Äiti

Olen ollut ihan solmussa eilisestä. Pitkästä aikaa unta oli tullut kkunnolla palloon ja oli katsottu avokin kanssa Henkien kätkemä ehdotuksestani. Hän jopa piti siitä, vaikka ei pidä animesta. :) Noh, jos olisin tuolloin kirjoitellut, olisikin tullut väliin yksi iloinen postaus. Anteeksi tämä negatiivisuus. Alkaa ainakin itseäni tympimään. Se vain se onnellinen aamupäivä alkoi valua hiekkaan ja hiekkakin muuttui teräväksi lasiksi.

Vaikka olin päättänyt jättää asian vatvomisen nyt terapiakertaan (onneksi se on tänään piakkoin!!), mielen perukoilta alkoi löytyä yhä muistoja. Äiti deittaili paljon. Hän pakotti minut mukaansa läheiseen hotelliin soittelemaan miehille. Mukaan oli pakko lähteä. Jos en halunnut, äiti alkoi huutaa, että entä jos hänelle käy jotain.  Hän tarvitsi minut mukaan suojaksi. (Olin muuten all 9 -vuotias, vaikken tarkkaa ikää muistakaan. Siinäpä loistava turva pimeässä metsässä, jonka läpi hotellille käveltiin.) Vaihtoehtoisesti hän saattoi kysellä, että mitä hänen pitäisi miehelle X sanoa, kun ei pääsekään soittamaan. Sanoisiko hän sille, että olin sanonut, etten halua mukaan? Olisinko minä todella niin itsekäs, että estän äitiäni soittamasta rakastamalleen miehelle? 

Noita puheluita jatkui muutaman vuoden. Muistan istuskelleeni hotellin aulassa tunnin pari illassa useana iltana viikossa. Mitään tekemistä ei ollut. Jos pyysin rahaa Flipper-peliin, äiti antoi auliisti ollessaan puhelimessa, mutta kotimatkalla alkoi räyhääminen. Puhelu jäi lyhyeksi, kun minun piti saada rahaa. Hitto, kun huomenna ei kai syödäkään edes, kun ei ole varaa makaronipussiin. Olinkin itsekäs, kun pyysin rahaa peliin. Seuraavaksi äiti alkoi käydä kadun toisessa päässä puhelinkopilla. Hän lähti yleensä yhdentoista aikaan ja minun oli pakko mennä mukaan edelleen. Yöt menivät myöhään, enkä saanut tarpeeksi unta. Olin kuitenkin itsekäs, jos en halunnut lähteä. 

Nuo ajat pikkuveli oli yksin kotona. Äiti laittoi hänet sänkyyn jo aiemmin, mutta repi minut mukaansa puhelumatkoilleen. Pikkuveli on varmaan pahimmillaan ollut 4-5 -vuotias. EIkä yksin kotiin jättäminen öisin ollut tavatonta muutenkaan. Muistan jakson, jolloin heräilin öisin. Nousin sängystä, enkä löytänyt äitiä mistään. Hän ei ollut kotona. Nipistelin itseäni kylpyammeen laidalla ja löin, että heräisin. Eihän tällainen voinut olla totta. Äiti oli jossain muualla. Koitin ulko-ovea, mutta äiti jätti sen takalukkoon, ettemme päässeet edes rappukäytävään. Kaksi ala-asteikäistä lasta lukittuna asuntoon sisään. Kun pakokauhu alkoi iskeä, herätin pikkuveljen ja koitin pitää hänet rauhallisena samalla, kun yritin kutsua apua rappukäytävän kautta. Joku naapurin mummo lopulta tuli rauhoittelemaan. "Ehkä äiti on tanssiaisissa?" No, täti rauhoitteli, kunnes äiti tuli kotiin. Kotioven sulkeuduttua äidin jälkeen alkoi huuto. Olin häirinnyt naapureita. Olin huutanut apua turhaan. Haluanko, että minut napataan ja viedään pois kotoa. Ei sellaista saanut tehdä. Ensimmäisen kerran jälkeen en uskaltanut huutaa apua. Herätin vain pikkuveljen seurakseni, koska oma ahdistukseni oli niin paksua. Pelkäsin, että jäisimme oven taakse lukkoon. Äiti ei tulisikaan takaisin, vaan kuolisimme nälkään kotona. Katsoimme videoita, kun niitä oli ihan hirveästi kotosalla. Lopulta äidin tullessa, hän oli vihainen, kun ei oltu sängyssä.

Kerran videoita katsoessamme (ne olivat siis itse nauhotettuja) kasetti menikin väärinpäin koneeseen. Telkassa alkoi pyöriä porno. Äidin huomattua, alkoi karjuminen, että kasetti pois koneesta. Hän räyhäsi siitä aika pitkään. Videolla oli joku rehevä nainen. En ehtinyt nähdä kovin hyvin, mutta jälkikäteen olen miettinyt, oliko se äiti. Ei kai sellaista tullut telkasta? Se oli itsenauhoitettavia kasetteja kuitenkin. Kuka muuten pitää pornokasettia lasten videoiden seassa? Kuka muuten nauhoittaa lasten ohjelmia pornokasetin toiselle puolelle?

Vielä vähän myöhemmin alkoi telkkassa olla koko ajan teksti-TV:n senssi-chat auki. Videoita ei saanut katsoa, kun äiti katseli chattia. Äiti ei lähtenuyt olohuoneesta ruudun äärestä, jotan ainoa tapa saada huomiota, oli istuskella olohuoneessa. Tulipa itsekin luettua sitä - ala-asteikäisenä siis. Äiti myös luki ääneen joitain "huvittavia" paloja. Hän naureskeli ja luki meille verkkosukkahousumiehestä, joka etsii seksiseuraa. Senssi-chat muuttui kokoperheen tarinatuokioksi. 

Sitten äidillä oli oma puhelin. Hän soitteli kotoa miehille iltaisin. Se kuului huoneeseeni. En saanut nukuttua. Jos valitin siitä, äiti käski laittaa korvatulpat tai suuttui. Hän harrasti äänekästä puhelinseksiä. Sitä huutoa kuuntelin iltaisin ja puristin tyynyn pään ympärille ja hoin "Lopeta! Lopeta! Lopeta!". Toivoin oman ääneni peittävän sen kaiken alleen. Itkin ja itkin, kun olin niin väsynyt ja voin huonosti. Halusin repiä korvani irti, kun se kirkuminen tuli korvatulppien, tyynyn ja oman valitukseni lävitse. Joskus sitä tapahtui useamman kerran yössä. En lopettanut aina enää hokemistani, kun pelkäsin sen alkavan uudestaan, heti kun irrotan otteeni tyynystäni ja vaikenen. Joitain kertoja, äiti kuulikin sen, kun oli saanut tarpeekseen soittelusta. Hän ryntäsi avaamaan huoneni oven jysähdyksellä ja tuijotti raivona pimeään huoneeseeni. "Hittoako sinä täällä vingut!" "Mikä helvetti sua vaivaa?!" Hänestä käpertymiseni sängyn nurkkaan polviani halaten ja heijaten edestakaisin oli kuvottavaa. Hän raivostui, kun näki minut. 

Pari kertaa äidillä kävi miehiä kylässä. Ne olivat mielestäni ällöttäviä. Muistan kätelleeni yhtä ja menneeni kohteliaan vaivihkaa pesemään käteni. Useimmiten äiti kutsui miehet kylään, kun olin itse mökillä, minne laittoi minut väkisin joka viikonlopuksi ja lomaksi. Ja tarkoitan ihan jokaista - joulu oli ainoa poikkeus, sen ajan olin kotona. Äiti myös puhui näistä sydänsuruistaan minulle aina ala-asteikäisestä lähtien. AIna oli joku elämää suurempi rakkaus, mutta ne kaikki kariutuivat. Joskus kun ei kukaan halunnut naista näin hirveiden lasten kanssa!

Oli jo naatti olo näiden asioiden muistelusta. Jostain syystä päätin kuinkin vilkaista äidin sivun Facebookissa. Seinällä komeilu kuva lapsesta miehen sylissä ja kuvaan oli laitettu teksti: "On parempi kasvattaa onnellisia lapsia kuin korjata rikkinäisiä aikuisia. Jaa tämä kuva, jos ymmärrät.". Tuijotin vaan kuvaa ja aloin vapista. Lähdin vessaan itkemään, mutta mitään ei tullut. Ahdistus puristi itkun kokoon rinnassani. Tuo viesti sattui, se oli kuin minua vastaan kirjoitettu. Äiti tietää, että olen terapiassa. Valehteleeko hän edelleen, että kaikki on hyvin? Vai onko hän todennut, ettei mulla ole enää väliä? Olenko liian rikki, kun en suostukaan elämään hänen joukkoharhansa vallassa? Lopulta sain laitettua viestin ystävälle, joka ehti muutaman tunnin päästä piipahtaa kahvittelemaan töistä. Olin keväällä kertonut riidastamme äidin kanssa. Nyt näytin kuvan ja kerroin, miten se sattui. Sanoin, että epäilen äidillä narsismia. Yllätyin ihan, kun hän olikin myötätuntoinen ja uskoi. Hän sanoi, että on hirveän surullista, että toinen voi noin nopeasti vetää minut noin pahaan oloon.

Avokki kuunteli illalla kaiken ja lohdutti. Hän sanoi, että olosuhteisiin nähden olen yllättävän täysjärkinen. Naurettiin. Vitsailin, että eihän tällaista tapahdu (siis noita muistoja) kuin jossain kirjoissa. Tänään on ahdistanut. Ihan hirmuisesti. Ei olisi pitänyt puhua kellekään. EI olisi pitänyt kertoa ja rikkoa hiljaisuutta. Mutta en taida totella tuota ahdistusta. Saisipa jotenkin vakuutettua, ettei pidä pelätä kertomista. Ei kaikki varmaan uskoisi, mutta ihmiset, joille kertoo voi valita itse. Blokkasin äidin. En tiedä miksen jo tehnyt niin. Huokaus... Kai mulla on edelleen hirveä äidinkaipuu. Enkä oikeastaan ole päässyt vihaan käsiksi tästäkään asiasta. Tuli vain huono olo ja vaikka tiesin, että pitäisi olla vihainen, tunsin sen vain paksun paksun viileän lasin läpi. Siellä se oli, muttei tullut pintaan. Paha olo tuli ja ahdistus. Äiti on taas pettynyt.

Pitää muistaa keskittyä omaan hyvinvointiin. Leffailta oli kiva. Täytyy pitää toinenkin. Sitäpaitsi, jos vaan saisin iskostettua itseeni, että olen turvassa, se olisi jo paljon. Äiti ja hänen harhansa, ovat kaukana. Mutta kun silti pelottaa. Isovanhemmat varmaan kohta uskovat äitiä... Onkohan vanhat opettajani kuulleet niin hirveästi pahaa äidiltä? Miksi heillä edes olisi väliä? En tiedä, he olivat terveitä aikuisia elinpiirissäni, joten toivoisin, että he olisivat hyväksyneet minut. Olin sentään kuvaamataidon ja äidinkielen opettajien kanssa hyvissä väleissä - ja sen yhden eläkkeellejääneen englanninopettajan, joka vaati hirmuisen pitkiä esseitä. Varmaan ne olivat ne opettajat, joille koskaan aineen luonteen kauttaa tuli näytettyä jotain sen teräskuoreni alta.

Koitan muuten viimein täytellä hakemuksia saadakseni vanhat potilastiedot koko lapsuusajalta. Toivotaan, että onnistuu! Viime päivien muistovyöry on saanut tekemään päätöksen, että täytyy vaan itse palastella totuus kokoon. En saa siitä hyvää kuvaa ainakaan äidiltä ja isovanhemmat eivät tiedä paljoa.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa!