No niin. Tänään tuli mieleen lisää ajatuksia eiliseen pohdiskeluun siitä, miksi perheenjäsenteni ihmisyys niin kammottaa. Jos äitini ja veljeni ovat ihmisiä, silloinhan he ovat sairaita. Jos he ovat sairaita, he tarvitsevat apua. Jos he ovat avun tarpeessa, he tarvitsevat myötätuntoa ja sääliä. Jos tunnen heitä kohtaan myötätuntoa ja sääliä, en voi vihata heitä. En vain kykene siihen yhtäaikaa. Ja niin se viha lipuu vielä kauemmas.
Toinen asia, mikä nousee esiin myötätunnon ja säälin kanssa on tarve auttaa. Minun pitäisi hankkia noille ihmisraukoille hoitoa. Minun pitäisi koittaa puhua heille (siis en ole ottamassa tai aio yrittää ottaa yhteyttä) järkeä ja saada heidät hoitoon. Jos en tee sitä hylkään heidät ja olen siis paha.
Siis näin, vaikka kun kysyin viimeksi keväällä äidiltäni (Tapaus oli toinen postaukseni ikinä. Sen jälkeen en ole äidistäni kuullut ja päätin ainakin toistaiseksi pysytellä etäällä, että voin parannella itseäni.) onko hän miettinyt ammattilaiselle asioiden purkamista. Hän silloin sanoi, että se on turhaa ja etteivät psykologit osaa mitään kuitenkaan. Hän samassa puhelussa perusteli raivonpuuskia, joita kohdisti lapsiinsa sillä, että psykologi kerran hänelle eron yhteydessä käski päästää vihan tunnekin pintaan ja ulos vaan (Varmasti joo tarkoittikin, että lapsiin purkaminen on hyvä idea!). Myöhemmin samassa puhelussa sanoikin, ettei sannut mistään käynneistä ikinä mitään konkreettista käteen. Äääääähhhh... Ja minunko pitäisi jotenkin saada se ihminen avun piiriin? Ja minunko pitäisi saada henkisesti pahoinpidellyt ja hyväksikäyttänyt veljeni hoitoon?? Ärsyttävää.
Jos ei mitään muuta, niin tämä kamalan julma epälogiikka sentään vituttaa. Siinä lisää tavaraa muutettavien ajatusten koppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti