Prosessin prosessointia

Olen huono av-... Öö, hetkinen, miksi lauseeni aina alkavat noin? Voi hitto, en minä täysin huono ole. Koitetaanpas uudestaan. Olen koittanut antaa avokille välillä luettavaa ja kysyä tarvitseeko hän itse terapiaa tilanteeni vuoksi ja jaksaako hän. Tuntuu vain, että hän ei oikein ole sisäistänyt, että mulla on jotain kriisiä meneillään. Hän kyllä tukee ja koittaa ymmärtää, mutta ei oikein kysy, eikä ole vielä lukenut pitkää artikkelia, jonka hänelle heitin kauan sitten. Minä yritän antaa hänelle aikaa lukea se ja odotan hänen kysyvän sitten. Hän taitaa odottaa minun istuttavan hänet alas lukemaan se ja aloittavan keskustelun... Hupsis.

Kirjoitin hänelle kirjeen viime viikolla, jossa pyysin anteeksi välillä lapselliseksi äityvää käytöstäni ja syyllisyydentunteen pakoilua (siis vieritän välillä syytä muiden niskaan hölmöistä asioista, pyöräilen hänen perässään punaisia päin, kun hän meni vielä yli vihreillä ja sitten koen sen hänen viaksi). Hän ottaa sen yleensä raskaasti tai katuvasti ainakin, minä otan sitten puolestani hänen katuvan olemuksensa raskaasti. Pelkään, että nuo pienet purot rasittavat hänet lopulta puhki. Pelkään, että samalla tavalla, miten äitini heitti omat taakkansa aina minulle, annan hänelle liikaa kannettavaa. Samalla (nytkin) kuitenkin jokin pieni ääni valittaa: Voisihan hän odottaa. Pientä huomioimista antaa, se ei vaatisi paljoa, eihän? En minä tiedä. Kirjeessä yritin myös sanoa, sivuaiheena, että haluan puhua hänelle, miten minulla menee oikeasti terapiassakin. Odotin taas keskustelun avausta, mutta se jäi. Olin vain helpottunut, että kirje helpotti hänen oloaan enkä kaivellut sitä kohtaa enempää esiin.

Olen siis koittanut avautua, se vain on mennyt vähän pieleen. Ei se taida tehdä minusta huonoa avautumaan tai huonoa ylipäätään. Parannettavaa vaan olisi, kun ainakin itsestäni tuntuu, että se on mennyt pieleen. En edes tiedä mitä odotan ja miten kokisin hänen sisäistäneen prosessiani. Jotain kuitenkin odottaisin. Huoh...

Löysin tänään jotain, mikä ehkä auttaisi. Laitan linkin tänne ja aion heittää sen hänelle luettavaksi, kunhan hän on kotona. KUNHAN HÄN ON KOTONA, NAINEN. Pari päivää on vielä ihan turvallista odottaa. Kotona on kissat, joista toinen tulee yöksi viereen kehräämään. Toinen on rasavilli ja sen riehumista seuratessa mieli rauhoittuu. Ja kirjoitapa tänne, jos on hankalaa. Koita piirtää. Katso leffaa. Pelaa pelejä! Itke, jos siltä tuntuu. Kaikki on kotona kuitenkin hyvin. (Lisätty myöhemmin: Laitoin kuin laitoinkin avokin lukemaan sitä myöhemmin ja sain jopa odotettua avokin kotiinpalaamiseen ;)).

Palloilin linkin sivulle joskus aiemminkin, mutta nyt törmäsin siihen vahingossa. Koitin etsiä tietoa trauman käsittelyn vaiheista. Tuossa artikkelissa oli siitäkin. Mietin vain, missä vaiheessa oikein olen? Ahdistaa, muttei niin pahasti. Olen tietoinen, että lapsuus on ollut huono, mutta koitan selvitellä miten huono. Koitan käsitellä hyväksikäytön. (Yritän toistella sanaa, jotta se tulisi todellisemmaksi. Se on vieläkin vähän hankalasti muurin takana. Terapiassa olen sentään saanut sen itse ulos ensimmäistä kertaa ja puhunut siitä oma-aloitteisesti! ;) Se on pientä, mutta koen sen voittona. Muurin läpi pääsee!) Siihen liittyy vieläkin vain epämääräistä pahaa oloa ja sekin etäistä. Psykoterapeutti sanoi, että viha ja suru ja inho ja muut, en muista mitkä, tunteet ovat normaaleja. Ne vain voivat olla niin syvälle torjuttuja, kun ne on koettu silloin vaarallisiksi ilmaista, että ne eivät tule esiin helposti. Ne on siis siellä ja oikeastaan tunnenkin, että ne on. Ne ovat kuin tummaa vettä - sellaista sileäpintaista, öljytyyntä. Mutta sen pinnan alla virtaa hirmuisen voimakkaasti, varmasti siellä on myös teräviä kiviä. Nyt saan kuitenkin koskettua vain sileää pintaa ja se on tummaa ja raskasta, mutta pehmeää. Sinne pitäisi joskus päästä sukeltamaan, että voi tutkia ja nostaa esiin mitä sinne on hukannut.

Sivun esimerkkien mukaan, olen tavallaan päässyt ensimmäisen kriisivaiheen yli. Pari vuotta sitten, ennen avokin tapaamista itkeskelin öisin, hyperventiloin vessan lattialla ja etäisesti mietin, ettei tämä ollut minä - ei minuun noin paljon satu, miten minulle on noin voinut käydä? Tuohan olisi hirveää! Silloin oli pakottava tarve kertoa jollekulle. Yhdelle ystävälle avauduin, sitten parille hyvälle nettiystävälle. Toinen päätti kadota, kun olin melko sekaisin ja hän oli ilmeisesti vain halunnut minulta hyödykkeitä (Ainakin harrastimme yhden projektin parissa yhdessä, hän lähti, kun projekti alkoi köhiä ongelmieni vuoksi). Nuo kaksi muuta ystävää olen puolestani tainnut itse työntää käsivarren mitan päähän. En ole aiemmin yhdistänyt etääntymistä avautumiseen traumoistani... Nyt kuitenkin yhteys on melko selkeä. Toiselle olen soitellut aina vain vähemmän ja laittanut sen parisuhteen piikkiin (se vain taitaa olla pelkkä osatotuus). Toista olin vältellyt hyppäämällä pois nettifoorumilta ja Skypestä. Nyt kun olen hiljakseen hakeutunut takaisin hänen kanssa yhteyksiin on hän toivottanut tervetulleeksi. (Hän on muuten ihana ihminen. Vulgaarin suorapuheinen, mutta reilu ja puolusti minua stalkkaavalta exältäni. Hän myös osaa antaa anteeksi virheet ja hyväksyy omansakin, eikä keksi niille tekoyitä. Hän osaa hellästi potkia puhtia, jos sitä tarvitsee ja koitti kastella orastavaa selkärankani tainta aikanaan.)

No kriisivaiheessa olin sekaisin. Se ilmainen kriisipuhelin tuuttasi aina varattua ja päädyin soittelemaan maksullisille tukilinjoille. Siihen meni yhteensä miltei tonni. SIIS MITÄ? Senkin onnistun hyvin heittämään takaisin piiloon luurankokaappiini. (Tai onkohan se ihan vaatehuone, luurankohuone? :) Ei taida nämä luurangot kaikki mahtua pieneen kaappiin.) Nyt menee vähän paremmin ja koitan selvitellä kaikkea tapahtunutta. Mutta tunteet puuttuvat. Ne menivätkin takaisin piiloon. No, halusinkin tietää missä mennään ja ehkä oikeasti tulee toinen kriisi vielä myöhemmin. Huoh... Tällä hetkellä ajatus ei sentään ahdista. En pidä siitä, sillä olen liihotellut tyytyväisenä "paranemisen tietä", mutten ahdistunut tästä. Täytyy varmaan koittaa valmistautua henkisesti. Huh... Se vertaistukiryhmä voisi auttaa? Ne varmaan on vaan niin pitkällä jo tällä syksyllä.

 -------------------------

PS. Aloin lukemaan tuota linkkaamaani artikkelia nyt vielä lävitse tarkemmin. Tämä osui vaan niin häränsilmään:

"Läheisyys. Hyväksikäytetty lapsi ei uskalla paljastaa salaisuuttaan kenellekään, ja on liian häpeissään päästääkseen ihmisiä lähelleen. Hän käyttäytyy yleensä kuin kaikki olisi hyvin, ja pitää oikeat tunteensa ja ajatuksensa piilossa jopa itseltään. Aikuisena tämä tekee läheisyyden vaikeaksi."

Niin, tämähän on minä pähkinänkuoressa. Jos vaan siitä saisi pikkuhiljaa opeteltua ulos. Se kun oli osittain bloginkin tarkoitus...