Raivotar

Oli viikonloppuna viimonen kerta vertaisryhmää. Sinne mennessä päässä oli kumma pikkumyllerrys. Identiteettikriisin kourissa oon tehnyt kornisti persoonallisuustestejä toisen perään. Ehkei se paras tapa miettiä omaa identiteettiään, mutta siinä saa suoraa palautetta. Se vaan, kun ei taaskaan tiedä kuinka suuri osa tuloksista johtuu traumojen vaikutuksesta ja millainen oikeasti olen tai olisin. Njoo... Kaikessa meinaan osoittautua sosiaalisemmaksi kuin itseni miellän. En oikeastaan tiedä onko se ennemmin se läheisriippuvuus, mikä tuloksissa huutaa... 

Joka tapauksessa osin ehkä kaiken tuon oman persoonallisuuden pohtimisen seurauksena on herännyt taas se idealistinen ja naiivi puoli. Rakastan ja pidän taas melkein kaikista ja nautin pienistä asioista ja auringonpilkistyksestä pilvien välistä ja helmenharmaista pilvistä... Pakko myöntää, että ainakin jokin naiivius mussa piilee, kun olen aina onnellisempi näin. Pidän itsestäni enemmän. Välillä inhoan melkein sitä valittavaa ja kyynistä puolta, mikä nousee esiin. Sen sitten tajutessani, rupesi itkettämään. Oikeastaan se oli se kyyninen ja maailmaa ja ihmisiä vihaava puoli, jota itketti. Mielessä alkoi pieni dialogi, missä tuo vihainen osa pyyteli anteeksi ja koki pahaa oloa, kun en pidä hänestä...

Tunne, että se oli toisen itsestäni vähän erillisen osan olotila, oli tosi vahva. Melkein näin mielessäni takkuisten mustien hiusten taakse piiloutuvan pienen tytön itkemässä... Vaikka kyyneleet lähti silmistä liikkeelle, en oikeastaan tuntenut sitä surua itse. Oikeasti pidin ainakin sillä hetkellä itsestäni naiivina ja hyvään uskovana. Myötätunto kyllä nousi esiin ihan omaan kokemukseen. Vähän koitinkin lohduttaa surullista ja vihaista osaa, että kyllä minä tiedän ettei se pahaa tarkoita, mutta että kyynisyys ja viha johtaa eristäytymiseen, mikä sitten tuntuu pahalta.

Se osa vetäytyi varmaan suremaan, koska ei tullut dissosiatiivista oloa kauheammin esiin tapaamisessa eikä tuon keskustelun jälkeenkään. Aiemmin tuo ryhmä oli nostanut tosi vahvasti kaiken esiin yht'aikaa. Oli ollut irrallinen olo ja vaikea keskittyä asioihin, kun näkökulmat ja oma sijainti omassa kehossaankin on ollut ihan hajallaan. Olin oikeastaan odottanutkin sekä innolla, että ahdistuneena sitä kokemusta taas, mutta varmaan osat vetäytyivät pois tuon keskustelun jälkeen. Matkalla ne tuntuivat olevan taas pinnalla.

Heiluri näyttää heijaavan taas siihen suuntaan, että otan oireet ja mahdoliset osat vakavasti. Pari viikkoa onkin jo kulunut taas itseään ja kokemuksiaan epäillen. 

No, epäilyä parempi sana on kyllä pakoilu. En muista kirjoitinko siitä vielä (ainakin sain sen ulos vasta tänään terpalla), mutta yhtenä iltana väsyneenä kuljin kotiin hirmuisen tunnemyrskyn vallassa. Raivostutti kaikki, vihasin kaikkea ja kaikkia ja olin vakuuttunut, että joku hyökkäisi kimppuun. Kiroilinkin koko matkan hiljaa ja oikeastaan toivoinkin, että joku tulisi ja tappaisi. Mulkoilin jokaista vastakkaista puolta katua kulkevaa salaa pimeässä, mutta siirryin itse aina kauemmas ihan varmuuden vuoksi. Vaikka halusin tapella vastaan ja kuolla siinä tuoksinnassa en kuitenkaan halunnut antaa sen tapahtua... Se ilta pelästytti ihan raa'assa terävyydessään. Loppumatkasta itsensä kanssa keskustellessa ja suostutellessa nyt jatkamaan kotiin asti ja rauhoittumaan laukesi se koko nivaska ja itkun jälkeen väsyneen rauhallinen ja onnellinenkin olo iski. Tuijottelin sitten tähtiä ja nautin koko loppumatkasta pimeässä yössä... 

Sitä puhdasta raivoa sitten pakoilinkin tuon tapauksen jälkeen. Pakoon pinkominen oli helppoa, kun samalla piti huolen omasta jaksamisestaan ja kunnostaan, ettei päässyt noin voimakkaaseen tunnetilaan putoamaan. Samalla ehkä se raivoava puoli on pysynyt piilossa, kun sen viha laukesi suruksi ja se huomasi että pelkään sitä? Ehkä...