Kun päätin, että tarvitsen apua

Olen aina kärsinyt huonosta itsetuntemuksesta ja siitä on kärsinyt ihmissuhteenikin. Opiskelemaan muutettuani 19-vuotiaana en ensimmäisten vuosien aikana ystävystynyt opiskelutovereitteni kanssa ja mielessä pyöri, miksi? Etäsuhteeni, joka oli se elämäni keskus, oli hallitsematon pyörremyrsky. Silloinen poikaystäväni sai raivokohtauksia, kieltäytyi olemasta yhteyksistä viikkoihin, sanoi ettei halunnut enää ikinä kuulla minusta ja huoritteli, vaikkei minulla tuolloin ollut edes miespuolisia ystäviä - itseasiassa, minulla tuskin oli ystäviä samalla paikkakunnalla. Pian rangaistuaan minua tarpeekseen, hän taas soitti ja sanoi, että rakastaa minua kuitenkin kaikista vioistani huolimatta. Kysyessäni kerran olisiko hänestä ero vaihtoehto hän sanoi, ettei voinut enää elää ilman minua. Olin pilannut hänen elämänsä, eikä hänellä ollut mahdollisuuksia kehenkään toiseen enää. Hän halusi minut siitä huolimatta ja päätin aina yrittää kovemmin, jotta hän voisi olla onnellinen, minusta huolimatta. Sairashan se suhde oli ollut jo alkaessaan, mutta sitä jatkui vielä vuosia.

Miltei kolme vuotta sitten kesällä aloin olla sen verran huonossa kunnossa, etten enää tiennyt mitä tehdä. Luulin, etten osannut puhua kauniisti kenellekään, kun poikaystäväni suuttui, ymmärsi väärin tai piikitteli kaikesta. Hän myös koki minut sairaalloisen mustasukkaiseksi, kun kyselin, miksi hänellä on monta Facebook- ja deittisivustotiliä ja hän juttelee siellä puolipukeisten naisten kanssa - intiimistikin. Luulin itsekin, että minussa olisi jotain vialla ja että olin itse hänet ahdistanut nurkkaan ja saanut siten aikaan hänen käytöksensä. Toisaalta luulin, että ansaitsin sen. Hän vain "koitti kouluttaa minua", sillä eihän suhteemme voinut toimia, jos en onnistu hyväksymään häntä sellaisena kuin hän on ja luottamaan häneen. Poikaystäväni kammosi ajatusta, että menisin psykologille puhumaan ja puhui ammattikunnasta halventavaan sävyyn.

Samaan aikaan suhteeni äitiini meni huonommin kuin ennen. Olin aina ajatellut, että olemme hyvin läheiset ja itse kerroin hänelle kaiken. Minulla ei ollut yksityisyyttä ja olin tottunut tukemaan äitiäni jo lapsena. Hän kertoi minulle raha- ja mieshuolensa jo enne kouluni alkua. Opiskelijana olin lähettänyt kotiin rahaa milloin mistäkin pyynnöstä ja vaikka tein 8 tuntia viikossa töitä opiskelun ohella, alkoi itsellänikin käydä vuokranmaksu ongelmaksi. Yritin lähettää äidille vähemmän ja pikkuhiljaa sanoa ei, mutta hän soitti milloin sähköjen katkaisusta paniikissa, milloin apteekissa käynnistä ja tarpeesta lääkkeisiin. Joitain kertoja hän jäi kiinni valheesta, mutta koitin säilyttää sen kuvan, mikä minulla äidistä oli. Omien huolieni kasvaessa ja niitä hänelle kertoessani, hän turhautui ja lopulta huusi ettei pystynyt minua auttamaan, vaikka olisin tarvinnut vain olkapäätä. Tarvistin apua ja psykologille hakeutumisesta puhuessani, hän veti itsemurhakortin esiin. Hän sanoi, ettei kestä että tekisin itsemurhan ja komensi minut hoitoon. En itse ollut edes vihjaillut itsemurhasta ja oikeastaan järkytyinkin hänen vetäessään sen mahdollisuuden esille. Voin huonosti kyllä, mutta olinko niin pahasti sekaisin?

Olin vakuuttunut, että minussa oli pahan siemen, mikä satutti äitiä ja poikaystävääni ja kaikkia ihmisiä ympärilläni. Halusin apua. Halusin pelastaa parisuhteesta sen mitä oli pelastettavissa. Äitisuhdettani en miettinyt vielä tuolloin, mutta huomasin kyllä joskus samankaltaisuutta hänen ja poikaystäväni välillä.

Pelottelusta ja vähättelystä huolimatta, psykologille hakeutuminen oli varmaan paras päätökseni ikinä. Alkuun sain muutaman käynnin, jotka jo saivat muutoksen käyntiin. Vuoden päästä väsyin ja ahdistuin pahemmin ja sain psykiatrilta suosituksen terapiaan. KELA:n tukemaa terpaiaa onkin ohitse vähän yli vuoden verran. Se tuo ahaa-elämyksiä ja asettaa palasia koko elämästäni paikoilleen. Vaikka joskus nuo loksahdukset ovat olleet aika rajuja ja opiskeleminen on samaan aikaan ollut rankkaa, en ole katunut kertaakaan terapian aloittamista. Tiedä sitten olisinko täällä höpisemässäkään ilman sitä.

Tällä tiellä jatketaan edelleen.