Oho, unohdin jotenkin postata tämän, vaikka olin kirjoittanut jo maanantaina. Nyt on tiistai ilta. Koitin askarrella päivämäärän kanssa, joten voi olla, että se näyttää eilistä tai tätä päivää. Katsotaan. Tämä on kuitenkin nyt sitten 5.10 kirjoitettua tekstiä!
Tuli levättyä (en tehnyt viikonloppuna muuta pakollista, kuin autoin avokkia siivoilemaan). Päivät ovat menneet hyvin, mutta unta vaan ei ole tullut kunnolla. Öisin iskee kummallinen olo. Toissayönä kääntyilin unensilmäyksien välillä kunnes olin kuristua peittoon ja sitten olinkin aamuyöstä ihan hereillä. Avokin hengitys alkoi tehdä hulluksi. Hän ei edes kuorsaa, mutta yleensä rauhoittava tuhina tuntui nyt inhottavalta ja pahaenteiseltä. Kääntyessäni selin häneen, tunsin hengityksen niskassani ja teki mieli repiä ihoni irti. Häneen päin kääntyessäni kuului hengitys liian hyvin ja jotenkin läpäisi aivoihin asti. Tiedätkö kun erehtyy kuuntelemaan kellon tasaista tikitystä ja sitä ei saakaan enää ulos päästään? Samalla tavalla toisen hengitys vain takoi läpi, kun yritin nukkua.
Tuli levättyä (en tehnyt viikonloppuna muuta pakollista, kuin autoin avokkia siivoilemaan). Päivät ovat menneet hyvin, mutta unta vaan ei ole tullut kunnolla. Öisin iskee kummallinen olo. Toissayönä kääntyilin unensilmäyksien välillä kunnes olin kuristua peittoon ja sitten olinkin aamuyöstä ihan hereillä. Avokin hengitys alkoi tehdä hulluksi. Hän ei edes kuorsaa, mutta yleensä rauhoittava tuhina tuntui nyt inhottavalta ja pahaenteiseltä. Kääntyessäni selin häneen, tunsin hengityksen niskassani ja teki mieli repiä ihoni irti. Häneen päin kääntyessäni kuului hengitys liian hyvin ja jotenkin läpäisi aivoihin asti. Tiedätkö kun erehtyy kuuntelemaan kellon tasaista tikitystä ja sitä ei saakaan enää ulos päästään? Samalla tavalla toisen hengitys vain takoi läpi, kun yritin nukkua.
Pakenin olohuoneeseen nukkumaan sohvalle. Ei tullut uni yhtään paremmin, mutta oli rauhallisempi olo. Sitten alkoi tulla vain olo, että joku tulee eteisestä tai makuuhuoneen ovelta. Piti asettua niskat vänkyrälleen, että näki oviaukot yht'aikaa. Kun sulki silmät, vilahti tumma hahmo oviaukkoon, mutta avatessa silmät uudestaan, ei siellä ketään ollut. Minua ei pelottanut, mutta pelotti kuitenkin. Se pelko oli ikäänkuin muisto. Se oli sen viileän lasin takana, missä muutkin tunteet minulla virtaa. Tuollainen sama pelko oli mukana aina teini-ikäisenä ja nuorempanakin. En vain saa paikannettua, mistä se on lähtöisin. Olen pelännyt pimeää ja valvonut öisin niin kauan kuin muistan. Se pelko meni piiloon johonkin mielen rakoon ja upposi syvälle unohduksiin muutettuani yksin asumaan ja se vajosi yhä syvemmälle erottuani eksästäni. (Onpa teksti taas etäistä... :( Missä ne tunteet ovat? Miksei ne voi tulla pintaan?)
Odotin jo innolla terapiakertaa, mutta se onkin vasta huomenna. Pitäisi nyt tällä kertaa uskaltaa puhua luottamuksestakin. Välttelen sitä aihetta, osittain pelosta, että minut jätetään avun ulkopuolelle, jos terppa saa tietää, että välillä epäilen häntä, psykiatriani ja kaikkia mahdollisia auttavia tahoja. Kuitenkin haluaisin sen pusertaa ulos rinnastani, olisihan se alku luottamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti