Jaksaa, jaksaa?

Vittu... Ääärh...

Sössin  taas. Mulla oli odottanut sähköpostia, että viimeinen työni yhdelle kurssille vaati lisäyksiä, että pääsisin kurssista lävitse. En ollut ihan hirveän yllättynyt siitä, sillä tuo oli mennyt vähän kiireessä. Mutta... En ollut katsonut sähköpostiani miltei viikkoon. Jäljellä on enää kaksi päivää aikaa täydentää työtä. Huomasin sen eilen ja laitoin sähköpostia selittäen tilanteeni (rankka viikonloppu, henkilökohtaisia ongelmia...)... Aina voi toivoa pientä armonmurusta, vaikka ei kyllä sellaiseen mitään velvoitteita olekaan. Itsehän en sitä sähköpostia katsonut.

Kotona möngin ensin mököttämään makkariin, kunnes sain suostuteltua itseni toimimaan. Ensin tuli haukuttua ja solvattua itseäni, kunnes sain vakuuteltua jonkun verran itselleni, ettei se oikein motivoi. Jos yritän ja se riittää, voinkin tehdä jotain. Flow löytyi ja hain läppärin. Pakerrus alkoi.

Mutta se katkesi lyhyeen... Törmäsinkin yhteen seinään miltei heti hommassani. Flow katkesi ja epätoivo alkoi iskeä. En enää tajunnut mitään. Päässä soi ajatukset: Sattuu, sattuu, sattuu... Minuun sattuu. Sattuu niin paljon. Menin vessaan ja itkeskelin siellä pitkään. Räkä valui poskella ja naama oli varmaan paloautonvärinen. Avokki tuli lopulta katsomaan mikä oli hätänä. Siinä sitten istuttiin: minä pöntöllä itkien koittaen pitää märkä naamani piilossa, hän edessäni paperia ojennellen. Lopulta, kun aloin rauhoittua, pyytelin anteeksi. Kysyin myös, enkö näytä aivan kamalalta. Avokkia vähän huvitti. Kaikkihan näyttää hirveältä, kun itkevät. Oli pakko kysyä, eikö hänelle ole ikinä sanottu, että hän näyttää kamalalta, kun itkee? No ei ollut sanottu. Hänelle oli vain sanottu, että itke vaan, jos häntä oli pienenä itkettänyt. Siihen oli aika vaikea enää sanoa mitään. Avokin kanssa kirjoitettiin sähköposti, missä kysyin apua tehtävään, johon olin jäänyt jumiin.

Koitin myöhemmin miettiä, mistä tuo oli peräisin. Tuntuu vain siltä, että en jaksa loputtomiin. Opiskelut on sujuneet joo, mutta taisi löytyä pikkuhiljaa se stoppi. Tarvitsen taukoa. Lepoa. Dediksiä on ollut yksi toisensa perään ja kun yksi on ohi, toiseen on täytynyt väkertää. Kaikki on ollut vähän myöhässä ja olen aina luvannut, että yksi asia vielä, sitten lepään. Nyt vaan oli liikaa. Yksi asia ei ollutkaan ohi, vaan täytyi jatkaa vielä. Ärh...

Nyt kun tämän vain saisi kunnialla läpi... Vastaukset sähköposteihin tuli. Lisäaikaa ei saa, mutta vinkkejä ja apua kyllä. Niillä sitten mennään. Olin myös puhunut avokille juuri toissapäivänä, että otan yhteyttä opparin ohjaajaani ja puhun etenemisestäni. Päätin, että vihdoin avaan suuni ja sanon, että mulla on henkilökohtaisia ongelmia (sen tarkemmin en taida eritellä traumojani :D), joita on pakko yrittää käsitellä. Motivaatiossa per se ei ole vikaa, mutta motivaatiokaan ei kanna, jos voi liian huonosti, joten työkykyni vaihtelee ja oppari tulee kyllä viivästymään. Toivottavasti ohjaaja ottaa sen positiivisesti tai edes nielee sen. Nyt kun on vähän antanut periksi ja suostunut kuuntelemaan itseään, keho ja mieli kapinoivatkin heti vastaan, jos koittaa pakkokeinoja. Avokkikin oli ylpeä päätöksestäni. Hän sanoi, että oli miettinyt tuon ohjaajan kanssa juttutuokion ehdottamista moneen kertaan, mutta oli päättänyt kunnioittaa mun omia valintoja. Sillä miehellä on kyllä niin kaunis sydän kuin vain voi olla...

Huoh... Mutta mä ryhdyn nyt hommiin. Jos tällä sopimuksella saisin edes tämän täydennystehtävän tehtyä. Sitten levätään ja katsotaan miten menee.