Juokse tyttö, juokse!

Monta kertaa viikonlopun aikana aioin kirjoittaa, mutten kirjoittanutkaan. Noh, moni asia, joita mietin ehti painua unohduksiin. Taisin vältellä asioita ja päätin vetäytyä pois. Toisaalta tarvitsinkin vähän rauhaa. Jostain syystä olin hyvin levoton noiden yöllisten kauhujeni jälkeen (vaikka ne väistyiväytkin jo) ja tarvitsin vähän itseni kokoilua. Voisin kai siis antaa tuon välttelyn anteeksi itselleni? Koitetaan ainakin.

Olen sentään lukenut paljon. Kuin riivattu suorastaan. Olen lukenut blogeja, olen lukenut artikkeleita ja lainasin lauantaina kirjoja. Lainattujen kasaan eksyivät teokset Liian kiltti, Aidosti kiltti sekä Virtahepo olohuoneessa. Katselin jo viime keskiviikkoiltana (siis ennen edellistä postaustani) dokumentteja hyväksikäytöstä (avokki oli illan pois ja iski halu rauhassa syventyä ongelmiini). Toinen oli hyväksikäytön aikuisten uhrien kertomuksista koostettu kokonaisuus ja toinen oli nuorisorikollisista, jotka olivat syyllistyneet seksuaalirikoksiin. Sen katsoin, sillä halusin kaivaa esiin jotain vastausta polttavaan kysymykseeni: Mikä saa pienenkin lapsen tekemään sellaisia asioita? Miten se on mahdollista? Syntyvätkö ihmiset sairaina vai tekeekö ympäristö sairaaksi? Siis no, kyllähän minä tiedän, että kumpaakin tapahtuu. Se vain ei riitä. Tarvitsen lisää tietoa. Tarvitsen varmuutta. Tarvitsen jonkin esimerkin, jonka kautta laittaa oman kokemukseni perspektiiviin ja todeta: Näin sen täytyi olla! Näin kävi meidän perheessä!

Noista dokumenteista tuo uhrien kertomuksiin perustuva oli terapeuttinen. (En löydä sitä nyt YouTubesta tähän hätään. :( ) Se oli kökkö, se täytyy tunnustaa kaikessa rehellisyydessä. Se oli vanha ja ilmeisesti pienen budjetin dokumentti ja se näkyi. Dubbaus englanniksi oli tehty kertoja-tyyliin, yksi mies vain puhuu hyväksikäytettyjen omat kertomukset ja taustatarinan nauhan päälle. Itse tunnin mittainen juttu oli kyllä asiaa, vaikka alkuun pohdin heti katsomattajättämistä. Ehkä nykytekniikka on hemmotellut minut pilalle? :) Dokumentti kulki kokonaan uhrien omilla kertomuksilla, jotka oli leikattu omiin aihepiireihinsä: ensimmäinen hyväksikäyttö, hiljaisuus, tunne omasta likaisuudesta ja pahuudesta, perheen reaktiot jne. Itkin niin kovin paljon monessa kohtaa. Nuo ihmiset olivat kauniita... He eivät ansainneet sitä. Heillä kaikilla oli sama tunne omasta syyllisyydestä ja omasta viallisuudestaan ja pahuudestaan. Se, että näkee muiden ihmisten kärsivän aivan epäloogisesta pahuuden tunteesta (he olivat lapsia!!!!) on jotenkin rauhoittavaa. Kun saan avattua myötätunnon hanan toista kohtaan ja tajuan, minähän olen kokenut samaa, saan yltettyä sen ainakin vähäksi aikaa itseeni. Itkin sitten naama märkänä heitä sekä itseäni.

Tätä en muistanut listassa äsken mainita. Katsoin muuten myös yhden asiantuntijoiden vinkkelistä asiaa katsovan dokumentin. Lopussa oli pätkiä hyväksikäyttäjien haastatteluista. Varokaa siis, jos tuntuu siltä, että se voi aiheuttaa shokin. Tämä dokumentti oli minusta myöskin lohduttava (siis itselleni, en osaa sanoa, onko se sitä muille). Siinä on asiantuntijoita ja hyväksikäyttöä käsitellään nimenomaan ilmiönä. No, lohduttavan siitä teki ammatti-ihmisten suhtautuminen hyväksikäyttöön: he halusivat puhua ja rikkoa tabun sekä herätellä ihmisiä todellisuuteen, ettei se ole vain hyvin harvinaista. Shokeeraavaa oli tosin joidenkin yksittäisten ihmisten näkemykset, ettei hyväksikäyttö ole pahaa, jos sen tekee tuttu aikuinen. Että mitä helvettiä?? Tämä ei muuten ollut edes hyväksikäyttäjän kommentti. Dokumentti on vanha, joten vanhat käsitykset nostetaan esiin tuuletusmielessä. Onneksi esimerkiksi tapauksiin perehtynyt tuomari ja psykologi tuomitsivat itse sallivan näkemyksen (siis hyväksikäytön sallivan näkemyksen) jyrkästi.

Törmäsin muuten tietoa etsiessäni vastaavaan ilmiöön muualla netissä, vaikkakin vähän eri kantilta. Itselleni on hankalaa, että hyväksikäyttäjä oli isoveljeni, joka on vain muutaman vuoden vanhempi. Sellaisesta ei puhuta. Kukaan ei taida haluta uskoa lasten kykenevän tuollaiseen pahaan. Jossain foorumilla, nainen kyseli ihmetellen omaa lapsuuttaan, miten pitkälle esimerkiksi lääkärileikit normaalisti menevät. Osa vastaajista sanoi suoraan, ettei mitään pahaa ole siinä, että muutamaa vuotta vanhempi lapsi ronkki pikkusisartaan toistuvasti aina teini-ikään saakka ja sen jälkeenkin. Se sai vereni kiehumaan. Minusta lastenkin välillä voi hyvinkin olla alistamista ja se on yksi tunnusmerkki seksuaalisessa hyväksikäytössä. Muutamankin vuoden vanhempi sisarus on johtoasemassa nuorempiinsa nähden niin onhan se hemmetti hyväksikäyttöä siinä vaiheessa. Lapset kasvavat nopeasti joten jo parin vuoden ikäerolla varustettuna toinen on vahvempi ja älykkäämpi. Siihen kun vielä lisätään se, että pienet lapset usein palvovat vähemmän tai enemmän vanhempia sisaruksiaan ja jos sisarus on vielä sadistisuuteen taipuvainen niin- AAHDLKJHDKJADGHslökajf nqEHUIHKLJhjgfyytd!!!! iHMMISTE- Hupsista ja anteeksi caps-lockista. Öhöm... Siis... Ihmisten välinpitämättömyys ja asenne, että lapset ovat vain lapsia ja pojat poikia vituttaa minua. Voisinpa vielä tuntea vihaa ihan minulle tehtyjen asioidenkin puolesta... Ja voisinpa olla pelästymättä tätä vihaa, kun se vähän nousee esille...

Mutta no... Kolmas dokumentti oli kuten sanoinkin lapsivangeista. Dokumentti käsitteli USA:n nuorisovankilan seksuaalirikollisten osastoa. En ehkä suosittele dokumenttia kaikille, joilla on sisarusten tekemää hyväksikäyttöä tapahtunut. Nuoret hyväksikäyttäjät esitetään mahdollisimman inhimillisnä ja ovathan he lapsia. Ovathan he miltei kaikki dokumentissa ainakin läpikäyneet hankalan lapsuuden, mutta voi olla takapakittavaa katsottavaa, jos ei vielä pysty vihaamaankaan kunnolla. En laita linkkiä, mutta dokumentti oli ensimmäinen osa nuorisovangeista kertovaa sarjaa, kannattaa etsiä, jos kiinnostaa. Itse tunsin vihaa katsoessani dokumenttia. Aluksi se oli hyvästä, mutta kun dokumentti pomppasi suoraan tekijän huonosta lapsuudesta perheen anteeksiantamiseen alkoi ahdistaa. Itkin ja tunsin myötätuntoa, mutta kun se viha painui taas taka-alalle ja totesi, ettei sillä ole oikeutusta. Että, ehkä ei kannata yrittää oppia ymmärtämään ennenkuin viha on käsitelty. Itsestä ainakin tuntuu siltä. Ehkä myöhemmin dokumentti olisi ollut hyvä, mutta nyt sattui... Vaikka avasihan se vähän tiedonjanooni näkökulmia, mutta en tainnut olla siihen valmis.

Vastaavasti viime viikolla ja tänään käsiteltiin terapiassa vanhoja perhekuvia, mitkä olin ottanut jollain lomalla mukaan kotoa. Käsiteltiin keitä nuo ihmiset ovat. Kuvissa esiintyvät kummatkin veljeni ja äiti sekä isä. Kaivoin kuvat esiin samalla kun katselin dokumentteja ja silloin itkuhanat aukesivat taas. Äiti ei näytä pahalta. Isä ei näytä pahalta. Isoveljeni ei näytä pahalta. Kaikkein isoin järkytys oli, etten minäkään näytä pahalta. Minä en tunnista sitä pientä tyttöä kuvista. Se iski syvälle. Se pikkutyttö ei ollut paha. Miten hän voi hymyillä? Miten kukaan noista ihmisistä voi hymyillä? Mikä heitä vaivaa? Valokuvat ovat niin vieraita minulle. (Tämä osittain johtuu siitä, ettemme ikinä katselleet niitä porukoiden kotona. Minulla oli uteliaisuutta kyllä ja silloin tällöin kaivoin ne esiin katsellakseni kuvia, mutta äiti aina suuttui ja sanoi, että tuhoan ne. Terppa sanoi, että hyvinkin vieraus voi johtua tästä, sillä hänen sanoin: "Vanhemmat ovat lapsen muisti".)

Terapiassa kun kuvia katseltiin terapeutti sanoi, kun mainitsin äitini näyttävän ihan onnelliselta kuvassa, sen ehkä olleen hyvä hetki. Mutta kun minä en jaksa ymmärtää miten voi olla yhtenä hetkenä hyvä hetki ja toisena minulta revitään hiuksia päästä ja käsketään painua pois kotoa tulematta ikinä takaisin. Minä en jaksa ymmärtää, jos äiti ei ollut paha, eikä isoveli ollut paha, niin miten he tekivät minulle sen kaiken? Miksi minua riepoteltiin hiuksista, minulle huudettiin niitä asioita, miksi minun sanottiin olevan niin ilkeä ja tuhma, että isä lähti? Isähän oli kaiken pahan alku ja juuri... Miten voin olla niin paha, että itse pahuus lähtee minua pakoon, kun ei kestä? Miksi? MIKSI? MIKSI??!!! Jos en ole paha, miksi sitten minun annettiin uskoa, että olen? Miksi helvetissä? Miksi he tekivät sen, jos eivät itsekään olleet pahoja? Miksi?! Koko lapsuuteni on yksi iso miksi, mihin ei ole vastausta ja minua vituttaa. Kuvien katsominen sattuu, kun en halua myöntää heidän olevan ihmisiä. Joko he eivät ole ihmisiä tai minä en ole. Jommankumman täytyy olla itse saatana, kun eihän tuollaista pahaa voi muuten tehdä! (Tähän väliin vain, että joo, tiedän, että pahempaakin käy toisille. Tiedän ja olen siitä hyvin suruissani, kun itsestänikin tuntuu jo, että tällä taakalla, minun täytyy olla itse Lucifer. Ja joo, en ole uskonnollinen, mutta varmaan kaikki ymmärtävät nuo pahan symbolit, joten olkoon ne käytössä.)

Tässä ehkä onkin se kipeä sykkyrä, jota pakenen. Minä olen tottunut uskomaan, että olen paha. Syvästi ja vain paha. Kaikki on joko hyvää tai pahaa minun maailmassani. Jos en itse ole paha, ihmiset, jotka ovat minulle pahaa tehneet ovat täysin pahoja. Jos he eivät ole, minulla ei ole oikeutta vihaan, sillä se on niin voimakas tunne, ettei sitä saa kokea kuin jotain todella pahaa kohtaan. Viha on pahaa. Pahalla saa iskeä vain pahaa. Jos kohdistan vihaa, johonkuhun, joka ei täysin läpeensä tihku pahaa, olen itse paha. Ja se pahuus silloin on oltava läpikotaista ja ulottua joka sopukkaani aina sydäntäni myöten. Nyt kun esillä on mahdollisuus, että äiti ja veli ovatkin vain sairaita ihmisiä, jotka ovat vain tehneet pahaa, minun täytyy taas olla paha tai maailmankuvani romahtaa. Oho... Päätä särkee. 

Ihan kamalan hankalaa!!! AKSJdsal...! En taida olla vielä valmis hyväksymään heidän ihmisyyttään. Onnistuisikohan se paremmin sen jälkeen, kun on päästy vihaamiseen asti? Vai pitäisikö ensin sisäistää, että maailma ei ole mustavalkoinen? Kumpi ensin? Kana vai muna? Suoraan sanottuna luulin, että kuvien katselu oli täysin turhaa ja halusin olla katselematta niitä ja siirtyä "oikeisiin ongelmiini" tänään. En tuntenut niistä kauheammin mitään terapiassa ja en halunnut muistella mitä tunsin, kun olin katsellut niitä yksin. Luulin, että kun kuitenkin päätin ne kaivaa uudestaan esiin, käytin niitä itseni harhauttamiseen. Noh... Taisipa olla ennemminkin toisinpäin. Niin se mieli yllättää.

PS. Virtahepo olohuoneessa on hyvä opus. Joo, onhan siinä vähän uskonnollinen lähestymistapa, mutta sen voi ymmärtää vertauksellisestikin. Ja joo, onhan siinä keskitytty alkoholismiin, mutta toimii se esimerkkinä ihan hyvin. Kirjassa kuitenkin käsitellään kivasti sisäistä lasta ja sen yhteyttä ihmisen minuuteen ja puuttellisen vanhemmuuden vaikutuksia ihan yleisesti. Plus se kirjan alkuosa, jossa puhutellaan suoraan sisäistä lasta oli jotenkin ihastuttava. Kun tartuin kirjaan ensimmäistä kertaa tuli taianomainen olo, että minulle kiipesi lapsi syliin lukemaan kirjaa kanssani. Lasta tuntui kiinnostavan ja rohkaisevan se, että kirjoittaja näkee lapsen hyvänä ja oikeana ihmisenä sisälläni. 

Myöhemmillä lukukerroilla samaa taikaa ei tapahtunut, mutta jospa se oli se suora sisäisen lapsen puhuttelu, mikä loihti sen esiin. Pitää koittaa lukea tuo kappale aina ennen kirjan lukemista ja katsoa, tuleeko hän mukaan uudestaan.

PPS. Yleinen varoituksen sananen vertaistuesta. Se on hyväksi ja auttaa käsittelemään asioita vähän niin kuin peilin kautta. Onhan se eräänlainen peilaamisprosessi ja antaa sanoja ja työkäluja tuntea asiaankuuluvia tunteita. Se voi kuitenkin aiheuttaa vähän hämärtymistäkin siitä, mikä on omaa ja mikä ei. Persoonan eriytyminen on kyllä melko voimakas ja pelottava tapahtuma. Vähän muiden blogien kautta, kun on saanut makusteltua, miten se voi tulla esiin vasta aikuisiällä, on ilmiö vähän pelottanut ja vetänyt nöyräksi. Tiedän, että itsellä ainakin tunteet ovat pirstoutuneet omiksi könteikseen, jotka välillä nousevat esille. En kuitenkaan ole vielä ihan uusia persoonia löytänyt itsestäni, vaikka tunnistan joitan tunneosia, jotka ovat eriytyneet omiksi olotiloikseen. Toisten blogien perusteella vähän jännittää, mitä elämässä on tulossa. Täytyy vaan muistutella itselleni, etten ole joku muu ja tottahan jollain muilla voi olla voimakkaampi eriytyminen tapahtunut rajumpien kokemusten seurauksena! Bläääh... Kun on tottunut imeytymään kirjoihin pakoon, niin voimakkaasti, että on elänyt toisessa maailmassa, niin imeytyy toisten vastaavia kokeneiden kokemuksiin melkoisen intensiivisesti. Etenkin, kun niissä on sitä samaakin, mitä on itse koettu, seassa. Varmaan on plussaa jo, että huomaa ilmiön ja tajuaa pelon johtuvan osittain siitä mutta, jos on todella herkkä imeytymään mukaan ilmiöihin, voi olla ihan suositeltavaa "ottaa" (en keksinyt parempaa sanaa :/) vertaistukea pienissä paloissa.

Joo meni saarnaamiseksi. Varmaan suurin osa tunnistaakin ilmiön ihan itsekin. Halusin vain muistuttaa, jos jotakuta meinaa kauhistuttaa. Muuutta, osittain tuo on kyllä ihan itsellenikin kirjoitettu, kun olen aika suggestioherkkä tapaus. :)



PPPS. Ha! Sainpas tuon vältellynkin murikan tänne vieritettyä. Luulin sen jo uponneen mieleni syövereihin, mutta kun pikkuhiljaa aihe aiheelta käy läpi asiat päässään uudestaan, sieltä ne löytyvät yleensä.  Hyvä hyvä! Hienoa minä~