Joku joskus kysyi, mitä haluaisin sanoa teini-itselleni? Vastasin tuolloin muutama vuosi taaksepäin, että haluaisin vetää häntä turpaan. Terppa oikein häkeltyi, kun kerroin... Sitten hän kysyi, mitä tunnen kun ajattelen itseäni eri ikäisinä lapsina ja teininä... Häpeää. Häpeän tuota lasta niin paljon. Tuon tajuaminen surettaa. Olen yrittänyt pikkuhiljaa hyväksyä itseni, niin olen ulottanut sen vain siihen, mitä tänään tai huomenna teen. Tämän takiahan se itseinho on taas nostanut päätään! Nyt kun alan kokea taas niitä tunteita lapsuudesta ja teini-iästä, vihaan itseäni, koska en ole ikinä noita puoliani hyväksynyt. Olen koittanut ne kai hukuttaa jonnekin pois. Yritin syntyä uudestaan puhtaana, koska koen edelleen olleeni jotenkin likainen tai paha tuolloin.
Terppa kysyi koinko nuorempana itseni pahaksi sisälläni velloneen mustan vihan takia? Kyllä, juuri sen! Vihasin kaikkia ja kaikkea ja tottakai minun piti olla paha, kun tunsin niin. Hyvät ihmiset ovat lempeitä ja antavat anteeksi. He asettavat muut omien tarpeidensa edelle. Äitini aina kärsi, kun uskalsin ilmaista vihaani (Vaikka koitin ilmaista sen rakentavasti, kirjoittamalla yhdenkin kerran rauhallisen kirjeen. Tähän hän vastasi lukittautumalla vessaan huutamisen jälkeen, itkemään kovaäänisesti.). Miten joku voi olla niin paha, että vihaa omaa äitiään? Saa hänet itkemään teki mitä tahansa? Sain myös raivokohtauksia. Kerran huusin opettajalle ruokalassa naama punaisena. Kerran äiti jatkoi jostain asiasta jankuttamista ja heitin kännykkäni, niin että se meni rikki. Illalla itkin noista tapauksista itseni uneen ja hakkasin itseäni vessassa rangaistukseksi. Pelkäsin sitä sisälläni asuvaa vihaa ja yritin satuttaa sen ulos itsestäni. Vihan purkaukset olivat se todiste pahuudestani. Vihan sisään patoaminen vain kasvatti sitä.
Tuo musta teinin viha ei ole ainoa tunteeni, joka pikkuhiljaa yrittää nousta esiin. Viime päivinä ihmiset (etenkin miehet), jotka tulee liian lähelle ahdistavat. Bussissa joku mies istui viereeni, vaikka olin valinnut ainoan paikan, missä oli vierekkäiset paikat tyhjänä (halusin olla yksin). Käperryin vain ikkunaa vasten ja odotin, pysäkkiäni. Pysäkkiäni ennen mumisin, että jäisin pois seuraavalla, johon mies vastasi, "Minä myöskin", eikä sitten liikahtanutkaan. No, siinä vaiheessa alkoi päässä kierrokset lisääntymään. Halusin pois. Ahdisti. Minua ei päästetty pois siitä miehen vierestä, kun halusin. APUA! Kestänkö pysäkille asti? Pyydänkö päästä kuitenkin jo nyt seisomaan vai odotanko??
Avokille kertoessani, hän aluksi ymmärsi väärin. Hän totesi, että eihän se mies tehnyt mitään väärää. Hän luuli, että syytin sitä miestä. Menin paniikkiin ja yritin selittää useamman kertaa, että tiedän, ettei se mies tehnyt mitään. Halusin vain kertoa, miten hölmöistä asioista viime päivinä olen ahdistunut. Lopulta aloin itkeä. Sanoin etten ole paha. En ole niin paha, etten tajuaisi, ettei se miesrukka tehnyt minulle mitään. Minua pelotti ja halusin, että joku lohduttaa. Avokki kipaisi halaamaan ja siinä rauhoituinkin lopulta, vaikka sitä itkua riitti nyt pitkän aikaa.
Viime yönä sitten nukuttiin hyvin avokin vieressä. Nyt ei hengitys häirinnyt. Alkuyöstä ikkuna rasahti ja sitten lattia natisi, mikä sai minut ylikierroksille, mutta herättyäni horroksesta vähäsen pelko laantui. Avokin hengitys meinasi ahdistaa, mutta huomasinkin tällä kertaa, että se hengittää kuin vaari. Vaarin vieressä on ollut aina sentään turvallista. En ehkä halua sanoa avokille, tästä mielleyhtymästä (Rakas, sä oot turvallinen, kun susta tulee mieleen mun vaari. Hehe :P), mutta yössä se rauhoitti sisääni lamaantunutta lasta. Ainakin eilisen jälkeen on taas avokin vieressä parempi olo, joten lapsi ehkä on alkanut luottaa häneen. Sama lapsiraukka huutaa aina, ettei ole paha, kun joku käsittää jotain väärin. Hän pelkää, että hänen pelkonsa ja epäluottamuksensa koetaan syytöksenä muita kohtaan ja hän ei halua syyttää ketään. Syyttäminen on pahaa, en ole paha. Rakasta minua!
Sanon tuota pelkäävää osaani lapseksi, sillä pelko, jota koen, kuuluu pienehkölle lapselle. Koen itseni enintään 8-vuotiaaksi, kun se iskee. Kun ajattelen sanovani kelle tahansa sen ikäiselle lapselle, että "Häpeän sinua.", tekee mieli peittää kasvot käsiin. Eihän niin pienelle voi sanoa tuollaista, sehän on ihan kamalaa! Voi hevonp----! Onko ihmekään, jos sitten sisälläni pelkäävä lapsi häpeää itseään, eikä halua jakaa tunteita kanssani? Entä se vihainen teini, jota olen halunnut vetäistä turpaan? Terppa ehdotti, että ei hän (minä) ole tai ollut paha. Hän kärsi. Minä kärsin? Sehän tarkoittaisi, etten minä ollut paha. Yritin vain selvitä toivottomassa tilanteessa. Minua satutettiin, minä olinkin uhri. Ajatus tuntui hyvin helpottavalta. Samoin ehdotus, etteivät muut osanneet sanoa mitään positiivista minusta, koska eivät tunteneet minua. He näkivät vain sen kasvattamani suojakeinon: täytyy olla paras luokassa, täytyy suoriutua täydellisesti, heikkoutta ei saa näyttää. Eivät ihmiset välttämättä vihanneet minua. He eivät vain tunteneet minua. Jos vihasivatkin, hehän vihasivat sitten vain naamiotani, eikö? Suojamuuriani? Sitä en vain voinut rikkoa vielä tuolloin. Ja sen muurin taakse jäi sitten tämä kärsivä teini, joka uskoi omaan pahuuteensa. Unohdinkin hänet ja hänen itsetuhoisuutensa. Unohdin kuinka itkin itseni uneen iltaisin ja toivoin pääseväni pois. Unohdin uppoutumiseni kirjoihin ja mielikuvitusmaailmat, joita loin pakokeinona. Unohdin rukoilleeni Jumalaa ottamaan pois tuo kamala pahuus minusta ja tekemään minusta hyvän tai edes antamaan kyvyn uskoa, jotta joskus pelastuisin. Muistin itsekin vain sen muurin ja naamion, sillä ne näkyivät konkreettisesti toiminnassani. Vihasin niitä luullen itsekin, että siinä olin koko minä.
Nyt itkettää. Vihdoin joku huomasi minut täältä muurin takaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti