Häivyn

Sain aamulla pienen oivalluksen ahdistuksestani, mutta se taisi kadota jonnekin. Siltä ainakin nyt tuntuu. Koitan kirjoitella ulos tuntojani, jos se sieltä tupsahtaisi takaisin tai jos saisin edes purettua pois keskittymistä syövät asiat.

Eilen sain yht'äkkiä tarpeekseni ja lähdin vain pois. Nousin bussiin ja mietin painuvani hemmettiin koko elämästäni. Muuttaisin ulkomaille, kauas pois kaikista tuntemistani ihmisistä. Oikeasti olin matkalla kaupan kautta kotiin. Tiesin kyllä, että sinnehän minä olin menossa, mutta uskottelin itselleni (vai uhkailin?) hyppääväni jokaiseen keskustaan menevään bussiin ja sieltä lähteväni lentokentälle. Pystyn toimimaan jotenkin paremmin ihan omissa oloissani. Minua ei ole, kun joku muu on paikalla. Silloin olen vain heijastus; olen kahlittu toisen hyväksyntään tai paheksuntaan. Halusin pois kaikista ihmisistä, jotka merkitsevät minulle mitään. Koitin siinä sitten jutella itselleni ääneen, ettei minun enää tarvitse paeta. Olen päässyt jo pois lapsuuden kodistani. Olen jo omillani. Opiskelutkin sujuvat, vaikken sillä hetkellä halunnut sitä uskoa. Kaikki on paskaa. Ei minusta ole tähän.

Vaikka toissailtana ahdistus loppuikin, se oli eilen tullut takaisin paksuna ja sitkeänä. Mölisin aivan liikaa ruokatauolla. Joku heitti kommenttia mielenterveysongelmista yleisellä tasolla. Menin siinä sitten ihan solmuun. Kaikki varmaan olivat päätelleet nykyisistä mielipiteistäni, että mulla on jotain diagnoosia ja oireita ja ongelmia. Pelotti, että muut näkee läpi. Musta tulee pelätessä yliaktiivinen. Koitin keksiä kaikkeen jotain sanottavaa. Koitin nauraa. Koitin olla rauhallinen. Puheesta tuli kuitenkin niin hentoa vikinää, ettei puolia kukaan edes kuullut ja nauru muuttui hermostuneeksi hihittelyksi tai tukahtuneiksi hirnahduksiksi. Hemmetti, sehän sitten ahdisti lisää ja kunnon kierre oli valmis. Se ahdistuskierre sai sitten päättämään, että lähden hittoon.

Terapiassakin on tuo ihmissuhteisiin liittyvä ahdistuskierre tullut pari kertaa esiin, mutta kun en saa sitä lopetettua. En itse asiassa tunnu edes pystyvän kehittämään itseäni tuossa tilassa. En ole enää sama itseni kun ahdistaa ja ainoa asia, mikä toistaiseksi on auttanut suoraan oireisiini on, etten ole pudonnut pitkään aikaan tuohon tilaan. Siinä tilassa ajatusmaailmani muuttuu ihan täysin. Minun ja muiden välille nousee tuttu muuri ja koitan esittää ettei sitä ole. Väsymys tai surullisuus tai kipu saa hermostuneen ja ahdistuneen puoleni esiin. Eikä se osaa antaa itseni olla väsynyt tai vaisu. Pelkään, että se näkyy. Ja totta kai se näkyy! Se nyt vaan on ihan normaalia. Paljon oudompaa on ahdistuksen peittelystä johtuva ylikierroksilla käyminen ja varmaan se on myös häiritsevämpää ihmisistä. Käytös on vain niin automatisoitua, ettei sille voi mitään. Ihmiset, joiden seurassa tavallisesti olen itsevarma ja joihin luotan, tuntuvat tuomitsevan minua ja olen vakuuttunut, että he haluavat pois seurastani. 

Pitäisi pysähtyä tarkkailemaan tilannetta ja tajuta, että eihän tilanteessa ole mitään hätää. Pitäisi antaa itsensä olla vaisu, jos on väsynyt. Mutta... Ahdistuneena mieli vain ei pysty siihen. Se tietää, että ihmiset tekevät yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista. Jos antaa yhtenäkään hetkenä pienenkin syyn tulla halveksituksi, ne halveksivat. Mieli tietää, että ihmiset hylkäävät nopeasti. Ei heitä kiinnosta. Mieli tietää, että jos paljastaa jotain huonosta olostaan, muut jättävät. Eivät edes ilkeyttään, vaan vaivautuneisuuttaan. 

Äääh... Oikeastihan, eivät ne edes ole muut ihmiset, jotka lähtevät ja jättävät. He saattavat vaivaantua ja ihmetellä, mutta lopulta se olen vain minä joka eristäytyy. Sen takia, että pelkään. Mieli vain ei tajua sitä, sillä se ei aikonut tehdä niin, puolustusmekanismit vain iskivät päälle. Mieli ei edes taida huomata niitä. Sitten se uskoo tulleensa hylätyksi ja vahvistaa vain omaa kierrettään.

Eikö riitä, että painii ahdistuksensa kanssa? Pitääkö siinä olla vielä näin kovia sisäisiä ristiriitoja, joiden lomasta ei edes tiedä mitä tekee? Äärimmäisen turhauttavaa... Ja jottei liian helpoksi käy, niin tänä aamuna mietin että mitäköhän esittämistä eilinen oireiluni oli. Oli taas ihan hyvä olo ja vakaa fiilis. Jäi vain ihmetyttämään. Täytyi kaivaa muistinsopukoista ulos, mitä tapahtui, jotta ne kokemukset löytyivät, eikä silloinkaan voinut ihan todesta niitä ottaa.

Paitsi sitten ulko-ovella opiskelemaan lähtiessäni pompsahti esiin ajatus: "Mä jään kotiin. Mä en jaksa." Sen kun karisti pois iski toinen "Vitun idiootti."