Terapiassa käytiin läpi verkkaan asioita, vaikka hyvin edettiinkin. Öisistä kauhuista terppa kysyi, kuka hahmo mahtaa olla. Siis se hahmo, jonka näen ovensuussa, jos yöllä pelottaa. Ainakin se on pitkä. Sen täytyy olla aikuinen. Äiti? En jotenkaan miellä sitä äidiksi, vaikka äitiäkin sai aina pelätä. Etenkin jos itki. Pelkäsin hahmoa äidistä riippumatta ja kaipasin joskus jopa äitiä, kun tuijottelin ovia. Isä? Ehkä, en tiedä. En muista hänestä mitään. Onhan se mahdollista, että tuo pelko jostain hahmosta on syntynyt vaan kaikesta kokemastani pelosta. Sitähän on ollut.
Olen myös nähnyt toistuvia painajaisia sekä unissakävellyt aikanani ja puhunut unissani paljon. Unissakävelyistä tietenkin tiedän vain mitä minulle on kerrottu. Olen yrittänyt rappukäytävään useamman kerran. Äiti piti öisin turvalukkoa kiinni, sillä perusteella, että olen turvassa rappukäytävään putoamiselta. Hän oli kuulema huolissaan. V---t! Kerran teininä halusin kysyä äidiltä jotain yöllisen ahdistuksen kesken. Äiti ärähtikin jotain vastaukseksi ja menin hiljaa takaisin sänkyä kohti. Itketti. Äiti tuli eteiseen tivaamaan mitä halusin kertoa. "Miksi herätit?! Sano nyt! Mitä hittoa teet pystyssä?" En tiennyt mitä sanoa, joten olin hiljaa. Olin jo unohtanut asiani. Äiti otti hiuksista kiinni ja riepotteli tiukassa otteessa, kunnes itkin ja sanoin, etten muistanut. Sattui, pelotti, väsytti. Jotenkin lopulta päädyin sänkyyn. Aamulla äiti tivasi yhä vihaisena "mitä hittoa oikein puuhastelin viime yönä." Esitin, etten muistanut. Kysyin olinko kävellyt unissani. Se kelpasi äidille ja häntä nauratti yht'äkkiä. Siitä tuli hauska tarina, mitä hän välillä kertoo unissakävelystäni - minun paikalla ollessanikin. Tietysti hän jättää hiuksista riepottelemisen pois ja huutamisen. Hänen versiossaan kävelen vain kysymään jotain ja takaisin sänkyyni. Hän ei vieläkään tiedä, että tiedän. Ärhh... Hänhän on voinut vaikka mitä noina unissakävelyjen aikana tehdä, kun tuokin meni läpi. Tajusin vasta kirjoittaessa tämän ja vähän kammottaa. Onko ne sittenkin olleet dissosiaatioita, joiden aikana äiti on pillastunut jostain hirveästi? Myöhemmin, kun en ole muistanut tapahtumia, hän olisikin selittänyt kaiken unissakävelyllä? Voi persesuti ja pensselikarva!!!!! Anteeksi sivuraiteille lähtö, mun piti kirjoittaa muista asioista, mutta tästä tulikin nyt aika iso pala. Jotenkin ajatus kauhistuttaa (ja ilmeisesti suututtaa, kun pitää tuollaista kirjoitella). (Laitan nyt tämän kohdan itselleni violetilla, niin huomaan taas kiinnittää tähän katseeni.)
Noh, varsinaisesti halusin kertoa painajaisista, joita näin kouluikäisenä. Tajusin oikeastaan vasta tänään, että niissä on ollut jotain outoa ja otinkin ne terapiassa esille. Unessa oltiin aluksi aina mökillä. Siellä on juhlat tai leiri ja kaikki luokkalaiseni ovat paikalla. Unet olivat yleensä miellyttäviä, kunnes löysin ruumiin. Se ruumis löytyi, joka kerta kun näin tätä unta. Se oli pieni tyttö, joka oli jo ehtinyt maatua luurangoksi. Hän oli niin pieni, että löytyi pitkulaisesta kukkaruukusta, joita oli vajan takana. Hain milloin minkäkin luokkani tytön ruukun äärelle katsomaan tyttöä. Valitsin aina kuolleen tytön oletetun isosiskon mukaani. Kuollut tyttö oli aina jonkun pikkusisko. Nimenomaan jonkun tytön pikkusisko. Terapeutti kysyi oliko hän koskaan minun siskoni. Ei, ei minulla ole siskoa. Ei edes unissa. Entä oliko hän varmasti tyttö? Joo, hän oli aina tyttö. Hän oli myös aina pieni, niin kooltaan kuin iältäänkin. Hän oli alle kouluikäinen tai enintään ensimmäisellä tai toisella luokalla. Sen tiedän, mutten tiedä miten. Myöhemmin kuollut pikkutyttö löytyi mitä kummallisimmista paikoista. Aina piilotettuna johonkin astiaan. Kukkaruukuista, vaaseista, sähkölaatikoista ja lopulta koulun ruokalan kannellisesta ruoka-astiasta. Tiedättehän, sellaisesta, missä laitosruoka pysyy lämpimänä. Sen unen näin yläasteaikana.
Nyt jouduin taas pitämään tauon ja miettimään, mitä muuta olin puhunut... Hömm... Se karkaa, on karkaillut koko päivän.
Ahha! Pelkohan se. Lapsenomainen pelko siitä, että olen taas mennyt kertomaan lisää asioita, joita ei pitäisi. Pelko siitä, ettei ihmiset kestä. Eihän kukaan voi! Pelosta en halunnut puhua. (Halusin kyllä, mutta kun pitäisi ja yritän, en haluakaan. Tai sitten unohdan koko pelon sopivasti!) Nyt kuitenkin sai lipsautettua tuon epäluottamuksensa epäsuorasti ulos. Tajusin, että pelkään, ettei kukaan usko tai halua uskoa tai halua kuulla. Eihän kukaan ennenkään ole kuullut. Terapeutti kuitenkin lupasi, että kun olen selvinnyt hengissä, jonkun pitää myös selvitä kuuntelemisestani. Unien muistaminen tuli itseasiassa tämän keskustelun jälkeen. En vain meinaa muistaa tätä keskustelua ollenkaan. Se täytyy kaivaa ja houkutella esiin muistista. Ehkä sille pelokkaalle puolelle pitäisi keksiä nimi? Se kun aika selvästi on jokin osa. On hankala edes pitää mielessä, että siitäkin puhuttiin, joten dissosiaatioltahan tuo vaikuttaa, jep. (Tai torjumiselta, vaikken kyllä tajuakaan, miksi torjuisin epäluottamukseni ja pelkoni.) Mietintään hyvä nimi pelokkaalle ja epäluottavaiselle lapsiraukalle. Lapsen pelkoa tuo pelkoni nimittäin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti