Jokin palapelin palanen loksahti tänään paikalleen. Ei ollut mitään sanottavaa mistään terpalla. Mikään ei ollut huonosti, ihmettelin vain viime viikkoista päänsisäistä häsellystä. Häpesin itseäni myös. Aikuinen ihminen vauhkoilee ympäriinsä kuin päätön kana. Mitenköhän erikoinen koitan oikein olla, kun ei riitä, että olisi traumoja. Pitää olla sekaisin identiteettinsä kanssa, pelätä ihmissuhteita ja kaikki johtuu lapsuudesta. Pöh... Terapiassa sanoin, että voin nyt ihan hyvin. Voinkin, mielestäni.
Jotakin lähti kuitenkin virtaamaan. Vähän ihmettelin, että olin ollut todella ilmeetön ja tyyni. Lähdin puhumaan taas siitä, miten koen esittäväni. Ihmettelen, miten edellisenä päivänä olen ollut sekaisin ja häpeän läheisyydentarvettani. Olin tosi turta. En ollut iloinen tai onnellinen, vaikken kyllä surullinenkaan tai peloissani. Se oli se minun naamioni. Tunteet alkoivat pyrkiä esille ja tajusinkin, etten minä oikeasti voinut aamulla hyvin. Heti, kun itku purkautui ulos ja hetken koin suurta surua, valtasi parempi olo. Nyt voin OIKEASTI hyvin. Joo, olinhan (ja olen edelleen) surullinen ja olin taas surkea, mutta olin myös iloinen. Tunnuin taas oikealta. Ihan kuin olisin päässyt pintaan ja hengittänyt raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Näin edessäni olleen pöydän selkeämmin, tunsin sisäilman mukavan leutouden. Naurahdin. Minä ihan oikeasti nauroin vähäsen, vaikka kyyneleet oli vielä silmissä. Tajusin, että se muuri tai naamio oli taas rikkoutunut. Tajusin, miten se taas oli noussut kasvoilleni ja huomasin, miten usein se tulee.
Maskistani on tullut salakavala automaatio. Inhoan sitä. Vihaan sitä. Se tukahduttaa minut, enkä edes huomaa sitä. Terppa huomauttikin, että onhan se ollut minulle todella tarpeellinen selviytyäkseni. Ja ihan varmasti onkin! ... Täytyi kaivella kesken kirjoittamisen nenäliina esiin. Itkettää, miten yksin lapsi voi jäädä, kun itsekään ei enää tiedä, mitä tuntee. Enkä ollut vuosiin aikaan edes muistanut, miten paljon sattui siihen lapseen. Minuun. Se naamio oli ollut todellisuuteni.
Voi hemmetti! Taidan myös toistella itseäni? Äh... Opin vain pikkuhiljaa, millä kaikilla tasoilla tuo maskini on. Mulla on kaksi eri mielikuvaa siitä. Lasinen muuri, jonka lävitse näkee, muttei saa ääntä sen läpi ja sitten tämä maski tai naamio, mikä on kasvoillani. Muurin huomaan helpommin. Se erottaa niin selkeästi minut muista. Mitä tahansa teen tai mitä tahansa joku muu tekee, kukaan ei voi saavuttaa minua. Sen mukana tulee tuskallinen irrallisuuden tunne, mutta samalla kadotan kyvyn hakea seuraa ja tukea. Ihan kuin koittaisin huutaa sen lasimuurin takaa, mutta ääni ei vain kanna lävitse.
Kun tuo sama erottava osa toimii naamiona, se on hienovaraisempi. Tiedättehän, miten ihmiselle tulee parempi olo, jos hymyilee tarpeeksi? (Siis, jos ihminen on ihan perushyvinvoiva.) Samalla tavalla tämä naamio asettuu kasvoilleni ja pikkuhiljaa alan uskoa siihen. Se peittää tunteeni ja näyttää tyyntä jäykkää sileää pintaa, jota en itsekään osaa erottaa todellisista kasvoistani. Siihen ei liity irrallisuudentunnetta, mutta sen kanssa vetäydyn kaikista. Naamion takana en tarvitse lohdutusta, joten en sitä hae. On pärjättävä, sillä eihän mitään hätää ole. Kun en muista tunteitani olotilojeni välillä, en myöskään tajua ajatuksenjuoksuani tai käytöstäni yhden tunnetilan ulkopuolelta.
Muuri ja naamio ovat aina olleet mielikuvani ihmisyydestä. Olen yrittänyt jo lapsena puhua niistä, sillä ne ovat tuntuneet pahalta. Niiden kanssa on ollut näkymätön ja yksinäinen olo. Ala-asteella olen kirjoittanut yhteen vihkoseen, jonka joskus löysin, olleeni luola. Tyhjä, karu luola. Täysin vailla piirteitä ja vailla omaa minuutta. Luolaan on huudettu ja luola toistaa huudon takaisin kaikuna. Mutta tässä luolassa ei ollut omia rosoja ja pintaa, joka muokkaisi kaiusta omanlaisensa. Tämä luola oli pehmeää ja muovautuvaa materiaalia. Huudot muokkasivat luolaa ja tekivät siitä näköisensä. Ne tuhosivat sen vähän, mitä omaa luolassa oli. Ne tekivät siitä täydellisen sävyttömän kaikupohjan.
Luolan kaiusta kiinteytyi naamio. Se muovautui muiden odotusten mukaan ja se vastaa odotuksiin. Se naamio peittää alleen sen yksinäisen pikkutytön. Se naamio hymyilee, vaikka tyttö itkee ja se naamio näyttää vakavalta ja häpeävältä, kun tyttö raivoaa. Lapsena mietin myös, miten ihminen on valhetta. Jokaisella on naamari. Äidillä oli todella iloinen ja pirtsakka naamari kodin ulkopuolella. Kotona hän oli koko ajan vihainen tai itseensä keskittynyt. Hänellä oli hirviönaamari ja äitinaamari. Äitinaamaria yritin vaalia kovasti totuutena. Halusin uskoa, että se oli hän. Halusin uskoa, että jos en olisi niin paha, äiti olisi äiti. Koulussa huomasin, ettei kukaan sano rehellisesti, edes pienet lapset, mitä mieltä ovat. Leikkiin luvattiin ottaa mukaan, mutta lähdettiin heti leikkimään muuta ja jätettiinkin yksin. Luulin tottakai, että kaikilla on naamio, kuten jonkinlainen onkin. Kun koitin puhua maskistani opettajille ja myöhemmin kuvaamataidon töissä, sitä pidettiin havainnollisena ja viisaana näkökulmana. Se kuitenkin oli yritykseni viestiä miten pahoin voin sen naamion takana. Minun ja muiden naamioiden välillä oli se ero, että muut pystyivät ottamaan naamion, mikä kuvasi sisäistä tilaa. Minulla oli vain yksi jäykkä ja rikkinäinen naamio, jota en saanut revittyä pois. Ja kun kenestäkään havaintoni ollut outo... Vakuutuin, että kaikki ovat samanlaisia. Kukaan ei tajunnut, miten viallinen minun naamioni oli. Koin vain olevani heikompi ja huonompi, kun en pärjää naamioni kanssa.
Sitten oli se muuri. Näin joskus itseni hyvin elävästi häkissä tai lasikuvun alla. Muut ihmiset lipuivat kuvun ohitse huomaamatta sitä lainkaan. He luulivat, etten yrittänyt sanoa mitään, joten he lähtivät. En kuullut mitä heillä oli sanottavana, eivätkä he kuulleet minua. Ei kukaan voinut siinä hiljaisuudessa edes kuvitella, että minulla olisi sanottavaa. Vaikka kovasti kaipasin kuuntelijaa. Se ääni vain ei tullut ulos. Ei se päässyt ulos. Se muuri oli äänieristettyä lasia ja lasin kylkeen oli lätkäisty se irvokas naamio, jota luultiin minuksi.
Unohdin, kuka olin, sillä oli paljon helpompaa painautua lasia vasten ja tiirailla maailmaa naamion lävitse, kuin odottaa, että lasi rikkoutuisi ja pääsisin pois. En koskaan saanut lasiin säröäkään ja se kasvoi paksuutta päivä päivältä. Oli vain niin paljon helpompaa kuvitella, että kaikkia ympäröi se sama muuri ja kaikilla oli sama tuskallisesti kasvoja vääntävä naamio. Oli helpompaa kuvitella, että itse olen vain heikko, kun lasi tuntuu kylmältä ja naamio väärältä. Oli helpompaa kuvitella, että olenhan oikeasti kuin kaikki muutkin, jos vain yrittäisin tarpeeksi kovasti, kaikki onnistuisi.
Mutta kun perkele, minun naamioni ei ole sama kuin onnellisen lapsen naamio. Naamioni on jäykkä ja laitettu verille hakattujen kasvojen päälle. Kun haavat ovat alkaneet rupeutua, naamio on kasvanut kiinni. Hyvässä perheessä, veriseen haavaan ei pakoteta naamiota. Haavan annetaan parantua ja paranemista edistetään ennen kuin naamio annetaan takaisin. Samalla muokataan uusi naamio haavoja varten, jotta ne eivät kasva haavaan kiinni. Suru, kipu, väsymys, pelko, viha, kaikki tunteet tarvitsevat oman naamion... Tottakai niille on hienovaraisempi naamio muuta maailmaa varten, mutta sellaista ei ole tarkoitus pitää loputtomiin haavan päällä. Se on epätervettä. Sellainen johtaa tulehdukseen.
Kamala uhma ja viha... Haluaisin vaatia koko maailman vastuuseen mulle tapahtuneista vääryyksistä. Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan kysynyt onko jokin huonosti? Miksei kukaan yrittänyt nähdä sen maskin ohitse? Vittu...
Jotakin lähti kuitenkin virtaamaan. Vähän ihmettelin, että olin ollut todella ilmeetön ja tyyni. Lähdin puhumaan taas siitä, miten koen esittäväni. Ihmettelen, miten edellisenä päivänä olen ollut sekaisin ja häpeän läheisyydentarvettani. Olin tosi turta. En ollut iloinen tai onnellinen, vaikken kyllä surullinenkaan tai peloissani. Se oli se minun naamioni. Tunteet alkoivat pyrkiä esille ja tajusinkin, etten minä oikeasti voinut aamulla hyvin. Heti, kun itku purkautui ulos ja hetken koin suurta surua, valtasi parempi olo. Nyt voin OIKEASTI hyvin. Joo, olinhan (ja olen edelleen) surullinen ja olin taas surkea, mutta olin myös iloinen. Tunnuin taas oikealta. Ihan kuin olisin päässyt pintaan ja hengittänyt raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Näin edessäni olleen pöydän selkeämmin, tunsin sisäilman mukavan leutouden. Naurahdin. Minä ihan oikeasti nauroin vähäsen, vaikka kyyneleet oli vielä silmissä. Tajusin, että se muuri tai naamio oli taas rikkoutunut. Tajusin, miten se taas oli noussut kasvoilleni ja huomasin, miten usein se tulee.
Maskistani on tullut salakavala automaatio. Inhoan sitä. Vihaan sitä. Se tukahduttaa minut, enkä edes huomaa sitä. Terppa huomauttikin, että onhan se ollut minulle todella tarpeellinen selviytyäkseni. Ja ihan varmasti onkin! ... Täytyi kaivella kesken kirjoittamisen nenäliina esiin. Itkettää, miten yksin lapsi voi jäädä, kun itsekään ei enää tiedä, mitä tuntee. Enkä ollut vuosiin aikaan edes muistanut, miten paljon sattui siihen lapseen. Minuun. Se naamio oli ollut todellisuuteni.
Voi hemmetti! Taidan myös toistella itseäni? Äh... Opin vain pikkuhiljaa, millä kaikilla tasoilla tuo maskini on. Mulla on kaksi eri mielikuvaa siitä. Lasinen muuri, jonka lävitse näkee, muttei saa ääntä sen läpi ja sitten tämä maski tai naamio, mikä on kasvoillani. Muurin huomaan helpommin. Se erottaa niin selkeästi minut muista. Mitä tahansa teen tai mitä tahansa joku muu tekee, kukaan ei voi saavuttaa minua. Sen mukana tulee tuskallinen irrallisuuden tunne, mutta samalla kadotan kyvyn hakea seuraa ja tukea. Ihan kuin koittaisin huutaa sen lasimuurin takaa, mutta ääni ei vain kanna lävitse.
Kun tuo sama erottava osa toimii naamiona, se on hienovaraisempi. Tiedättehän, miten ihmiselle tulee parempi olo, jos hymyilee tarpeeksi? (Siis, jos ihminen on ihan perushyvinvoiva.) Samalla tavalla tämä naamio asettuu kasvoilleni ja pikkuhiljaa alan uskoa siihen. Se peittää tunteeni ja näyttää tyyntä jäykkää sileää pintaa, jota en itsekään osaa erottaa todellisista kasvoistani. Siihen ei liity irrallisuudentunnetta, mutta sen kanssa vetäydyn kaikista. Naamion takana en tarvitse lohdutusta, joten en sitä hae. On pärjättävä, sillä eihän mitään hätää ole. Kun en muista tunteitani olotilojeni välillä, en myöskään tajua ajatuksenjuoksuani tai käytöstäni yhden tunnetilan ulkopuolelta.
Muuri ja naamio ovat aina olleet mielikuvani ihmisyydestä. Olen yrittänyt jo lapsena puhua niistä, sillä ne ovat tuntuneet pahalta. Niiden kanssa on ollut näkymätön ja yksinäinen olo. Ala-asteella olen kirjoittanut yhteen vihkoseen, jonka joskus löysin, olleeni luola. Tyhjä, karu luola. Täysin vailla piirteitä ja vailla omaa minuutta. Luolaan on huudettu ja luola toistaa huudon takaisin kaikuna. Mutta tässä luolassa ei ollut omia rosoja ja pintaa, joka muokkaisi kaiusta omanlaisensa. Tämä luola oli pehmeää ja muovautuvaa materiaalia. Huudot muokkasivat luolaa ja tekivät siitä näköisensä. Ne tuhosivat sen vähän, mitä omaa luolassa oli. Ne tekivät siitä täydellisen sävyttömän kaikupohjan.
Luolan kaiusta kiinteytyi naamio. Se muovautui muiden odotusten mukaan ja se vastaa odotuksiin. Se naamio peittää alleen sen yksinäisen pikkutytön. Se naamio hymyilee, vaikka tyttö itkee ja se naamio näyttää vakavalta ja häpeävältä, kun tyttö raivoaa. Lapsena mietin myös, miten ihminen on valhetta. Jokaisella on naamari. Äidillä oli todella iloinen ja pirtsakka naamari kodin ulkopuolella. Kotona hän oli koko ajan vihainen tai itseensä keskittynyt. Hänellä oli hirviönaamari ja äitinaamari. Äitinaamaria yritin vaalia kovasti totuutena. Halusin uskoa, että se oli hän. Halusin uskoa, että jos en olisi niin paha, äiti olisi äiti. Koulussa huomasin, ettei kukaan sano rehellisesti, edes pienet lapset, mitä mieltä ovat. Leikkiin luvattiin ottaa mukaan, mutta lähdettiin heti leikkimään muuta ja jätettiinkin yksin. Luulin tottakai, että kaikilla on naamio, kuten jonkinlainen onkin. Kun koitin puhua maskistani opettajille ja myöhemmin kuvaamataidon töissä, sitä pidettiin havainnollisena ja viisaana näkökulmana. Se kuitenkin oli yritykseni viestiä miten pahoin voin sen naamion takana. Minun ja muiden naamioiden välillä oli se ero, että muut pystyivät ottamaan naamion, mikä kuvasi sisäistä tilaa. Minulla oli vain yksi jäykkä ja rikkinäinen naamio, jota en saanut revittyä pois. Ja kun kenestäkään havaintoni ollut outo... Vakuutuin, että kaikki ovat samanlaisia. Kukaan ei tajunnut, miten viallinen minun naamioni oli. Koin vain olevani heikompi ja huonompi, kun en pärjää naamioni kanssa.
Sitten oli se muuri. Näin joskus itseni hyvin elävästi häkissä tai lasikuvun alla. Muut ihmiset lipuivat kuvun ohitse huomaamatta sitä lainkaan. He luulivat, etten yrittänyt sanoa mitään, joten he lähtivät. En kuullut mitä heillä oli sanottavana, eivätkä he kuulleet minua. Ei kukaan voinut siinä hiljaisuudessa edes kuvitella, että minulla olisi sanottavaa. Vaikka kovasti kaipasin kuuntelijaa. Se ääni vain ei tullut ulos. Ei se päässyt ulos. Se muuri oli äänieristettyä lasia ja lasin kylkeen oli lätkäisty se irvokas naamio, jota luultiin minuksi.
Unohdin, kuka olin, sillä oli paljon helpompaa painautua lasia vasten ja tiirailla maailmaa naamion lävitse, kuin odottaa, että lasi rikkoutuisi ja pääsisin pois. En koskaan saanut lasiin säröäkään ja se kasvoi paksuutta päivä päivältä. Oli vain niin paljon helpompaa kuvitella, että kaikkia ympäröi se sama muuri ja kaikilla oli sama tuskallisesti kasvoja vääntävä naamio. Oli helpompaa kuvitella, että itse olen vain heikko, kun lasi tuntuu kylmältä ja naamio väärältä. Oli helpompaa kuvitella, että olenhan oikeasti kuin kaikki muutkin, jos vain yrittäisin tarpeeksi kovasti, kaikki onnistuisi.
Mutta kun perkele, minun naamioni ei ole sama kuin onnellisen lapsen naamio. Naamioni on jäykkä ja laitettu verille hakattujen kasvojen päälle. Kun haavat ovat alkaneet rupeutua, naamio on kasvanut kiinni. Hyvässä perheessä, veriseen haavaan ei pakoteta naamiota. Haavan annetaan parantua ja paranemista edistetään ennen kuin naamio annetaan takaisin. Samalla muokataan uusi naamio haavoja varten, jotta ne eivät kasva haavaan kiinni. Suru, kipu, väsymys, pelko, viha, kaikki tunteet tarvitsevat oman naamion... Tottakai niille on hienovaraisempi naamio muuta maailmaa varten, mutta sellaista ei ole tarkoitus pitää loputtomiin haavan päällä. Se on epätervettä. Sellainen johtaa tulehdukseen.
Kamala uhma ja viha... Haluaisin vaatia koko maailman vastuuseen mulle tapahtuneista vääryyksistä. Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan kysynyt onko jokin huonosti? Miksei kukaan yrittänyt nähdä sen maskin ohitse? Vittu...
Viime päivinä olen ollut hyvin herkkänä äänille. Minulla on välillä kausia, etten kestä, kun joku syö lähelläni. Maiskutus, todella lieväkin ja huomaamaton, on jotain kamalaa. Siinä on jotain syästi inhottavaa. Nyt se inho oli sitten taas pinnalla oikein kunnolla. Pakenin vessaan avokin syömistä. Löin itseäni jalkaan ja revin hiuksia ja raavin korvia. En pahasti, sillä heti lieväkin kipu rauhoitti. Tuo noin vahva vihan tunne on lähinnä ahdistavaa. Se on täysin hallitsematonta. Se rikkoo, satuttaa... Arghgjhdas.... Vessan lattialla sitten sen kourissa itkeskelin hiljaa ja koitin ottaa sen vastaan. Miksi olen näin viallinen? En ole normaali. Miksi minä satutan ihmisiä ympärilläni. Avokki joutuu kestämään aivan kamalan paljon. Miksen kuollut jo lapsena. Kaikki olisi paremmin. Jospa kuolisin nyt? Avokki tuli lohduttamaan, kun alkoi ihmetellä pitkää vessareissuani. Istui siinä vieressäni sitten pöntöllä ja antoi nojata polviinsa. Sain itkeä pahaa oloa ulos. Hassua, miten itksekelen aivan hiljaa, tukehtuen omaan limaani. Sitten, jos avokki tulee lohduttamaan, se antaa merkin, että itkeä saa. Sitten tulee ääntä ja nyyhkytystä ja henkeäkin vedettyä.
Jumi aivotyössä laukaisee minussa jotain. Aloin huomata sen jo kuukausi sitten. Kun jokin ei onnistu, menen paniikkiin. Pakkohan mun on! Mähän osaan kyllä. Mun pitäisi. Kukaan ei voi auttaa. Itse asiassa sekin on todella lapsellinen tunne. Ihan kuin viisivuotias laitettaisiin ratkomaan 6. luokan matikkaa ilman mitään opetusta. Siinä tilassa oletan kaikkien muiden tietävän vastaukset. Muut ovat niitä aikuisia. Ne osaa kaiken, ne tietää. Mutta kun kysyy sitten esimerkiksi avokilta omaan alaani liittyvän kysymyksen, eihän hän todennäköisesti tiedä siihen vastausta. Etenkin jos toinen vastaa, että minä tiedän häntä paremmin, epätoivo iskee. Tämä henkinen lapsi menee siitä sitten ihan paniikkiin. Kuka sitten tietää? Ei kukaan voi mua auttaa! Jep...
Olen melko varma, että tuo raivoava tunne, joka eilen laukesi, kun en jotain asiaa tajua on jatkumoa tuolle lapsen hädälle. Kun on huomattu, ettei kukaan voi auttaa, iskee vain epätoivo ja raivo itseä kohtaan. Täytyyhän sen puolestaan tarkoittaa, että itse pitäisi osata täydellisesti. Jos ei kuitenkaan osaa, se on kamalaa. Epäonnistuu. On täysin huono ja surkea - paha, arvoton, turha. Itse asiassa eilenhän mietin avokilta kysymistä, mutta hylkäsin
ajatuksen, sillä todennäköisesti hän ei tietäisi tai turhautuisi. Enkä sitäpaitsi voi pyytää apua kurkottamatta lasimuurin ohitse. Se on aivan liian vaikeaa ja pelottavaa. Kun on tottunut siihen, ettei minua nähdä, ei uskallakaan tulla edes nähdyksi.
Positiivinen asia on, että vihan tunne alkaa löytyä. Huono puoli on, ettei se oikein ole hallittavissa. Se sitoutuu tunteeseen omasta epäonnistumisesta ja huonoudestani. Se kohdistuu itseeni. Ennen kuin avokki tuli koitikin kääntää sen suruksi. Totta kai ajattelin olleeni huono. En minä oikeasti ole. Lapsihan odottaa äidiltään apua. Hän luottaa aikuisiin ja aikuisten pitäisi opastaa, eikä sysätä sitä lapselle itselleen. Hyvinhän minä siihen nähden olen (tähän asti) pärjännyt.
Yritin puhua tuosta tapauksesta ja osistani terpalle viime viikolla. Yritettiin päästä sitten siihen, mitä nuo maiskuttavat (hyi helvetti) äänet minussa laukaisevat. EN TIEDÄ! Haluaisin kovasti tietää, sillä tuntuu, että siinä on jotain. Mutta kun se vaan ei tule mieleen. Tiedän vain miten se on härinnyt minua niin pitkään kuin muistan. Terppa kysyi, onko minulla muita hyväksikäyttömuistoja, joista en ole kertonut. On minulla. En vain halua kertoa niitä. En halua kirjoittaa niistä. Ne ovat minun vikani. En halua kertoa niistä sen vuoksi. Inhottavaa on, ettei niissäkään ole mitään, mikä selittää maiskahtelevien äänien inhoni. Jossain mieleni perukoilla voi siis olla jotain vielä pahempaa. En tiedä.
Mieleni pelästyi ja kieltäytyi pahasta olosta ja kaikista muistakin tunteista sitten koko viikonlopun ajan. Olin halunnut kirjoittaa tännekin, mutta ei. En vain voinut. Halusin taas karata. En suostunut edes lukemaan mitään parantavaakaan. Ahdisti kyllä, mutta en osannut edes sanoa miksi... No nyt ei ehkä se ahdistus enää ihmetytä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti