Huh, taisi olla edellinen postaus astetta sekavampaa tekstiä? Sen siitä saa, kun asioista kirjoittaa väsyneenä...
Ja tällä hetkellä... Välttelen taas tänne kirjoittamista. Itseasiassa, koitan vältellä kaikkea itsetutkiskelua ja mielen sopukoihin sukeltelua. Olen nyt päättänyt ottaa muutaman kuukauden taukoa opparista ja opiskelusta, kuten jo aiemmin mainitsin. Nyt vaan olen avannut suunnitelman terpallakin ja puhuttiin, että jos se ei riitä, täytyy hakea sairaslomaa muutamaksi kuukaudeksi alkuun. Enemmänkin, jos ei se riitä. Suunnitelma alkaa siis olla nyt vedetty omista tuuminnoistani todellisuuden puolelle. Pakoon on hankalampi päästä. Pelottaa. Mä en osaa päättää edes, mitä laitan päälle aamulla - joten repäisen mitä vain sattuu käteen niskaani - joten miten voisin tehdä näin isoja päätöksiä ollenkaan? Etsin vakuuttelua ja koitan kaikki asiat hyväksyttää ja hyläyttää jollakulla.
Olin jo muutama kuukausi sitten kipittämässä psykiatrille uudemman kerran, mutta peruinpa senkin ajan vielä kun ehdin. Terppa oli kysynyt vaan, "miksi, tarvitsenko lääkettä?", kun olin puhunut ajan varaamisesta. Peruin sen sitten, kun tuntui, että se on huono ja hölmö päätös... Nyt täytyy käydä B-lausunnosta ja mahdollisen sairaslomankin vuoksi tietty.
Opiskelujen stoppaamisesta en ole myöskään yhtään varma, vaikka tiedän 110 %:sti, että se on oikea päätös. Olen nyt viikon ajan kysynyt päivittäin avokilta, onko tää huono päätös. Joka kerta vastaus on linjoilla "Se on loistava päätös. Musta sä tarviit tätä." ja siitä huolimatta minä epäilen ja pelkään ja odotan katastrofia. Entä jos ohjaajat eivät ymmärrä? Entä jos ohjaajat vaativat sairastodistuksen? Siis eihän sitä minulla vielä ole, kun koitan hoitaa itseäni, ennen kuin niin pahaksi menee olo. Entä jos ne kysyvät, mikä mulla sitten on? Entä jos en ikinä saakaan mitään enää aikaiseksi? Mitä jos mut leimataan nyt alalle sopimattomaksi, laiskaksi ja liian huonoksi kestämään paineita?
Ääähh... Mulle oli jo pieni maailmanloppu, kun myöhästyin eilen ja sopiessani juttutuokiota pommini pudotukseen ohjaajieni kanssa, toinen heitti "pääsisinkö keskiviikkona ylös jo klo 9:ksi?" Siitäpä tulkitsin, että ne pitää mua tottakai laiskana ja saamattomana, kun myöhästyin kerran. Yhtälailla kaikki romahti tuota uusittavaa tehtävää rukkaillessani - sitä mistä olen panikoinut edelliset pari kirjoitusta - kun sovittiin pienestä lisäajasta ja opettaja sanoi sitä myötäessään, että "annan nyt sinulle saman verran lisäaikaa, kuin toiselle opiskelijalle, jolla oli hyvä syy myöhästymiseen." Eli mulla ei ollut sitten hyvää syytä...
Tällaiset pienet nyanssit, joita ei todennäköisesti edes ole tarkoitettu piikitteleviksi ajaa mut hulluksi. Tulkitsen niitä kuin piru raamattua ja katson noiden tulkintojen läpi sitten omia tekemisiäni. Olen todella herkkä muiden hyväksynnälle. Se varmaan on myös syynä siihen, että tarvitsen jonkun näyttämään vihreää valoa, kun teen päätöksiä. Luulin ennen, että se on tapani kierittää vastuuta, mutta menen kuitenkin ihan solmuun, jos saan kahdelta eri ihmiseltä ristiriitaista palautetta. Eli kaikkia pitäisi miellyttää ja ongelma onkin sitten syvempi kuin vain oman vastuun siirtäminen, kun onkin vastuussa omassa mielessään kaikille. Ihan sama onko mahdollista edes toteuttaa niin ristiriitaisia odotuksia.
Noh... Ei taida olla ihme, etten osaa priorisoida mitään? :D En opiskelussa, enkä hyvinvoinnissa. Jos mulla on yhtä useampi asia tehtävänä, elän limbossa, jossa en tee kumpaakaan, mutta ahdistun oikein antaumuksella siitä etten tee mitään. Jos on yksi asia tehtävänä, en saa vietettyä vapaa-aikaa, kun vapaa-aika muuttuu samanlaiseksi limboksi myös.
Voi perkules ja -tana... Anteeksi kiroilu, mutta kyllä ketuttaa. Mutta myös huvittaa. Naurattaa. En tiedä kirjoitinko jo aiemmin tänne tätä, mutta mulla on niin surkeat johtajantaidot, etten osaa johtaa edes itseäni. :) Jaetaanko ovimattoudesta palkintoja? Mä voisin voittaa sen kisan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti