Enpä päässyt opiskelemaan aamusta

Enpä päässyt opiskelemaan aamusta, kun tietokoneluokka on varattu toisen laitoksen tunnille. Ärsyttää, mutta ei voi mitään. Taidan kirjoittaa nyt niin saan vähän aivoja liikkeelle. Saa nähdä toimiiko aivot sen vertaa myöhemmin sitten. Välillä tuntuu, että kun antaa niille mahdollisuuden käsitellä asiaa, ne käyvät nälkäisinä asian kimppuun ja unohtavat kaiken muun. Päässäni asuu nälkiintynyt susilauma ja se janoaa vastauksia.

Se on ihan hyvä vaan (susilaumako?). Koitan antaa sen temmeltää vapaasti, silloin kun on mahdollisuus. Tänä aamuna ahdisti bussipysäkillä oikein olan takaa. Huusin sille päässäni, "Tervetuloa!" Oikeasti jopa tarkoitinkin sitä. Jos tuntuu siltä, sitten tuntuu. Ainakin pystyn tuntemaan. En ensimmäisten psykologikäyntieni aikana tajunnut, mitä psykologi tarkoitti, kun sanoi: "Hienoa, että pystyt vielä tuntemaan." Silloin ihmettelin, miten niin? Miten niin hienoa? Olen vaikeasti masentunut (Onnistuin muuten saamaan lievempiä pisteitä masennustesteissä, kun vähättelin omia oireitani! Hups taas.). Luulin silloin, että sekoan exän kanssa. Tai oikeastaan luulin, että olin jo hullu ja sekoitan hänet. Halusin kuitenkin vain pakoon ongelmia ja lopulta opittuani arvostamaan itseäni sen verran, etten sallinut itseäni kohtaan kohtelua jota en sallisi ystävillenikään, erosin. "Paranin" kohisten. Nautin herkästä, epävarmasta, mutta elävästä olosta. Se vain alkoi säröillä. Luin myös narsismista, melko pakkomielteisestikin. Se auttoi, mutta pelkäsin itse olevani sellainen. Soittelin äidille jatkuvasti kesää kohden ja haukuttiin yhdessä exää. Välillä ajattelin, että äitihän on ihan samanlainen. Ajattelin joskus samaa jo seurusteluaikoina ja äiti oli silloin siitä ylpeäkin. Laitoin ajatuksen vain hyllylle piiloon muiden taakse.

Kesä kului ja ahdistus tuli. Tuntui pahalta. Ahdisti niin kovin, etten päässyt sängystä ylös ja jos pääsin, kävelin edestakaisin huonetta kaksin kerroin taittuneena. Tuona kesänä olin tuhlaillut auttaviin puhelimiin, kunnes joku sieltä sanoi, etteivät voi auttaa, että tämä käy hyvin kalliiksi. Se kävikin. En halunnut tuntea. En ainakaan ahdistusta, halusin vain pakoon. Seuraavana syksynä, kun hakeuduin uudelleen psykologille terveydenhuollon auettua kesälomien jälkeen, suositeltiin psykoterapiakautta. En ollut tuolloin ihan niin pahassa jamassa kuin ensimmäistä kertaa, mutta olin tosi raakana. Verille raastettuna. Hetkinen, taisin oikeastaan olla pahemmassa jamassa. Oli tullut mieleen hyväksikäyttö. Aloin tiedostaa miten huono lapsuus oli.

Sen jälkeen terapia alkoi ja lopulta ja sitten olenkin kokoillut itseäni opiskelun ohessa. Tunteet meni takaisin piiloon. Musta tuntuu, että ne pakeni nimenomaan uutta ihmistä. Psykoterapeutti oli uusi minulle. Asiat täytyi pakottaa ulos. Fyysisesti pakottaa. Istuin terapiassa suu raollaan aikoen sanoa jotain. Asia oli mielessä, keskityin siihen, se vain ei suostunut tulemaan ulos. Saattoi mennä minuutteja. Taisin saada vain kerran mainittua sivulauseessa hyväksikäytön. Pakenin äitisuhteen puimiseen. Siinäkin oli kyllä puitavaa. Hitto paljonkin!

Harmi, että tuona puolenatoista vuonna tuli piilotettua tuo paha olo, viha ja suru ja pelko - pelko etenkin - jonnekin tosi syvälle. Ne tunteet eivät nyt enää halua tulla sieltä. Siksi koitankin houkutella niitä antamalla niille mahdollisuuden. Kun ahdistaa, huomioin sen ja annan sen olla. Parempi tuntea kuin olla tuntematta, vaikka se sattuu. Samoin suru. Suru myös jättää ihanan rauhan jälkeensä, joten annan itkun tulla. Viha on vaikeampi. Se tulee välillä ja mitä ihmeellisimpinä hetkinä. Se saa pulssin kiihtymään ja tärisyttää. Pelkään myös sen rajuudessa tekeväni jotain tyhmää tai satuttavan jotakuta muuta tai itseäni. Taidan vielä tukahduttaa sen. 

Huomaan sen kyllä. Huomaan myös, miten tekee mieli huomauttaa tökerölle mummolle (hyväkuntoinen ihan), joka bussissa vie pikkulapsen edestä hänelle tarjoamani istumapaikan. Raukka ei saanut edes yltämistään kahvoista kiinni, kun kukaan ympäröivistä aikuisista ei viitsinyt ottaa kiinni ylempää. Pelkäsin hänen kaatuvan ruuhkabussissa. Miksei aikuiset huomioineet? Täysin typerää. TY-PE-RÄÄ. Piste. En vaan sanonut sitä, en edes kohteliaasti. En mulkoillut mummoa. Vilkaisin vain. Ja päässä teki mieli tappaa ihmiset. Nuo tyhmät välinpitämättömät aikuiset ja se mummo. Pelkäsin, että jos avaan suuni, kohtelias pyyntö vapauttaa joku kahva lapselle, muuttuisi rähjäämiseksi. Laitoin vihan takaisin hyllylle. PERKELE.

Vitutus iski takaisin tuota juttua ajatellessa. Ei se varmaan tekstistä näy, mutta hengitys pysähtyy. Hampaat kiristyy, leuat jäykistyy. VI-TUT-TTAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!! Jospa se harjoittelulla alkaa tulla. En vieläkään osaa kohdistaa sitä isoveljeen. Hitto. Sen ihmisen ajattelu vetää kädet tärinään. En tunne kuitenkaan mitään henkisesti. Aikanaan... Aikanaan. 

On vahva olo, kun on lukenut traumoista ja tietää, että sieltä on mörkö tulossa vielä. Vaikka nyt sitten muistutinkin itselleni, millainen se mörkö on. En suoraan sanottuna ole muistanut, tai siis olen, mutten kuitenkaan ole, miten huonosti voin pari kesää sitten. Se on pelottavampi ja isompi, kuin annoin ymmärtää itselleni. Mutta nyt näen sen. Musta tuntuu, että se pilkisteli jo exäni aikana. Silloin mietin, että tämä suhde kariutuu, teen hänelle vain pahaa. Tuhoan hänet. Pieni ääni päässä huusi, että olen tehnyt sen ennenkin. Olen muuttanut hyvät ihmiset hirviöiksi. Äiti. Isoveli. Luulin oikeasti itse olevani jokin pahan lähde. Jokin epäpyhä artifakti, joka korruptoi tavalliset hyvät ihmiset. Se oli salaisuuteni. Sisäinen dialogi tuolloin huusi, että minulla on salaisuus. Paha salaisuus, joka saa kaikki vihaamaan minua, jos se tulee ulos. Jotenkin se salaisuus pysyi tuon ensimmäisen psykologilla ravaamiskauteni ajan piilossa. Itse asiassa olin tyytyväinen. Ero tuli. Ei tarvinnutkaan paljastaa sitä (oikeastaan hyvä vain, exä olisikin osannut vain vahvistaa tuota käsitystäni minusta pahan siemenenä). Juoksin pakoon ja hylkäsin tuon salaisuuden. Se halusi uudestaan ulos seuraavana kesänä. Se muisti, että edellisenä vuonna oli tuolloin romahdettu. Se päätti yrittää samaan aikaan, koska vuodenaika huokui sitä tuskaa, jonka koin aiemmin En aluksi edes tajunnut sitä. Luulin ahdistuneeni ihan muuten vaan. Mietin näkyykö se minusta. Onko minulla leima otsassa? Näkeekö kaikki miten saastainen olen. Ja poks, lopulta ulos se salaisuus tulikin. Epäkoherentisti vähän kenelle sattuu, milloin sattuu. Ja sitten se istuikin siinä. Se vaan oli. Tuijotin sitä silmiin kunnolla ja itkin vessan lattialla haukkoen henkeä, samaan aikaan tunnistamatta itseäni. Pelkäsin taas pimeää kuten lapsena. Pelkäsin peilejä. Pelkäsin (ihan totta!) omaa peilikuvaani ja säikyin pieniä rasahduksi (noin arka olin ollut jo porukoilla vielä asuessani). Meni puoli vuotta ennenkuin pääsin terapiaan. Söin Escitalopramia, se kun on nimenomaan ahdistussuuntaiseen masennukseen tarkoitettu. Nukuin hitosti ja en ollenkaan. Tapasin avokin. Pikkuhiljaa rakastuin. Hän muuten rakastui nimenomaan siihen raa'aksi revittyyn tyttöön, joka oli ikuinen optimisti ahdistuksen keskellä. (Vähän huolettaa, nyt tajutessani, että olikohan se hyvä asia?) Psykoterapian alettua, olin vähän koonnut jo itseäni. Sitten piti koittaa alkaa luottamaan. En saanut avattua enää kaappia, mihin mörön piilotin. Halusin, olin päättäväinen ja yritin. Mutta oli vain fyysinen este. Se ei auennut, sanat eivät tulleet. Nyt näen kuluneen terapiajakson olleen asian hyväksymistä, sekä aseiden keräämistä (sotaisaa, mutten keksi parempaakaan tapaa sanoa asiaa). Mörkö täytyy yrittää vaan houkutella esiin. Avata kaappi. Se varmaan lähtee sieltä ja koittaa syödä, mutta ähäkutti. Eipäs onnistunut viimeksikään. Vituttaako mörköä? Varmaan. Se kai piiloutuu taas peiliin ja yön risahduksiin. Mutta nyt tiedän mikä se on. Mitä tapahtuu. Huh.

No niin. HALUAN tuntea. Koko skaalalla. Haluan elää hiton hitto! En tiedä auttaako tämä uhoaminen asian ulostuloon. Aikaa se varmaan tarvitsee. Ei pitäisi hoputtaa. Huoh. Tänään olisin vain valmis. En tiedä olisinko huomenna. Ainakin tajusin, vähän paremmin taas noita loppukesän ahdistuksia. Nyt ne käy järkeen. Varmaan helpompi kestää, kun ne tulevaisuudessa tulee.