Riitelyä

Muutaman viikon ajan on ahdistus vain kasvanut ja kasvanut. Koko ajan on noussut mieleen lisää tapahtumia lapsuudesta ja kysymyksiä: Miksi äiti teki näin? Miksei hän lohduttanut? Miksei häntä kiinnostanut? Miksi hän suuttui? Miksi hän haukkui muita lapsia meille? Teki mieli soittaa äidille ja kysyä tapahtumista, lapsuuden ajan raivareista ja nykyisistäkin. Olisin halunnut, että äiti ottaa ongelmani omakseen, huomaa ettei asiat menneet aina putkeen ja lohduttaa. Toisaalta olisin halunnut jotain todistetta, sille että äiti on kykenemätön käsittelemään näitä asioita ja kokee asioista puhumisen uhkaavana. Kummin vain, toivoin jotain konkreettista, jonka avulla lopulta muodostaa käsitys tapahtumista ja nykyisyydestä. Asioiden hiljaa pohtiminen vain kiersi kehää: ensin mieleeni tuli arkoja paikkoja ja satuttavia kokemuksia, tajusin miten karuja ne olivat, sitten ihmettelin miten niin on voinut käydä ja lopulta jäin miettimään mitä muuta on tapahtunut. Opiskelu on ollut jarrut pohjassa ja keskittymiskyky maan raossa.

Lopulta päätin soittaa äidille. Aluksi hän oletti, että jotain on vialla. En saanut siinä sanaa suusta enkä kissaa pöydälle. Hän kysyi lyhyesti mitä kuuluu ja vastasin muutamalla sanalla: ihan hyvin, ei mitään ihmeempiä. Sen jälkeen hän alkoi kertoa omista kuulumisistaan - ja kissan kuulumisista. Kului puolisen tuntia ja kysyin pikkuveljestäni, äiti palasi pian omiin kuulumisiinsa ja jatkoi. Se ärsytti. En vastannut kuin lyhyitä myötäilyjä, sen verran että ilmaisin kuuntelevani. Se tuntui riittävän ja hän vain jatkoi. Kysyessäni joistain asioista vastaukset oli lyhyitä ja äiti palasi pian kissaan ja itseensä. Kunnes hän kysyi ohimennen yhteyksistäni isän sukulaisiin. En edes muista isästä mitään ja ainoa yhteyteni isän sukulaisiin oli pari vuotta sitten, kun yksi hänen sukulaisistaan otti yhteyttä sukukirjaa varten. Äidille olin asiasta kertonut. Mitä hän nyt oikein halusi tai kuvitteli?

Hän jäi jumiin aiheeseen. Hän ihmetteli miten tietoni olisivat muka turvassa kirjan kokoajalla, kun ne päätyisivät kuitenkin kirjaan. Kirjan kokoaja oli nimittäin vakuuttanut, että turvassa ovat. Kun sanoin, ettei siinä mitään ihmeellistä ollut, hän sanoi aina puolustelevani heitä. Aina? En edes tunne isäni sukua, en vain jaksanut nyt kuunnella miten pahoja ihmisiä he kuulema olivat. Äiti jatkoi isoäitiini, joka oli aikoinaan käskenyt hänen olla hiljaa kokemastaan väkivallasta. Alkoi vituttaa jo ja ärsyyntyneenä mainitsin, että niinhän hänkin käski meidän olla lapsena hiljaa kaikesta. Hän suuttui ja kysyi väitinkö hänen pahoinpidelleen meitä *. Koitin selittää mitä oikeasti tarkoitin ja ottaa nyt viimein huonosti pohjustettuna sen kissan pöydälle. Hän oli suuttunut monta kertaa kohtuuttomasti, kun olimme olleet lapsia pikkuveljeni kanssa ja hänen reaktiot olivat olleet rajuja ja että halusin puhua niistä.

Keskustelun avaus meni kyllä ihan takapuoli edellä puuhun, mutta se nyt oli siinä ja kissa pöydällä. Jännitti, mutta myös vähän helpotti. Yhtäkkiä ei ahdistanut.

Äiti sanoi, että se oli aivan eri asia. Hän selitti etten voinut verrata sitä ja että isän äiti oli komentanut häntä vaikenemaan väkivallasta. Hän sanoi, että eihän niitä perheen riitoja tarvitse kaikille selitellä **. Koitin sanoa, etten yritä verrata, ja en kelle tahansa rupeaisi puhumaan, mutta että paha olo oli edelleen siitä hiljaisuudesta. Se puhelu loppui siihen, äiti kysyi useaan kertaan, että väitänkö minä hänen pahoinpidelleen meitä ja että onko hän "muka niin paska äiti" (hänen sanavalintansa), ennen kuin sulki puhelimen.

Vähän ajan päästä hän soitti uudestaan ja kysyi taas samaa. Koitin sanoa uudestaan, että puhuin siitä miten hän saattoi raivostua nopeasti ja hyvinkin rankasti ja että se etenkin alle kouluikäisenä oli tuntunut hyvin pahalta. Äiti sanoi tulisuuden olevan osa hänen luonnettaan. Hän koki sen tavallisena ja että hän vain oli sellainen ja ei nähnyt sitä ihmeellisenä. Otin esimerkin lapsuudesta: hän oli useasti ollessani alle kouluikäinen käskenyt laittamaan saappaat jalkaan ja häipymään, kun olin käyttäytynyt huonosti. Piileskelin naapuritalon rappukäytävässä usein ja odottelin milloin uskallan mennä takaisin kotiin. Kysyin eikö se kuitenkin ollut vähän liian ronski reaktio. Äiti sanoi ettei hän ole ylpeä siitä, mutta sehän tapahtui vain muutaman kerran. Eikä hän enää edes muistanut miksi oli suuttunut. Koitin herätellä keskustelun ennemminkin siitä miksi näin oli käynyt ja mitä hän tunsi ja minä tunsin, mutta äiti sanoi toistuvasti, että oli silloin kun olin ollut lapsi pyytänyt anteeksi. Hänestä minulle ei riittänyt mikään, kun koin vieläkin pahaa oloa ja se alle kouluikäiselle sanottu anteeksipyyntö ei riittänyt. Hän kysyi riittäisikö lääkepurkin vetäminen ***. Häntä loukkasi se, että otin asian puheeksi vaikka se tuntui hänestä pahalta.

Puhelu jatkui vielä ainakin vartin. Se kulki samoilla radoilla ja yritin kysyä eikö hän kokenut, että jonkun kehittävämmän vihanhallintatavan etsiminen auttaisi, mutta hänestä se oli normaalia ja osa hänen luonnettaan. Hänestä minulle ei riittänyt mikään ja hänen elämältään oli vedetty matto alta. En oikeastaan sanonut enää paljoa. En keksinyt mitä siihen voisin sanoa. Lopulta hän toivotti kaikkea hyvää ikään kuin emme ikinä enää kuulisi toisistamme. Hän laittoi vielä viestin puhelun jälkeen, että toivoi kaikkea hyvää ja oli menettänyt hyvin rakkaan ihmisen. Tunnin päästä hän kysyi viestillä vaativaan sävyyn haluanko lopettaa yhteydenpidon.

Puheluiden jälkeen ahdistus palasi kahta kauheampana. Tuntuu oudolta miten järkkymättömään tiiliseinään törmäsin, kun koitin avata keskustelua, vaikka odotinkin, että niin kävisi. Tarvitsin sitä keskustelunavausta. Silti se jäi vaivaamaan. Olisiko pitänyt antaa olla? Keskustelun ajoitus oli kyllä ollut huono, äiti oli jo valmiiksi tuohtunut. Se pyörre, jota pitkin puhelu kaarteli laidalta laidalle hänen illuusion sirpaloitumisen ja oman vaativuuteni välillä, oli sekava. Jälkikäteen en osaa sanoa mitä kaikkea puhelussa sanottiin ja missä järjestyksessä. Kaikki jäi massaksi, jota olen koittanut lajitella selkeäksi tapahtumaketjuksi, mutta vähän turhaan.

Pöh... Väsyttää ja turhauttaa. Vähän pelottaa. Ja kun noita tunteita ei pursua korvista ulos, on tyhjä ahdistus.

* 3.11.2015 - Kyllä hän pahoinpiteli. Nyt jo voin myöntää sen suoraan.
** 3.11.2015 - Surullista on, että ainoat vaihtoehdot oli ilmeisesti totaalinen hiljaisuus tai petturuus ja asioiden levittely kaikilla kylillä.
*** 3.11.2015 - Jep, itsemurhalla uhkailu. Siinä se on stoalaisella tyyneydellä vain todettu.