Rant

Huomio: Seuraava rantti sisältää poliittista pohdintaa. Jos olet politiikalle allerginen, lue varauksella. Rantti sisältää useita aineksia ja punainen lanka voi rönsyillä. Oli vaan pakko purkaa vähän mieltä.

------------------

Nyt tulee tavaraa. Kuulin tietokoneluokassa jotain, mikä sai sisältä kumpuamaan hervottoman pitkän rantin (anglismi sanasta rant, en keksi kunnon suomenkielistä vastinetta). Se vain jatkui ja jatkui, kun suolsin sitä ulos avokille. Hän jaksoi sen kuunnella kärsivällisesti, vaikka se aika intohimoisesti valuikin ulos. Mussa nyt on muutenkin vihaa paljon viime aikoina - vaikkei se edelleenkään suostu tulemaan pintaan kunnolla, vaan rysäyksinä ja pulsseina, jotka hetken päästä katoaa. Parempi ehkä että muokkaan tuosta tunteesta jotain järkevää. Oli se vaikka sitten vain omaan blogiin kirjoitettu ja sinne jäävä pisara yhteiskuntakritiikkiä.

Mikä sitten sai aikaan tuon reaktion? No ihan hyvää tarkoittava kommentti yhden tuutorin suusta häntä vuotta nuoremmille opiskelijoillemme. Hän puhui yhdessä ahkeroimisesta porukalla, että kaikki saisivat 55 opintopistettä kasaan. Sinänsä ihan ihailtava tavoite, jos se sisältää vertaistuen positiivisessa mielessä, mutta nuo nuoremmat opiskelijat ensinnäkin näyttivät väsyneiltä kuin haamut ja puhuivatkin juuri äskettäin keskenään tiukoista aikatauluistaan. Ei ehkä se paras aika ruveta luomaan lisää paineita toisille. Mikä tuosta 55 pisteestä tekee maagisen? No, laitos saa lisärahaa, jokaisesta opiskelijasta, joka ylittää tuon rajan. Ainejärjestö tietää sen ja itsekin kun yritin olla aktiivi viime vuonna, joku kokouksessa (siis opiskelija) ihmetteli, miksei ihmiset saa tuota rajaa ylitettyä ja mikä hitto heissä on vikana (niissä ilmeisen saamattomissa opiskelijoissa, jotka eivät rajaa saaneet ylitettyä). 

Linjamme opiskelijaporukka on pikkuhiljaa muuttunut. Ensimäisenä vuotenani meillä oli melko "nörttiporukkaa" (en käytä sanaa haukkumasanana, koen itsekin itseni nörtiksi :)), mutta nuoremmat opiskelijat tuntuvat olevan yhä kauempana tästä ryhmästä (voi olla vain, että olen vanha ja irtautunut nuorempien todellisuudesta!) ja ne muutamat "nörtimmät" tuntuvat jäävän vähälle huomiolle muiden keskellä. Tapahtumatkin käyvät kalliimmiksi, koska suuri osa haluaa laadukkaampaa puuhaa tai tarjottavaa niihin, mutta samalla varmaan jää joitain vähävaraisempia pois toiminnasta.

Kummatkin ilmiöt huolettaa mua. Näin viime talvena tilastoja opiskelijoiden terveydenhuollolta (olin laitoksemme työryhmässä mukana). Noin 15 % opiskelijoistamme turvautuu jossain vaiheessa mielenterveyspalveluihin. Se on korkeampi prosentuaalinen osuus kuin keskiarvo meidän koko opinahjossa (n. 10 %). Luvut vaan todistaa, että joillain on rankkaa. Jos ei ole tuskaa koko opiskeluajan, niin jossain vaiheessa sitä ilmenee. (Ei kaikilla varmaan mitään niin vakavaa ole meneillään kuin mulla ja toisaalta mä en varmaankaan ole se vaikeimmista ongelmista kärsivä tapaus.) Tämä puolestaan tulee väkisinkin heijastumaan opiskeluun ja sitä kautta rahalliseen tilanteeseenkin (tuleeko tukiin tarpeeksi opiskeltua). Lisäksi meillä opinto-ohjaus perustuu opiskelijan omaan hakeutumiseen neuvontaan, jos on tarvetta. Systeemiä on ihan oikeastikin koitettu selkeyttää ja parantaa viime vuosina (sitä arvostan!), mutta itse kun ehdotin pakollista opinto-ohjauskeskustelua + yhtä arviointikeskustelua myöhemmin opinnoissa (jotka onnistuisi, koska laitos on pieni!) koki henkilökunta sen holhoavaksi ja turhaksi - eihän aikuisia ihmisiä pitäisi joutua tuolla tavoin vahtimaan. Ja toisaalta, jos he eivät osaa itse saada tuon vertaa aikaiseksi, eivät he tälle alalle sovi. (Sanavalinnat oli kyllä erilaiset, mutta sisältö oli hyvin vahvasti tuo. Tietty taas mun tulkinta asiasta, mutta en oikein tiedä miten muutenkaan sen olisi voinut tulkita.)

Tästä sitten päästäänkin mun viimeiseen aiheeseen: kukaan ei ole vastuussa. Tuossa yllä näkyy, miten meidän opinahjossa kieritetään vastuu nuorelle aikuiselle. Okei, aikuisen ihmisen pitäisi olla yhteiskuntakelpoinen, mutta... Meillä on vaikea myös päästä opintopsykologille opettelemaan näitä tärkeitä taitoja, jotka pitäisi osata. (Näitä kykyjä voisi olla esim. pitkäjänteisyys, oman työskentelykyvyn arviointi, päätösten tekeminen...) Sitten oletetaan, että taidot on opittu. Miten sitten aiemmin elämässä? Mistä ne on ollut tarkoitus oppia? Etenkin nykyään painotetaan taas sitä kuinka vanhemmat ovat vastuussa lasten kasvatuksesta. Joo terveissä perheissähän se on ihan hyvä malli. Ongelmana vaan on, ettei kukaan ota vastuuta lapsista, joiden vanhemmat eivät ole kykeneviä tai halua ottaa itse vastuuta. Se vastuu kieritetään LAPSELLE ITSELLEEN. Se integroituu myös yhteiskunnan puolelta osaksi lapsen jo kasvavaa häpeää ja syyllisyyttä, jonka rikkinäinen perhe aiheuttaa. Se lapsi kokee pahaa oloa jopa siitä, kun ei osaa toimia oikein, vaikka kukaan ei ole ikinä opettanut rahankäyttöä tai käytöstapoja tai huolehtimaan itsestään turvallisesti. Vastauksena voi pahimmillaan olla, kun lapsi yrittää kysyä, mitä hän on tehnyt, että "Kyllä sinä tiedät." Sillä on helpompaa olettaa lapsen olevan rasavilli koulussa luonteensa vuoksi, kuin kohdata tuskallinen todellisuus, että häntä systemaattisesti kaltoinkohdellaan päivättäin ja hän ei oikeasti edes tiedä mikä on normaalia. Vielä pahempaa, jos lapsi oireilee muutenkin psykologisten ongelmiensa vuoksi esimerkiksi raivokohtauksilla.

Noiden kykenemättömien vanhempien olemassaolon takia, mua myös inhottaa, kun poliitikot puhuvat "vanhempien oikeuksista lapsiinsa ja heidän kasvatukseen". Saattaa olla julmaa tai radikaalia, mutta mun mielestä vanhemmilla ei tulisi olla lapsiin oikeuksia. Siis, jos vanhempi on hyvä, niin tottakai lapsen kuuluisi saada olla oman vanhempansa kanssa, mutta siksi, että se on lapselle edullista. Lapset ovat äänettömiä ja hiljaa. Heitä ei kuunnella ja ikävä kyllä ei varmaan voidakaan kuunnella politiikassa. Vaikka heitä kuunneltaisiinkin on lapset helppo aivopestä. Suuri osa kaltoinkohdelluista lapsista peitteleekin itsekin vanhempiensa laiminlyöntejä. Ongelmana on, että vanhemmat saavat esittää omissa nimissään heidän oikeuksistaan ja parhaastaan käsityksiä. He myös pääsevät kertomaan vapaasti opettajakunnalle oman näkemyksensä lastensa ongelmallisesta käyttäytymisestä, mikäli haluavat. Esimerkiksi narsisti pysty näkemään lapsen etua ja siten kaikkea, mitä he sanovat ja tekevät, ajaakin heidän omat halunsa.

Tämän kaiken takia mua inhottaa ja pelottaa ja vihastuttaa tämä yhteiskunta, jossa mielenterveysongelmat ja väsyminen nähdään yksilön omina ongelmina. Itse näen vastaavia mekanismeja myös muiden mielenterveysongelmien ympärillä. Masentuneet esimerkiksi harvoin uskaltavat tai jaksavat ajaa omia asioitaan leiman ja sairauden luonteen vuoksi. Heistäkin tulee hiljaista kansaa, jota on helppo kohdella tilastona. 

Samaan aikaan yhä äänekkäämmin perustellaan mitä kummallisimpia ihmisarvoa loukkaavia ehdotelmia "lasten hyvällä". Toiset vastustavat pakolaisia (hädänalaisten ihmisten tänne saapumista) perustellen sitä pikkutyttöjen hyväksikäytön ja raiskausten ehkäisemisellä. Toiset vastustavat homoavioliittoja (seksuaalivähemmistöillä, kun ei vain ole samat oikeudet vielä) väittäen, että lasten henkinen kehittyminen voi vaarantua, kun rakastavat vanhemmat eivät olekaan eri sukupuolta. Lapsista on tullut välineitä ja heitä heilutellaan aseina samalla kun näennäisesti ajetaan heidän oikeuksia. Sitä on tuskallista katsoa, miten itsekkäiden asioiden (sanon näin siksi, etten ole kohdannut yhtään pitävää perustelua näiden asioiden tiimoilta) ajamiseen kärsivät lapset valjastetaan, vaikka heitä pahoinpidellään ihan supisuomalaisissa heteroperheissä varmasti aivan yhtä paljon. Se vain on se raaka todellisuus, mitä ei haluta kohdata.

Se suututtaa. Se pelottaa. Se itkettää. Siinä se.