisti kyllä, mutta en osannut edes sanoa miksi... No nyt ei ehkä se ahdistus enää ihmetytä.

Häivyn

Sain aamulla pienen oivalluksen ahdistuksestani, mutta se taisi kadota jonnekin. Siltä ainakin nyt tuntuu. Koitan kirjoitella ulos tuntojani, jos se sieltä tupsahtaisi takaisin tai jos saisin edes purettua pois keskittymistä syövät asiat.

Eilen sain yht'äkkiä tarpeekseni ja lähdin vain pois. Nousin bussiin ja mietin painuvani hemmettiin koko elämästäni. Muuttaisin ulkomaille, kauas pois kaikista tuntemistani ihmisistä. Oikeasti olin matkalla kaupan kautta kotiin. Tiesin kyllä, että sinnehän minä olin menossa, mutta uskottelin itselleni (vai uhkailin?) hyppääväni jokaiseen keskustaan menevään bussiin ja sieltä lähteväni lentokentälle. Pystyn toimimaan jotenkin paremmin ihan omissa oloissani. Minua ei ole, kun joku muu on paikalla. Silloin olen vain heijastus; olen kahlittu toisen hyväksyntään tai paheksuntaan. Halusin pois kaikista ihmisistä, jotka merkitsevät minulle mitään. Koitin siinä sitten jutella itselleni ääneen, ettei minun enää tarvitse paeta. Olen päässyt jo pois lapsuuden kodistani. Olen jo omillani. Opiskelutkin sujuvat, vaikken sillä hetkellä halunnut sitä uskoa. Kaikki on paskaa. Ei minusta ole tähän.

Vaikka toissailtana ahdistus loppuikin, se oli eilen tullut takaisin paksuna ja sitkeänä. Mölisin aivan liikaa ruokatauolla. Joku heitti kommenttia mielenterveysongelmista yleisellä tasolla. Menin siinä sitten ihan solmuun. Kaikki varmaan olivat päätelleet nykyisistä mielipiteistäni, että mulla on jotain diagnoosia ja oireita ja ongelmia. Pelotti, että muut näkee läpi. Musta tulee pelätessä yliaktiivinen. Koitin keksiä kaikkeen jotain sanottavaa. Koitin nauraa. Koitin olla rauhallinen. Puheesta tuli kuitenkin niin hentoa vikinää, ettei puolia kukaan edes kuullut ja nauru muuttui hermostuneeksi hihittelyksi tai tukahtuneiksi hirnahduksiksi. Hemmetti, sehän sitten ahdisti lisää ja kunnon kierre oli valmis. Se ahdistuskierre sai sitten päättämään, että lähden hittoon.

Terapiassakin on tuo ihmissuhteisiin liittyvä ahdistuskierre tullut pari kertaa esiin, mutta kun en saa sitä lopetettua. En itse asiassa tunnu edes pystyvän kehittämään itseäni tuossa tilassa. En ole enää sama itseni kun ahdistaa ja ainoa asia, mikä toistaiseksi on auttanut suoraan oireisiini on, etten ole pudonnut pitkään aikaan tuohon tilaan. Siinä tilassa ajatusmaailmani muuttuu ihan täysin. Minun ja muiden välille nousee tuttu muuri ja koitan esittää ettei sitä ole. Väsymys tai surullisuus tai kipu saa hermostuneen ja ahdistuneen puoleni esiin. Eikä se osaa antaa itseni olla väsynyt tai vaisu. Pelkään, että se näkyy. Ja totta kai se näkyy! Se nyt vaan on ihan normaalia. Paljon oudompaa on ahdistuksen peittelystä johtuva ylikierroksilla käyminen ja varmaan se on myös häiritsevämpää ihmisistä. Käytös on vain niin automatisoitua, ettei sille voi mitään. Ihmiset, joiden seurassa tavallisesti olen itsevarma ja joihin luotan, tuntuvat tuomitsevan minua ja olen vakuuttunut, että he haluavat pois seurastani. 

Pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tilannetta ja tajuta, että eihän tilanteessa ole mitään hätää. Pitäisi antaa itsensä olla vaisu, jos on väsynyt. Mutta... Ahdistuneena mieli vain ei pysty siihen. Se tietää, että ihmiset tekevät yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista. Jos antaa yhtenäkään hetkenä pienenkin syyn tulla halveksituksi, ne halveksivat. Mieli tietää, että ihmiset hylkäävät nopeasti. Ei heitä kiinnosta. Mieli tietää, että jos paljastaa jotain huonosta olostaan, muut jättävät. Eivät edes ilkeyttään, vaan vaivautuneisuuttaan. 

Äääh... Oikeastihan, eivät ne edes ole muut ihmiset, jotka lähtevät ja jättävät. He saattavat vaivaantua ja ihmetellä, mutta lopulta se olen vain minä joka eristäytyy. Sen takia, että pelkään. Mieli vain ei tajua sitä, sillä se ei aikonut tehdä niin, puolustusmekanismit vain iskivät päälle. Mieli ei edes taida huomata niitä. Sitten se uskoo tulleensa hylätyksi ja vahvistaa vain omaa kierrettään.

Eikö riitä, että painii ahdistuksensa kanssa? Pitääkö siinä olla vielä näin kovia sisäisiä ristiriitoja, joiden lomasta ei edes tiedä mitä tekee? Äärimmäisen turhauttavaa... Ja jottei liian helpoksi käy, niin tänä aamuna mietin että mitäköhän esittämistä eilinen oireiluni oli. Oli taas ihan hyvä olo ja vakaa fiilis. Jäi vain ihmetyttämään. Täytyi kaivaa muistinsopukoista ulos, mitä tapahtui, jotta ne kokemukset löytyivät, eikä silloinkaan voinut ihan todesta niitä ottaa.

Paitsi sitten ulko-ovella opiskelemaan lähtiessäni pompsahti esiin ajatus: "Mä jään kotiin. Mä en jaksa." Sen kun karisti pois iski toinen "Vitun idiootti."

Asemiin!

Avokin vanhemmat olivat viikonloppuna iloisia, että pääsinkin käymään avokin mukana, vaikka aiemmin epäilin, etten ehtisi. Se yllätti minua enemmän kuin olisin uskonut. Tuli hirmuisen lämmin olo. Vaikea tottua siihen, etten olekaan vaivaksi. Vihdoin uskalsin myös kapinoida vanhoja sääntöjä vastaan muuttamalla tyyliäni. Kehuja tuli. Sanottiin, että sopii mulle ja näyttää hyvältä. Äiti aina kielsi tai lyttäsi, jos halusin muuttaa ulkonäköäni edes maltillisesti. Jo hiusteni kasvattaminen pitkiksi on ollut hiljaista kapinointia, sillä hän halusi minulle polkkatukan, kuten muuten näin jälkikäteen pohdittuna hänellä itselläänkin aina oli. Tiedän, että tämä muutokseni olisi nostanut siltä naiselta niskavillat pystyyn, sillä kaikki lävistykset, hiusvärit, rastat, gootti-, punkkari- tai rock-vaatteet ovat olleet kauhistus. Avokkia on täytynyt vähän totuttaa ajatukseen, mutta nyt on kehunut. (Siis, no, värjäsin vain hiukseni ja viime aikoina olen hankkinut vaatteita, joista pidän. Ettei tämä nyt niin raju muutos ole, vaikka sellaista tunnuinkin maalailevan.)

Pöh... Pieni teini-ikä on iskenyt, myönnetään. On se kyllä tehnyt jo jonkin aikaa tulojaan. Koko blogger-tilini ja blogini on nimetty uhmaamaan sitä suurinta sääntöä, mikä meillä oli kotona: "Tästä ei sitten puhuta kenellekään." Se uhma vain on kovin haurasta ja välillä pakenee paikalta. Viime aikoina se on ollut pitkään kateissa.

Kuitenkin... Juuri nyt kaikki ärsyttää. Haluan repiä ihoni rikki. Haluan kontrolloida, mitä, milloin ja miten siivotaan ja syödään avokin kanssa. Turhaudun, kun en tiedä tai tajua jotain, enkä osaa pyytää apuakaan, vaan kiukuttelen. En muista, mitä puhuttiin terapiassa. Yritin siellä avautua erilaisista osistani, jotka tunnistan varmuudella vain minä-kokemuksen muutoksesta. Välillä koen olevani lapsi. Välillä olen ollut mies. (Enhän edes oikeasti ole mies.) Avautuminen meni kuitenkin pieleen. Se lähti sivuraiteille ennen kuin edes alkoi  ja en saa kiinni siitä mistä sen jälkeen puhuttiin. En saa sanottua osistani ääneen, vaikka haluaisinkin. Yritänköhän pakottaa ulos liikaa kerralla? Avokille sentään päästin saunassa ulos, että välillä olen mies. Hän otti sen tyynesti kuin viilipönkkä. Hänestä se on ihan ookoo eikä kuulema ole edes oudointa minussa. Ihanaahan se oli, mutta kun taisin itse pelästyä paljastustani paljon enemmän, sillä väsytti sen jälkeen kamalasti.

Ehkäpä se onkin puolustusvietti, joka nousi viikonlopun jäljiltä esiin ja on torpannut minut terapiassakin? Joko väsyin, kun puhuin liikaa (= luotin) ja sosialisoin paljon tai sitten en halua uskoa, että hyvää voi tapahtua. Varmaan tuo terapian sumeneminen johtuu samasta asiasta. Heti pätkii, jos yritän puhua osistani. Eikä tämä itse asiassa ole edes ensimmäinen kerta! Liekö sitten kieltämistä vai dissosiaatiota vai mitä... Jotain siinä kuitenkin on. Tämän kirjoittaminenkin oli kamalan vaikeaa. Ensin tuli vain irrallisia tunteettomia lauseita toisensa perään. Kesti kauan rikkoa lasin läpi.

Sentään ahdistus lakkasi. Olen paininut koko päivän miettien, mistä se nyt tupsahti esiin. Se nyt taitaa olla mun paras (tai oikeastaan ainoa!) johtolanka, joten sovitaankos, että päätelmäni pitävät?

Saisinko mä...?

Kommentti: Julkaisin edellisen postaukseni vasta nyt, vaikka se oli jo valmista tekstiä eilen. Välillä kirjoitan, mutten jaksa/viitsi julkaista heti. Välillä haluan miettiä asioita ennen kirjoittamista ja kirjoitan parin päivän vanhan tekstin ja heti perään uudemman. Aikajana voi olla hämmentävä sen takia, jos tuijottelee aikaleimoja ja julkaisupäiviä. Koitan kuitenkin laittaa tekstit järjestyksessä tänne, joten edes lukemisjärjestyksen pitäisi olla looginen.

----------
"Saisinks mä kuolla?"

 ----------

Olin käymässä nukkumaan avokin kanssa, mutta minä en oikein ollut nukkumapäällä. Oli levoton olo. Juttelin niitä näitä. Mietin ääneen tilaamistani dokumenteista löytyneitä johtolankoja ja koitin sitoa niitä yhteen. Mietin lapsena kokemiani disso-oireita. Mietin taaperona saamiani kohtauksia. Mietin, miksi äidin minulle kertomat versiot poikkesivat kaikista dokumenteista. 

Avokki parka joutui sitä kuuntelemaan samalla, kun liimauduin ääneen höpisten hänen kylkeensä. Jossain vaiheessa hänen täytyi vaihtaa asentoa. Liimauduin takaisin. Hän halusi nukkua. Liimauduin uudestaan kylkeen ja koitin olla hiljaa. Hän vaihtoi taas asentoa. Pyysin anteeksi. Hän ei vastannut. Jokin vipu meni väärään asentoon mielessäni. Pyysin anteeksi uudestaan. Ei vastausta. Aloin hätääntyä. Pyysin uudestaan anteeksi. Avokki mumisi ärtyneenä, ettei se haitannut. Äänensävy kertoi jotain muuta minulle. Käännyin ympäri ja vetäydyin hänen kyljestään, etten olisi häirinnyt enempää. Selvästi häiritsin jo nyt! Miksi minun piti häiriköidä toista koko ajan? Miksi ihmeessä? Mikä minusta tekee noin itsekkään?

"Saisinks mä kuolla?"

Se oli yksinkertainen ajatus. Tai ennemminkin lause. Se vain nousi mieleeni. Se oli jo kokonainen tullessaan. Se ei ollut ajatusprosessin tulos, vaan kokonainen lause, joka ilmestyi mieleeni. "Saisinks mä kuolla?" Koitin miettiä, milloin olin noin tuntenut, sillä en ole kokenut itseäni vähään aikaan edes masentuneeksi. Kuolemista en ole toivonut vuosiin. Mistä lause oli peräisin?

Sitten olinkin sängyssäni porukoiden kotona. Sänkyni vieressä on pakastin, ja itken naama pakastinta kohti käännettynä. Koitan olla hiljaa, mutta en saa lopetettua itkua. Itkin pian nykyhetkessänikin. Olin toivonut kuolevani. Olin vasta lapsi ja halusin kuolla pois. Halusin kuolla, koska olin paha. Satutin ihmisiä ympärilläni. Pilasin heidän elämänsä ja halusin pelastaa heidät itseltäni. En voinut tappaa itseäni itse, sillä olin kuullut, että se on itsekästä. Äitiä sattuisi, jos tappaisin itseni ja hän syyttäisi itseään. Itsensä tappaminen myös sattuisi. Olin pelkuri, kun en uskaltanut tehdä sitä itse, koska en tykännyt kivusta. Toivoin siis apua Jumalalta. Rukoilin lapsen uskolla, että saisin kuolla. En oman kipuni ja tuskani takia, vaan koska halusin pelastaa perheeni siltä hirviöltä, joka olin.

Avokki havahtui itkuuni ja kääntyi halaamaan ja rauhoittelemaan. Itkin siinä sitten hänen sylissä niin kauan kuin itkua tuli. Se oli rumaa itkua. Hinguin happea nyyhkytyksen välissä ja välillä tuli vain vaikerrusta. Kyyneliä tuli vähemmän kuin räkää. Mutta kaikessa rumuudessaan se helpotti. Itkun jälkeen tuli raukea ja rauhallinen olo. Avokki pyyteli nyt anteeksi, ettei ollut aiemmin tajunnut tai halannut. Koitin selittää, ettei se ollut hänen vikansa. Itku vain tuli tuolloin eikä se sinänsä ollut hänen laukaisemansa. En kehdannut aivan sanoa, että vaikka muisto olisikin ollut hänen laukaisemansa, se olisi ollut hyvä asia. Itku tuli ulos ja pääsin vähän lähemmäs Tyttöä, joka olin ollut.

Olin koittanut mönkiä sinnikkäästi avokin viereen, kun oltiin terpan kanssa puhuttu, että hänen läheisyytensä voisi auttaa nukkumiseeni (tai ennemminkin sen puutteeseen). Kyllä se auttaakin. Tavanomaisesti vain koitan olla menemättä lähelle, kun pelkään häiritseväni. Pelkään, että hän herää. En saisi olla vaivaksi. No, nyt sitten kun oli yrittänyt ja höpinäni oli samalla häirinnyt toista (olisinhan voinut olla hiljaa :D), olin lapsenomaisesti päätellyt, etten saisi haluta läheisyyttä ja että olin taas ollut itsekäs, kun olin ollut niin tarvitseva. Se tunne oli kai niin tuttu, että oli laukaissut takauman. Takaumassa koin ja muistin tunteita, joita lapsen tarpeitteni hylkääminen oli aiheuttanut. Kuvittelin olleeni itsekäs, kun olin tarvinnut jotakin, koska äitini ei osannut reagoida tarpeisiini myötätunnolla. Hän syyllisti minua siitä, joten uskoin olevani paha, koska minulla oli tarpeita. Halusin kuolla, että tarpeeni katoaisivat ja pahuuteni lakkaisi tuhoamasta muiden elämää. Mutta... Tällä kertaa joku olikin tullut lohduttamaan itkiessäni. Tällä kertaa joku oli pyytänyt anteeksi, ettei ollut huomannut kovaa tarvettani läheisyyteen ja lohdutukseen. 

Saumaton logiikka omasta pahuudesta, jonka Tyttö on rakentanut rakoilee vähäsen.

Miten lapseen mahtuu noin paljon tuskaa ja itseinhoa? Miten lapsi voi kokea itsensä niin pahaksi, että hänet pitäisi tappaa? Miten hän voi kokea itsensä niin pahaksi, ettei hänellä itsellään olisi kuolemiseen oikeutta? Miten ainoa oikea tapa kuolla olisi muiden vuoksi ja jonkun muun tekemänä? Koska se merkitsisi, että hänellä olisi ollut oikeus kuolla. Koska hänelle olisi vihdoin annettu lupa.

Miten jotkut ihmisperseet osaavatkin tehdä lapsille pahaa!

Salkkarit #2

Toinenkin paperinippu tuli. Tällä kertaa erikoissairaanhoidosta. Tämä nippu oli paljon suppeampi katsaus menneisyyteen, mutta jotakin löytyi näistäkin.

Tytöllä oli joskus alle kouluikäisenä sairaalajakso, josta olin kuvitellut olleeni syntymäpäiväni yli sairaalassa. Sain tuolloin "synttärilahjojakin". Tytölle merkitty jakso kuitenkin on ollut aivan eri vuodenaikaan kuin syntymäpäiväni. Mielestäni kuitenkin minulle sanottiin, että lahjat oli synttärilahjoja, sillä en tajunnut miksi niitä sain. Yleensä en saanut syntymäpäivänä mitään. En itse varmaan siis olisi saanut yhdistettyä lahjoja syntymäpäivääni (?). Ensimmäinen reaktioni oli, että onko ollut jokin tarve esittää sairaalassa? Siellähän on paljon hoitajia ja huoneessani oli joku toinenkin lapsi. Oliko lahjat heitä varten yleisöspektaakkeli? En tiedä... Tytön parivuotiaana kokemista tajuttomuuskohtauksista ei löytynyt mitään poikkeavia fyysisiä merkkejä. Tavallinen itku/raivokohtaukseen liittyvä hengen pidättäminen suljettiin pois kuitenkin ja tässäkin paperissa sanotaan, että hengittäminen sujui hyvin. Mielenkiintoinen palanen löytyi sattumalta. Papereissa mainitaan vanhempien asumuserokin ja isä on erikseen soitellut tuloksia, vaikka ne oli postitettu kotiin.

Eilen huomasin kesken päivän jännittäväni hirmuisesti. Olin jo sanomassa avokille, että nyt ahdistaa kovasti, kunnes tajusin, ettei tunne ollut epämiellyttävä. Samalla tavalla levoton olo kuin ahdistuneenakin, mutta epämiellyttävä paino puuttui. Ihon alla kihelmöi ja vatsaa kutitti miellyttävästi. Aika ällistyttävä tuntemus! En ikinä lapsena jännittänyt mitään. En luokkaretkiä, en koulunäytelmiä, en kokeita. En jännittänyt koulun vaihtumista tai uuteen pääsemistä. Ei edes lasten kauhusta, hammaslääkäristä tullut yhtään kihelmöivää jännitystä tai pelkoa. Uudelle opiskelupaikkakunnallekaan muutto ei jännittänyt. Ihmettelin, miksi minua pitäisi jännittää, kun aikuiset kyselivät jostain isosta reissusta tai luokkaretkistä: "Jännittääkös sinua?". Pidin muita kamalina vellihousuina, kun heitä jännitti. Nyt vasta havahduin totaalisesti siihen, ettei jännityksen puute ole ollut tervettä. Minulta se ja pelko puuttuivat kokonaan. Paitsi öisin  pelkäsin koko pienen elämäni edestä ja jännityksen sijaan ahdistuin.

Jännityshän tuntuu kivalta. Se saa odottamaan innolla, vaikka tekee levottomaksi. Se estää pysymästä paikallaan, tekee malttamattomaksi, muttei tunnu pahalta kuten ahdistus. Sukulaistunteita taitavat olla. Samantapaiselta kehossa tuntuu, kuin ahdistuskin. Jännityksestä vain puuttuu ahdistuksen epämiellyttävä raskaus.

Huh... Mikä sitten jännittää? No, suoraan sanottuna menneisyys. Kaikkein eniten se, että tilaamistani papereista on löytynyt pieniä viitteitä, klatoinkohtelustani. Papereista on löytynyt tukea nykyiselle käsitykselleni lapsuudestani, vaikka perheeltä muuta olenkin kuullut. Niistä on löytynyt myös joitain asioita, mitä en osannut odottaa ja ne vaativat pureskelua. Ja tuo pureskelu nimenomaan on se, mikä jännittää.

Salkkarit #1

Laitoin muuten viime perjantaina paperit kulkemaan. Pyysin kaikkia terveydenhuollon ja sosiaalitoimen papereita syntymäkunnaltani ja alueen erikoissairaanhoidosta erikseen vielä. Yllätys tuli, kun byrokratian rattaat kuljettivat jo eilen paksun kirjekuoren nenäni eteen. Siinä oli kaikki perusterveydenhuollon paperit. Puuttumaan jäi teini-ikäisenä unettomuudesta johtuneet lääkärikäynnit, mutta voi olla, että ne on merkitty mielenterveyden puolelle,  mistä en hoksannut kysellä edes. Kunnalliselta ainakin paperit saa, joten jos on tarvetta kannattaa yrittää! :) Kerrankin jokin toimii sutjakkaasti. Itsekin aion vielä pyytää varmuuden vuoksi nuo mielenterveyden paperit.

Siinä sitten pääsin uppoutumaan noihin mystisiin merkintöihin lapsesta, joka olen joskus ollut. Kutsutaan häntä nyt Tytöksi, sillä minä en saa häneen yhteyttä. En tunne olleeni hän.

 -----------------

Merkinnöissä tyttöä kehutaan reippaaksi ja iloiseksi, mutta neljän vuoden tienoilla Tytön kuvailu muuttuu. Reipas sana vielä kulkee mukana, mutta nyt hän on vakava. Hänen sanotaan hoikistuneen. Kouluterveydenhoitaja on kuvaillut 9-vuotiasta Tyttöä erityisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Kuvaus jäi vaivaamaan, sillä olen hävennyt itseäni ja luullut, että olin äänekäs, rasavilli ja aina hankaluuksiin joutuva näsäviisastelija. Hiljainen ja vakava ei sovi yhteen tuon muistikuvani kanssa. Se suorastaan sotii omaa käsitystäni vastaan, mutta ristiriidassa on jotain lohduttavaakin. Tyttö ei kuulostakaan niin inhottavalta ja ärsyttävältä. Hän kuulostaa... kärsivältä? Oliko Tyttö se uhri? Eikö hän itse tuhonnutkaan ihmisiä ympäriltään? Eikö Tyttö muuttanutkaan heitä hirviöiksi?

Käynnin syy oli ollut huimaus. Tyttö oli saanut huimauskohtauksen tunnilla ja saanut luvan mennä kouluterveydenhoitajalle. Vastaanotolla Tyttö oli kertonut myös sekavuudesta. Hän ei muistanut yhtään mitään. Tyttö oli kokenut vastaavia kohtauksia myös kotona, mutta äiti ei ollut ikinä hänen kertomansa mukaan huomannut, jos hän ei itse ilmoittanut huimauksesta. Terveydenhoitaja epäili syömättömyyttä, sillä Tyttö ei syönyt aamupalaa, eikä kouluruokaa. Hän heitti ruoan koskematta pois. Tytön kanssa sovittiin aamupalan syömisestä ja kouluruoan syömisestä sekä kontrollikäynnistä, jolle äidin tulisi tulla mukaan. Kontrollikäynnin papereissa luki, ettei äiti ollut tullut paikalle. Tyttökin ilmoitti olevansa nyt kunnossa, vaikka itse koen hankalaksi uskoa sitä.

En muista mitään kuvatuista sekavuuskohtauksista. En edes muista niitä olleen, enkä käyneeni niistä terveydenhoitajalla. Kontrollikäynnistä nousee mieleen pettymys, ettei äiti tullut mukaan. Olin pyytänyt häntä, sen verran muistan. Jännitys nousee taas ihon alle. Raskaus laskeutuu raajoihin ja vatsanpohjaan. Kohtaukset, joissa unohdan "kaiken" kuulostavat rajuilta 9-vuotiaalla.(?) Koko ajan vahvistuu olo, etten tunne Tyttöä. Sen pitäisi olla minä, mutten tunne häntä.

Aivan pienenä Tyttö sai velttouskohtauksia, joista äitikin on minulle kertonut. Tyttö on ollut n. 2-vuotias. Lähete erikoissairaanhoitoon löytyy papereiden seasta. Tarina vain on erilainen. Papereissa velttouskohtauksiin kuuluu korviasärkevä kirkuminen, mistä ei äiti ole ikinä minulle maininnut. Tyttö on kesken leikin alkanut huutaa kimeästi, ilmeisen eläimellisesti, minkä jälkeen hän on lyyhistynyt veltoksi reagoimatta puheeseen tai ärsykkeisiin. Kohtauksen jälkeen Tyttö on ollut väsynyt ja halunnut vain nukkua. Tässä versiossa hän on hengittänyt aivan vapaasti ongelmitta. 

Olen kyllä hakenut myös erikoissairaanhoidon papereita. Nyt on entistä voimakkaampi tarve saada ne käsiini. En tiedä, mitä mieltä näiden versioiden erilaisuudesta olen. En näe mitään syytä siihen, miksi äiti on valehdellut minulle kohtausten luonteesta. Huokaus...

4-vuotiaana Tyttö on ollut lääkärissä ohimoruhjeen vuoksi. Lääkäri arvioi ruhjeen tylpän esineen aiheuttamaksi. Tyttö sai diagnoosin aivotärähdyksestä. Äiti on kertonyt tytön kompastuneen kynnykseen ja lyöneen päänsä ilmeisesti lattiaan.

Tästäkin olen kuullut äidiltäni. Minulle on kerrottu, että löin pääni sängyn kulmaan (mikä ei muuten ole tylppä) sängyllä pomppiessani. Muistan jo kysyneeni hyvin pienenä (5 - 6:n vanhana?) miten sain sen kamalan päänsäryn (Sen muuten muistan. Muistan sen säryn ja itkeneeni, samalla kun istuin pulkassa, missä äiti veti minua lääkäriin.) ja äiti kertoi tämän tarinan jo tuolloin. Samalla hän kielsi pomppimasta sängyllä, sillä noin kävi koska olin ollut tuhma ja tottelematon. Tarina ei siis taaskaan täsmää. Enkä näe syytä, miksi hän valehtelisi joko minulle tai lääkärille aivotärähdyksestäni.

Vajaan kolmen vuoden iässä Tyttö on loukannut käsivartensa. Hän ei saa sitä nostettua hartiantasoa ylemmäs, muttei kärsinyt murtumista. Äidin mukaan Tyttö loukkasi itsensä pulkkamäessä aiemmin päivällä.

En tiedä tästä tapauksesta mitään, joten en osaa sanoa, onko tarinassa mukana valheita vai ei. Alan kai kyynistyä, kun epäilen jokaista selitystä loukkaantumisistani. Ärrinpurrinmurrin...

Tytön ensimmäisen neuvolakäynnin kohdalla on maininta, että isoveli on mustasukkainen.

Aika tavallistahan se taitaa olla, mutta... Hyväskikäyttö ja sadististen kokemusteni vuoksi janoaisin jotain tarkempaa. Harmi vain, ettei sitä ole. Tästä ei myöskään ole myöhemmissä merkinnöissä yhtään kommenttia missään.

 -----------------

Äh... Ainakin vaikuttaa siltä, että olen kärsinyt dissosiaatiosta jo lapsena. Ehkä? Välillä unohdin "kaiken" ja huimauskohtaukset olivat yleisiä. Pikkulapsena saamani kohtaukset myöskin huutavat mielestäni traumaa, mutten voi olla varma. Tarinat loukkaantumisistani eivät täsmää, mikä tarkoittaa mahdollisesti (voihan se olla äidin huono/valikoiva muistikin tai jotain "ei tarkoituksellista") äidillä olleen syytä valehdella tapahtumista. Väsyttää... Jännittää kamalasti. Vähän helpottaakin, sillä vaikken ole enää kyseenalaistanut järjellä omien kokemusteni todenperäisyyttä, on kyseenalaistamista tainnut tapahtua tunnepuolella. Helpottaa, etten olekaan niin hullu kuin välillä luulen. Paperit ainakin jossain määrin tukevat käsitystäni, että asiat ovat olleet huonosti jo hyvin varhain. Pelottaa. Nuo huimauskohtaukset ja asioiden totaalinen unohtaminen pelottavat. Nuo ovat niin tyypillisiä dissosiaation oireita ja en oikein tiedä voiko dissosiaatiosta "parantua" (etenkään kohtaamatta näitä mahdollisia osia). Miten pahaksi sen täytyy mennä, että siitä saa kiinni ja toivuttua ainakin riittävään kuntoon? Vai täytyykö toivuttuakseen romahtaa täysin? Kunhan jossittelen ja panikoin. :P

Olo on kuin tehtäväänsä epäpätevällä salapoliisilla. Melkein tulee syyllinen olo, kun tongin jonkun papereita. Hölmö se olet sinä itse!!!

Lasimuuri

Huoh... Muutama päivä meni oikein mukavasti. Sitten iski hirvittävä yksinäisyys. Valitin avokille yksinäisyydentunteestani sen lopulta paisuttua niin isoksi, että sain sen tunnistettua ja hän poti siitä syyllisyyttä. Minulla oli illalla menoa ja olin hölmösti alkanut avautumaan asiasta juuri odottaessani kanssaopiskelijan soittoa. Se sitten keskeytyi, kun puhelu tuli ja täytyi lähteä. Vaikka se tuntui hankalalta ja pelkäsin, että avokki kokisi asetelman ahdistavaksi, se taisi sittenkin olla onni onnettomuudessa. Hän sai aikaa tyhjätä päänsä syyllisyydentunteesta, mikä hänelle iski. Minä sain aikaa miettiä, mikä oman yksinäisyydentunteeni laukaisi.

Noh, edellisenä iltana päädyttiin pitkästä aikaa sänkypuuhiin. Se etenikin oikein mukavasti, kunnes se hiljaisuus iski jonnekin syvälle. Avokki ei päästänyt mitään muita ääniä kuin hiljaista puhinaa. Se aiheutti takaumat ja en oikein saanut jatkettua. Suihkussa itkin ja se jatkui sitten pitkään avokin sylissä sängyssä. Se hiljaisuus seksin aikana muistutti hyväksikäyttötilanteesta. Niissä se saatana vain puhisi omaa tarvettaan ulos sanoitta selässäni ja pakotti minut makaamaan lattialla hiljaa allaan. Vitutaa oikein, kun pitkästä aikaa teki mieli, oli hyvä ilta, oikea fiilis ja sitten kaikki lätsähti ja jäi paha olo.

Avokki lohdutti kyllä, mutta en halunnut yrittää puhua asiasta. Me olemme aiemmin sopineet, etten kerro varsinaisesti yksityiskohtia hyväksikäytöstäni (vaikka tukea avokki kyllä muuten yrittää ja kuuntelee yleisemmin tuntojani) ja en oikein tiennyt miten asiaa lähestyisin niihin menemättä. Siinä sitten syntyikin se kuilu, joka aiheutti seuraavana päivänä sen yksinäisyydentunteen. Tukahdutin jonkin perustavanlaatuisen tarpeen ja seuraavana päivänä olin sen työntänyt sen verran syvälle, etten tunnistanut sitä enää. Koko päivän puhuessani avokille koin, ettei hän kuullut mitä oikeasti sanoin tai tarvitsin. Koin ettei hän nähnyt minua oikeasti, vaikka olisikin katsonut kohti ja vielä hirveämpää oli, jos hän puhuessaan ei katsonut kohti. Kun olin päässyt taas kotiin, heti ensimmäisen sopivan hetken myötä pysäytin avokin ja juttelin auki mitä minulle tapahtui seksistä eristyneisyydentunteeseen asti. Se auttoi ja avokki tuntui ja varmaan myös yritti vielä tavallista enemmän olla tukena siinä. Pyysin anteeksi, että olin lähtenyt alunperin oloani avaamaan syyttämällä hänen käytöstään.

Vaikka olen viime aikoina saanut paremmin puhuttua tunteistani, niin nyt tuo opittu suoruus katosi jonnekin. Hirveän helposti iskee päälle vanha huono toimintamalli. Tuo irallisuuden- ja yksinäisyydentunne on minulla varmaan se kaikkein ikävin olo ahdistuksen ohella. Vaikeaa. Ahdistuksen saa kuriin, kun tajuaa tunnetilat, mistä se koittaa muistutella. Eristyneisyyden saa kuriin rikkomalla hiljaisuus. Kaikki se salailu, mistä elämäni on koostunut, on rakentanut tämän kuilun. Se on se kuilu maskini ja itseni välillä. Se on se lasimuuri, minkä takana olen huutanut lapsesta asti. Noin helposti se vaan nousee takaisin ja erottaa minut muista. Sen taakse ei kukaan näe, eikä pääse. Se on jotain, mikä minun täytyy aina itse rikkoa.

Pelottaa.

Pelottaa, miten helposti tuo muuri tulee takaisin. Enkä edes huomannut sitä, vaikka se seisoi siinä silmieni edessä. Ihmettelin vain sitä yksinäisyyttä. Luulin, että avokki käyttäytyi jotenkin oudosti. Luulin, että hän kartteli ja vältteli minua, vaikka järjellä tajusinkin, etten voinut osoittaa mitään hetkeä, missä hän olisi niin toiminut. Tuo muuri vääristää maailmaa. Se on paksua valunutta lasia. Vääristymän takia luulen oman yksinäisyyteni johtuvan muiden teoista ja lasista kun näkee läpi, ei sitä ole helppo huomatakaan. Sama lasi saa minut luulemaan, että olen viestinyt ahdingostani, vaikken olekaan. Tunteeni yrittävät tulla pinnalle, mutteivät pääsekään lasin lävitse. Ulospäin lasin pinta näyttää tyyneltä. Siinä sitten ihmettelen, miksi muut ovat sitten niin kovin välinpitämättömiä ja koen itseni huonoksi ja hylätyksi.

AAaaa... Niin paljon opittavaa. Ajatusmallien muuttamista, vihan tunteen kokemista, ahdistuksen purkamista ja nyt tämän muurin rikkomista. Täytyy päästä takaisin kiinni siihen, että jos tarvitsen läheisyyttä, sanon siitä. Jos haluan tehdä jotain yhdessä, sanon. Jos kaipaan omaa rauhaa, ilmaisen sen.

Onko tämä unta?

Jäin aamulla nukkumaan avokin lähtiessä töihin tänään. Odotin puhelua. Noh, nukahdin uudestaan ja näin todella häiritsevää painajaista. 

Kuulin laahaavia askeleita selkäni takaa. Makaan kyljelläni ja tiedän, että olen sängyssä. Olen ennenkin nähnyt tätä unta. Yleensä se päättyy siihen, etten pysty liikkumaan tai saa silmiäni auki. (Unihalvaukseksi ilmiötä kai sanotaan, jos joku on siitä kiinnostunut.)  Tiedostan siis olevani unessa ja koitan herätä, sillä uni on hyvin ahdistava. Nousenkin istumaan ja käännyn kasvot kohti kuulemiani laahaavia askeleita. Ne ovat kadonneet jonnekin. Koitan avata silmiäni, mutta ne ovat unenpöpperössä ja näen vain valkeaa. Käsin avaan silmäluomeni ja nyt näen pikkuhiljaa jotakin.

Kamala olo, kun piti repiä itsensä väkisin unesta. Huoneessa ei ole mitään erikoista. Lattialla on tyyny siinä kohti, mistä askeleita kuulin. Nousen ja olen matkalla vessaan, kun kuulen taas jotain. Kissat? Nestettä lorisee pönttöön. Joku on pissalla vessassa. Lorinasta päätellen mies. Tuliko avokki takaisin jo töistä jostain syystä? Unohtiko hän jotain? Käyn vilkaisemassa ulko-ovea ja se on jäänyt raolleen. Otan unen säikäyttämänä kättä pidempää käteen ja lähestyn vessaa, jos meille on tulut joku vieras sisään avoimesta ovesta?

Vessassa ei ole valoja ja ovi on raollaan. Huudan, "Kuka siellä?" Huuto tulee ulos rääkäisynä. Vessasta tulee ulos pitkä alaston mies. Ei ole avokki, vaan yksi opiskelukavereista. Vaatteet vessan oven edessä muistuttivat vaan avokin vaatteita. Huudoistani pelästyneenä opiskelukaverini kömpii shampoota naamallaan eteiseen ja ulos ovesta. Huudan hänelle ja hän sulkee oven vielä perässään. Mietin mitä helvettiä hän meidän vessassa teki. Pelottaa, ahdistaa. 

Menen nyt vessaan ja huomaan, että vessan ovessa on kaksi ovea. Sisempi ovi näyttää ulko-ovelta, ei normaalilta huoneen ovelta. Tämä ei ole totta nyt vieläkään. Kävelen keittiöön ja menen takaisin vessaan. Nyt on vain yksi ovi. Hyvä. Heräsin siis vohdoin... Menen takaisin sängyn ääreen ja rupean järjestelmään sängyllä nyt lojuvia Disney-leffoja. Poimin käteeni leffan, jonka kannessa komeilee Hirviö (Kaunottaresta ja Hirviöstä). Sen nimi on "Hirviö on kotka". Olen vihainen, kun äiti valehteli minulle pienenä, että tuo leffa ei ole Hirviöstä. Jotenkin tiedän nyt, että leffassa Hirviö haluaa lentäjäksi. 

Herään oikeasti tällä kertaa. Ihana huomata, että olen vielä sängyssä. Kukaan ei ole tullut asuntoon. Tyyny ei ole lattialla, siinä kohtihan on tuoleja meillä!!! Sängyssä ei tietenkään ole DVD-bokseja. Vessan ovella ei ole avokin lailla pukeutuneen opiskelijakaverin vaatemyttyä, Vessan ovi on ihan vain vessan ovi. Kissat ovat kiipeilypuussaan (en nähnyt kissoja lainkaan unessa). Yksityiskohtien määrä on valtava. Kun katson huonetta, näen kaiken. Unessa, vaikka luulin sitä todeksi, näin vain isoja kokonaisuuksia. Yksityiskohdat ilmaantuvat vasta, kun niitä erikseen ajatteli.

Epämääräisesti pelottava olo jäi ja risahdukset (varmaan kissat ja mitä kaikkea sitä nyt aina risahteleekaan) sai  tarkastamaan koko kämpän olevan tyhjä ennen kuin ryhdyin aamupuuhiin. Inhottaa. Unet ovat aina oleet minulle turvallinen paikka. Olen hyvä tunnistamaan, milloin nukkun, milloin en. Tai ainakin olin. Näin teininä ja lapsena niin paljon painajaisia, että opin huomaamaan, milloin olen unessa. Osasin herätä, kun uni alkoi ahdistamaan liikaa. Minulla oli valta lopettaa painajaiseni ja siski jopa ne olivat lohdullisia. Nyt viime aikoina olen alkanut (onneksi harvoin!!!) näkemään unia, joita en pysty erottamaan todellisuudesta unen aikana ja joista en pysty heräämään. Kammottavaa.

Noh, onneksi päivä on muuten lähtenyt mukavasti käyntiin. Kämppä tuntuu edelleen turvalliselta. On hyvä olla kotona. Itse asiassa oli pieni ilon shokki huomata, kun vastasin jossain kyselyssä kysymykseen "Oletko onnellinen?" vaihtoehdolla "Olen melko onnellinen". Vastasin johonkin muuhun kysymykseen myös, että elämäni on tällä hetkellä turvallista. Kumma huomio, jonka tein vessassa käydessäni oli, että tunnistin unta muistellessa vessan ylimääräisen oven lapsuudenkodin ulko-oveksi. 

PS. Heräsin sentään puoli tuntia ennen puhelua, joten en missannut sitäkään. :)

Epälogiikka

No niin. Tänään tuli mieleen lisää ajatuksia eiliseen pohdiskeluun siitä, miksi perheenjäsenteni ihmisyys niin kammottaa. Jos äitini ja veljeni ovat ihmisiä, silloinhan he ovat sairaita. Jos he ovat sairaita, he tarvitsevat apua. Jos he ovat avun tarpeessa, he tarvitsevat myötätuntoa ja sääliä. Jos tunnen heitä kohtaan myötätuntoa ja sääliä, en voi vihata heitä. En vain kykene siihen yhtäaikaa. Ja niin se viha lipuu vielä kauemmas. 

Toinen asia, mikä nousee esiin myötätunnon ja säälin kanssa on tarve auttaa. Minun pitäisi hankkia noille ihmisraukoille hoitoa. Minun pitäisi koittaa puhua heille (siis en ole ottamassa tai aio yrittää ottaa yhteyttä) järkeä ja saada heidät hoitoon. Jos en tee sitä hylkään heidät ja olen siis paha. 

Siis näin, vaikka kun kysyin viimeksi keväällä äidiltäni (Tapaus oli toinen postaukseni ikinä. Sen jälkeen en ole äidistäni kuullut ja päätin ainakin toistaiseksi pysytellä etäällä, että voin parannella itseäni.) onko hän miettinyt ammattilaiselle asioiden purkamista. Hän silloin sanoi, että se on turhaa ja etteivät psykologit osaa mitään kuitenkaan. Hän samassa puhelussa perusteli raivonpuuskia, joita kohdisti lapsiinsa sillä, että psykologi kerran hänelle eron yhteydessä käski päästää vihan tunnekin pintaan ja ulos vaan (Varmasti joo tarkoittikin, että lapsiin purkaminen on hyvä idea!). Myöhemmin samassa puhelussa sanoikin, ettei sannut mistään käynneistä ikinä mitään konkreettista käteen. Äääääähhhh... Ja minunko pitäisi jotenkin saada se ihminen avun piiriin? Ja minunko pitäisi saada henkisesti pahoinpidellyt ja hyväksikäyttänyt veljeni hoitoon?? Ärsyttävää. 

Jos ei mitään muuta, niin tämä kamalan julma epälogiikka sentään vituttaa. Siinä lisää tavaraa muutettavien ajatusten koppaan.

Juokse tyttö, juokse!

Monta kertaa viikonlopun aikana aioin kirjoittaa, mutten kirjoittanutkaan. Noh, moni asia, joita mietin ehti painua unohduksiin. Taisin vältellä asioita ja päätin vetäytyä pois. Toisaalta tarvitsinkin vähän rauhaa. Jostain syystä olin hyvin levoton noiden yöllisten kauhujeni jälkeen (vaikka ne väistyiväytkin jo) ja tarvitsin vähän itseni kokoilua. Voisin kai siis antaa tuon välttelyn anteeksi itselleni? Koitetaan ainakin.

Olen sentään lukenut paljon. Kuin riivattu suorastaan. Olen lukenut blogeja, olen lukenut artikkeleita ja lainasin lauantaina kirjoja. Lainattujen kasaan eksyivät teokset Liian kiltti, Aidosti kiltti sekä Virtahepo olohuoneessa. Katselin jo viime keskiviikkoiltana (siis ennen edellistä postaustani) dokumentteja hyväksikäytöstä (avokki oli illan pois ja iski halu rauhassa syventyä ongelmiini). Toinen oli hyväksikäytön aikuisten uhrien kertomuksista koostettu kokonaisuus ja toinen oli nuorisorikollisista, jotka olivat syyllistyneet seksuaalirikoksiin. Sen katsoin, sillä halusin kaivaa esiin jotain vastausta polttavaan kysymykseeni: Mikä saa pienenkin lapsen tekemään sellaisia asioita? Miten se on mahdollista? Syntyvätkö ihmiset sairaina vai tekeekö ympäristö sairaaksi? Siis no, kyllähän minä tiedän, että kumpaakin tapahtuu. Se vain ei riitä. Tarvitsen lisää tietoa. Tarvitsen varmuutta. Tarvitsen jonkin esimerkin, jonka kautta laittaa oman kokemukseni perspektiiviin ja todeta: Näin sen täytyi olla! Näin kävi meidän perheessä!

Noista dokumenteista tuo uhrien kertomuksiin perustuva oli terapeuttinen. (En löydä sitä nyt YouTubesta tähän hätään. :( ) Se oli kökkö, se täytyy tunnustaa kaikessa rehellisyydessä. Se oli vanha ja ilmeisesti pienen budjetin dokumentti ja se näkyi. Dubbaus englanniksi oli tehty kertoja-tyyliin, yksi mies vain puhuu hyväksikäytettyjen omat kertomukset ja taustatarinan nauhan päälle. Itse tunnin mittainen juttu oli kyllä asiaa, vaikka alkuun pohdin heti katsomattajättämistä. Ehkä nykytekniikka on hemmotellut minut pilalle? :) Dokumentti kulki kokonaan uhrien omilla kertomuksilla, jotka oli leikattu omiin aihepiireihinsä: ensimmäinen hyväksikäyttö, hiljaisuus, tunne omasta likaisuudesta ja pahuudesta, perheen reaktiot jne. Itkin niin kovin paljon monessa kohtaa. Nuo ihmiset olivat kauniita... He eivät ansainneet sitä. Heillä kaikilla oli sama tunne omasta syyllisyydestä ja omasta viallisuudestaan ja pahuudestaan. Se, että näkee muiden ihmisten kärsivän aivan epäloogisesta pahuuden tunteesta (he olivat lapsia!!!!) on jotenkin rauhoittavaa. Kun saan avattua myötätunnon hanan toista kohtaan ja tajuan, minähän olen kokenut samaa, saan yltettyä sen ainakin vähäksi aikaa itseeni. Itkin sitten naama märkänä heitä sekä itseäni.

Tätä en muistanut listassa äsken mainita. Katsoin muuten myös yhden asiantuntijoiden vinkkelistä asiaa katsovan dokumentin. Lopussa oli pätkiä hyväksikäyttäjien haastatteluista. Varokaa siis, jos tuntuu siltä, että se voi aiheuttaa shokin. Tämä dokumentti oli minusta myöskin lohduttava (siis itselleni, en osaa sanoa, onko se sitä muille). Siinä on asiantuntijoita ja hyväksikäyttöä käsitellään nimenomaan ilmiönä. No, lohduttavan siitä teki ammatti-ihmisten suhtautuminen hyväksikäyttöön: he halusivat puhua ja rikkoa tabun sekä herätellä ihmisiä todellisuuteen, ettei se ole vain hyvin harvinaista. Shokeeraavaa oli tosin joidenkin yksittäisten ihmisten näkemykset, ettei hyväksikäyttö ole pahaa, jos sen tekee tuttu aikuinen. Että mitä helvettiä?? Tämä ei muuten ollut edes hyväksikäyttäjän kommentti. Dokumentti on vanha, joten vanhat käsitykset nostetaan esiin tuuletusmielessä. Onneksi esimerkiksi tapauksiin perehtynyt tuomari ja psykologi tuomitsivat itse sallivan näkemyksen (siis hyväksikäytön sallivan näkemyksen) jyrkästi.

Törmäsin muuten tietoa etsiessäni vastaavaan ilmiöön muualla netissä, vaikkakin vähän eri kantilta. Itselleni on hankalaa, että hyväksikäyttäjä oli isoveljeni, joka on vain muutaman vuoden vanhempi. Sellaisesta ei puhuta. Kukaan ei taida haluta uskoa lasten kykenevän tuollaiseen pahaan. Jossain foorumilla, nainen kyseli ihmetellen omaa lapsuuttaan, miten pitkälle esimerkiksi lääkärileikit normaalisti menevät. Osa vastaajista sanoi suoraan, ettei mitään pahaa ole siinä, että muutamaa vuotta vanhempi lapsi ronkki pikkusisartaan toistuvasti aina teini-ikään saakka ja sen jälkeenkin. Se sai vereni kiehumaan. Minusta lastenkin välillä voi hyvinkin olla alistamista ja se on yksi tunnusmerkki seksuaalisessa hyväksikäytössä. Muutamankin vuoden vanhempi sisarus on johtoasemassa nuorempiinsa nähden niin onhan se hemmetti hyväksikäyttöä siinä vaiheessa. Lapset kasvavat nopeasti joten jo parin vuoden ikäerolla varustettuna toinen on vahvempi ja älykkäämpi. Siihen kun vielä lisätään se, että pienet lapset usein palvovat vähemmän tai enemmän vanhempia sisaruksiaan ja jos sisarus on vielä sadistisuuteen taipuvainen niin- AAHDLKJHDKJADGHslökajf nqEHUIHKLJhjgfyytd!!!! iHMMISTE- Hupsista ja anteeksi caps-lockista. Öhöm... Siis... Ihmisten välinpitämättömyys ja asenne, että lapset ovat vain lapsia ja pojat poikia vituttaa minua. Voisinpa vielä tuntea vihaa ihan minulle tehtyjen asioidenkin puolesta... Ja voisinpa olla pelästymättä tätä vihaa, kun se vähän nousee esille...

Mutta no... Kolmas dokumentti oli kuten sanoinkin lapsivangeista. Dokumentti käsitteli USA:n nuorisovankilan seksuaalirikollisten osastoa. En ehkä suosittele dokumenttia kaikille, joilla on sisarusten tekemää hyväksikäyttöä tapahtunut. Nuoret hyväksikäyttäjät esitetään mahdollisimman inhimillisnä ja ovathan he lapsia. Ovathan he miltei kaikki dokumentissa ainakin läpikäyneet hankalan lapsuuden, mutta voi olla takapakittavaa katsottavaa, jos ei vielä pysty vihaamaankaan kunnolla. En laita linkkiä, mutta dokumentti oli ensimmäinen osa nuorisovangeista kertovaa sarjaa, kannattaa etsiä, jos kiinnostaa. Itse tunsin vihaa katsoessani dokumenttia. Aluksi se oli hyvästä, mutta kun dokumentti pomppasi suoraan tekijän huonosta lapsuudesta perheen anteeksiantamiseen alkoi ahdistaa. Itkin ja tunsin myötätuntoa, mutta kun se viha painui taas taka-alalle ja totesi, ettei sillä ole oikeutusta. Että, ehkä ei kannata yrittää oppia ymmärtämään ennenkuin viha on käsitelty. Itsestä ainakin tuntuu siltä. Ehkä myöhemmin dokumentti olisi ollut hyvä, mutta nyt sattui... Vaikka avasihan se vähän tiedonjanooni näkökulmia, mutta en tainnut olla siihen valmis.

Vastaavasti viime viikolla ja tänään käsiteltiin terapiassa vanhoja perhekuvia, mitkä olin ottanut jollain lomalla mukaan kotoa. Käsiteltiin keitä nuo ihmiset ovat. Kuvissa esiintyvät kummatkin veljeni ja äiti sekä isä. Kaivoin kuvat esiin samalla kun katselin dokumentteja ja silloin itkuhanat aukesivat taas. Äiti ei näytä pahalta. Isä ei näytä pahalta. Isoveljeni ei näytä pahalta. Kaikkein isoin järkytys oli, etten minäkään näytä pahalta. Minä en tunnista sitä pientä tyttöä kuvista. Se iski syvälle. Se pikkutyttö ei ollut paha. Miten hän voi hymyillä? Miten kukaan noista ihmisistä voi hymyillä? Mikä heitä vaivaa? Valokuvat ovat niin vieraita minulle. (Tämä osittain johtuu siitä, ettemme ikinä katselleet niitä porukoiden kotona. Minulla oli uteliaisuutta kyllä ja silloin tällöin kaivoin ne esiin katsellakseni kuvia, mutta äiti aina suuttui ja sanoi, että tuhoan ne. Terppa sanoi, että hyvinkin vieraus voi johtua tästä, sillä hänen sanoin: "Vanhemmat ovat lapsen muisti".)

Terapiassa kun kuvia katseltiin terapeutti sanoi, kun mainitsin äitini näyttävän ihan onnelliselta kuvassa, sen ehkä olleen hyvä hetki. Mutta kun minä en jaksa ymmärtää miten voi olla yhtenä hetkenä hyvä hetki ja toisena minulta revitään hiuksia päästä ja käsketään painua pois kotoa tulematta ikinä takaisin. Minä en jaksa ymmärtää, jos äiti ei ollut paha, eikä isoveli ollut paha, niin miten he tekivät minulle sen kaiken? Miksi minua riepoteltiin hiuksista, minulle huudettiin niitä asioita, miksi minun sanottiin olevan niin ilkeä ja tuhma, että isä lähti? Isähän oli kaiken pahan alku ja juuri... Miten voin olla niin paha, että itse pahuus lähtee minua pakoon, kun ei kestä? Miksi? MIKSI? MIKSI??!!! Jos en ole paha, miksi sitten minun annettiin uskoa, että olen? Miksi helvetissä? Miksi he tekivät sen, jos eivät itsekään olleet pahoja? Miksi?! Koko lapsuuteni on yksi iso miksi, mihin ei ole vastausta ja minua vituttaa. Kuvien katsominen sattuu, kun en halua myöntää heidän olevan ihmisiä. Joko he eivät ole ihmisiä tai minä en ole. Jommankumman täytyy olla itse saatana, kun eihän tuollaista pahaa voi muuten tehdä! (Tähän väliin vain, että joo, tiedän, että pahempaakin käy toisille. Tiedän ja olen siitä hyvin suruissani, kun itsestänikin tuntuu jo, että tällä taakalla, minun täytyy olla itse Lucifer. Ja joo, en ole uskonnollinen, mutta varmaan kaikki ymmärtävät nuo pahan symbolit, joten olkoon ne käytössä.)

Tässä ehkä onkin se kipeä sykkyrä, jota pakenen. Minä olen tottunut uskomaan, että olen paha. Syvästi ja vain paha. Kaikki on joko hyvää tai pahaa minun maailmassani. Jos en itse ole paha, ihmiset, jotka ovat minulle pahaa tehneet ovat täysin pahoja. Jos he eivät ole, minulla ei ole oikeutta vihaan, sillä se on niin voimakas tunne, ettei sitä saa kokea kuin jotain todella pahaa kohtaan. Viha on pahaa. Pahalla saa iskeä vain pahaa. Jos kohdistan vihaa, johonkuhun, joka ei täysin läpeensä tihku pahaa, olen itse paha. Ja se pahuus silloin on oltava läpikotaista ja ulottua joka sopukkaani aina sydäntäni myöten. Nyt kun esillä on mahdollisuus, että äiti ja veli ovatkin vain sairaita ihmisiä, jotka ovat vain tehneet pahaa, minun täytyy taas olla paha tai maailmankuvani romahtaa. Oho... Päätä särkee. 

Ihan kamalan hankalaa!!! AKSJdsal...! En taida olla vielä valmis hyväksymään heidän ihmisyyttään. Onnistuisikohan se paremmin sen jälkeen, kun on päästy vihaamiseen asti? Vai pitäisikö ensin sisäistää, että maailma ei ole mustavalkoinen? Kumpi ensin? Kana vai muna? Suoraan sanottuna luulin, että kuvien katselu oli täysin turhaa ja halusin olla katselematta niitä ja siirtyä "oikeisiin ongelmiini" tänään. En tuntenut niistä kauheammin mitään terapiassa ja en halunnut muistella mitä tunsin, kun olin katsellut niitä yksin. Luulin, että kun kuitenkin päätin ne kaivaa uudestaan esiin, käytin niitä itseni harhauttamiseen. Noh... Taisipa olla ennemminkin toisinpäin. Niin se mieli yllättää.

PS. Virtahepo olohuoneessa on hyvä opus. Joo, onhan siinä vähän uskonnollinen lähestymistapa, mutta sen voi ymmärtää vertauksellisestikin. Ja joo, onhan siinä keskitytty alkoholismiin, mutta toimii se esimerkkinä ihan hyvin. Kirjassa kuitenkin käsitellään kivasti sisäistä lasta ja sen yhteyttä ihmisen minuuteen ja puuttellisen vanhemmuuden vaikutuksia ihan yleisesti. Plus se kirjan alkuosa, jossa puhutellaan suoraan sisäistä lasta oli jotenkin ihastuttava. Kun tartuin kirjaan ensimmäistä kertaa tuli taianomainen olo, että minulle kiipesi lapsi syliin lukemaan kirjaa kanssani. Lasta tuntui kiinnostavan ja rohkaisevan se, että kirjoittaja näkee lapsen hyvänä ja oikeana ihmisenä sisälläni. 

Myöhemmillä lukukerroilla samaa taikaa ei tapahtunut, mutta jospa se oli se suora sisäisen lapsen puhuttelu, mikä loihti sen esiin. Pitää koittaa lukea tuo kappale aina ennen kirjan lukemista ja katsoa, tuleeko hän mukaan uudestaan.

PPS. Yleinen varoituksen sananen vertaistuesta. Se on hyväksi ja auttaa käsittelemään asioita vähän niin kuin peilin kautta. Onhan se eräänlainen peilaamisprosessi ja antaa sanoja ja työkäluja tuntea asiaankuuluvia tunteita. Se voi kuitenkin aiheuttaa vähän hämärtymistäkin siitä, mikä on omaa ja mikä ei. Persoonan eriytyminen on kyllä melko voimakas ja pelottava tapahtuma. Vähän muiden blogien kautta, kun on saanut makusteltua, miten se voi tulla esiin vasta aikuisiällä, on ilmiö vähän pelottanut ja vetänyt nöyräksi. Tiedän, että itsellä ainakin tunteet ovat pirstoutuneet omiksi könteikseen, jotka välillä nousevat esille. En kuitenkaan ole vielä ihan uusia persoonia löytänyt itsestäni, vaikka tunnistan joitan tunneosia, jotka ovat eriytyneet omiksi olotiloikseen. Toisten blogien perusteella vähän jännittää, mitä elämässä on tulossa. Täytyy vaan muistutella itselleni, etten ole joku muu ja tottahan jollain muilla voi olla voimakkaampi eriytyminen tapahtunut rajumpien kokemusten seurauksena! Bläääh... Kun on tottunut imeytymään kirjoihin pakoon, niin voimakkaasti, että on elänyt toisessa maailmassa, niin imeytyy toisten vastaavia kokeneiden kokemuksiin melkoisen intensiivisesti. Etenkin, kun niissä on sitä samaakin, mitä on itse koettu, seassa. Varmaan on plussaa jo, että huomaa ilmiön ja tajuaa pelon johtuvan osittain siitä mutta, jos on todella herkkä imeytymään mukaan ilmiöihin, voi olla ihan suositeltavaa "ottaa" (en keksinyt parempaa sanaa :/) vertaistukea pienissä paloissa.

Joo meni saarnaamiseksi. Varmaan suurin osa tunnistaakin ilmiön ihan itsekin. Halusin vain muistuttaa, jos jotakuta meinaa kauhistuttaa. Muuutta, osittain tuo on kyllä ihan itsellenikin kirjoitettu, kun olen aika suggestioherkkä tapaus. :)



PPPS. Ha! Sainpas tuon vältellynkin murikan tänne vieritettyä. Luulin sen jo uponneen mieleni syövereihin, mutta kun pikkuhiljaa aihe aiheelta käy läpi asiat päässään uudestaan, sieltä ne löytyvät yleensä.  Hyvä hyvä! Hienoa minä~