Terpalla käynti oli melko rankka ja täynnä. Koitin saada oksennettua ulos huomioni vihasta ja syyllisyydestä ja siinä ohessa kertoa vielä kaikki pahat muistot ja oksentaa ulos äidin välinpitämättömyyden aiheuttamat tärinäpahoinvointi-itkut. Oivallukset jäivät kaiken muun varjoon, mutta tulipahan uusiakin. Hän ehdotti että vihastumiseni mielenterveyden ongelmista kärsivien opiskelijoitten unohtamisesta on samaa vihaa, jota tunnen opettajiani kohtaan.
Yritin kovasti viestiä aikanani pahasta olostani, mutta turvallisesti (siinä tuli sitten salailtua samalla). Yritin kertoa, kun minua kiusattiin, mutta se tuli ala-asteella niin painokkaasti, että opettaja luuli minun vain vitsailevan (ainakin niin jälkikäteen toivon!). Totesi vain ykskantaan: "No, voi voi..." eikä tehnyt muuta. Ainoa kerta, kun minun kiusaamistani käsiteltiin, oli kun pari poikaa pahoinpitelivät kotimatkalla. Silloin oli nuorisopoliisikin paikalla. (Tämä oli varmaan kolmannella tai neljännellä luokalla, kun meillä oli sama opettaja 1-4 luokilla ja tämä ensimmäinen opettajani oli tuolloin paikalla juttelemassa minun, poikien (he olivat jo yläasteikäisiä) ja nuorisopoliisin kanssa.) Silloinkin kun isoveljeni koulun pihalla heitti puolenpään kokoisella kivellä vatsaan, ei ollut keskustelua opettajien kanssa. Lojuin tajuttomana vähän aikaa koulun pihalla, kunnes opettaja tuli ystäväni hakemana paikalle. Kai he ajattelivat, että sisarusten välit selvitetään kotona. Huokaus...
Sen jälkeen en yrittänyt viestiä sanallisesti mistään. Söin kynteni (voi olla ällöä! Varo tätä kappaletta, jos olet herkkä.), kunnes oli puolen sentin matkalla sormissa vain sitä kynnen alla sijaitsevaa ohutta kalvoa. Senkin pureskelin ja revin pois, vaikka se sattui aivan kamalasti. Pureskelin myös ihoa kynsien ympäriltä. Kotona löin itseäni ja viiltelin nilkkoja (muualta jäljet olisi ehkä huomattu). Orastavan syömishäiriöni keskeytin, kun terkka kommentoi laihtumistani. Oli hyvin hyvin paha olo, mutta jokin ajoi peittelemään sitä. Öisin toivoin, että joku hakee pois. Jos ei muu, niin jospa Jumala - jos kuolisi vaikka. Finnitkin täytyy kaltuta naamasta, puristelemalla kaikki ihohuokoset tyhjäksi. Siis sellaiset ei-tulehtuneetkin. Jos jostain ei tule mitään ulos, puristetaan vain niin paljon, että ainakin verta tulee. Siitä tietää, että se on puhdas. Huvittavaa on, että olen aina luullut, että mulla on huono iho luonnostaan. Mutta taitaa olla tuo oma väkivalta jättänyt pinnan täyteen mikroarpia, jotka tekee ihosta muhkuraisen läheltä katsottuna. Se taas saa luulemaan, että on finnejä ja jatkamaan. Pitää yrittää sekin lopettaa.
Totta tuossa terpan huomiossa on. Siksi siis suutuin tuosta niin kovasti. Ehkäpä äiti ja veli ovat vielä liian lähellä. En voi ulottaa vihaani vielä heihin. Enhän ole edes vielä surrut aktiivisesti heidän tekojaan. Tulee vain epämääräinen ja etäinen paha olo. Muistoistani hän totesi heidän kummankin kohdelleen minua sadistisesti. Se sai jonkin pienen muurin rikkoutumaan. Joku antoi minulle sanan pahoille kokemuksilleni. Tuli taas itkua. Äidin postauksesta keskusteltiin kanssa - muistoista paljonkin.
On ollut vielä niin vetämätön olo. Suunnaton väsymys, mutta sekin ikään kuin raskaan verhon takana. Sen varalta, että paha olo muistoista kävisi sietämättömäksi mainitsi terppa Delfins ry:n auttavan puhelimen. Täytyy katsastella, milloin se on auki. Toisaalta, terpan maininta pelästytti. Tajusin juuri, että pelästyn, kun joku tarjoaa apuaan. En ole tottunut siihen ja havahdun siihen miten huonosti minun täytyy voida, että kukaan huomaa. Aikaisemminhan, vointini on ollut hyvinkin huono, mutta on jäänyt täysin huomiotta. Huomio saa aikaan kieltoreaktion ja pelon. Kai yhdistän huolehtimiseen satuttamisen? Siis olenhan tottunut siihen, että kun äiti viimein huomasi pahan oloni, hän hyökkäsi tavalla tai toisella. Toisaalta pelkään, ettei kukaan voi minua auttaa, kun he eivät itse kestä. Bussissa terpan jälkeen pohdin hänen huolestunutta ilmettään. Pelkäsin, että hän saattaa itse kärsiä kertomistani asioista. Äitihän, jos ei suuttunut, käänsi aina huolen itseensä, kun minulla oli paha olo. Hän itki hysteerisesti ja huusi, ettei voinut auttaa ja miten pahalta hänestä tuntui. Hän lukitsi itsensä vessaan tuntikausiksi ja itki siellä, eikä suostunut tulemaan ulos anteeksipyytelystä ja anelusta huolimatta. Onko ihmekään, jos pelkään muiden puolesta, kun pitäisi huolehtia itsestäni tai pyytää apua?
Koitan nyt viikonloppuna levätä, kuten piti. Leffoja, jotain hyvää suuhunpantavaa ja avokki. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti