Äh, taitaa olla vähän pakkomielteistä menoa. Krijoitan, kirjoitan, kirjoitan. Välissä ei tapahtunut oikeastaan mitään. Leikitin kissoja, nyt on vähän parempi olo. Laitanpa itselleni tänne linkin. Kun aiemmin mietin edistymistäni ja missä seison oman polun varrella, niin tässä vielä lisää suuntaa: Kartta (rampamieli) . Taidan itse olla surun ja itsesyytöksen sekamelskassa. :) Itsesyytös on kyllä esillä itsellä lähinnä häpeänä. (Aikoinaan pääsin itsetuhoisista ajatuksista eroon velvollisuudentunnnon kautta. Kun se alkoi rakoilla eron exästä jälkeen, iski uhmaikä. Minähän aion olla joku päivä vielä onnellinen, ihan vain hänen kiusakseen. Nyt varmaan tuo tunne kattaa myös äitini. Kun sen saisi vielä kattamaan kaikki kaltoinkohtelijat.)
Toivottavasti ei haittaa linkkaaminen tähän blogiin (kirjoittajalle suunnattu). Vähän hävettää, että olen jäänyt siihen kovin koukkuun ja viittailen ylipäätään muiden blogeihin näin paljon. Oma ajattelu kun on niin vaikeaa. Kunhan vaan ei kukaan siitä ahdistu (siis muut kuin minä itse :P) niin hyvä. Voi laittaa viestiä, jos ei tykkää linkittämisestä. Koitan kyllä tarkastaa ihmisten blogeista, jos joku ei sitä halua ja kunnioitan sitä.
Niin ja... Tämä on hassua (nyt ihan oikeasti eikä sarkastisesti) ja hävettävää myös. Menin ihan paniikkiin, kun ensimmäinen kommentti tuli. Arvostan sitä ja pakko myöntää. Janosinkin niitä. Silti pyörin asuntoa ympäri eksyneesti ja koitin vältellä konetta, kun sen huomasin. Tosi mietityttäviä ne oli. Ihan vaan yleisesti, jos joku kommentoi: Kiitos sydämen pohjasta. Saatan vastata välillä ihan höpöjä tai vastata tosi myöhään, jos en saa muotoiltua pääni sisältöä aiemmin. Vaikken vastaisikaan, on ne tärkeitä. Koitan kyllä toistaiseksi vastailla ainakin.
Nyt punoittaa posket. Tekee aina mieli pahoitella, kun hävettää, mutten taida pyytää anteeksi. Päätin tunkea tämänkin tänne ulos, vaikka mietin pitkään. Ihan vain treenatakseni häpeän sietoa. Ja josko nyt tämä pakonomainen kirjoittaminen tälle päivälle riittäisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti