Sulan

Olipa kumma päivä. Mieleni on ollut muutaman päivän ajan taas paranemisen ympärillä. Olen lukenut paljon, ottanut asioista selvää, miettinyt omia tekemisiäni ja tuskaillutkin niiden kanssa. On myös väsyttänyt - väsyttänyt niin helvetisti. Yleensä nämä itsensätutkiskelukaudet alkavatkin mulla väsymyksestä. En pysty tekemään hommiani tai opiskelemaan juuri silloin ja niinpä ongelmat pomppaavatkin pintaan. Päädyn lueskelamaan ja hakemaan vertaistukea blogeista ja kirjoista. Niin, olin siis jo muutenkin miettimässä omaa lapsuutta, kun puhelin soi. Oletin sen olevan avokki, mutta yllätys odotti. Isoveljeni soitti. En vastannut heti, vaan laitoin ensin koneeni lukkoon ja kipaisin käytävälle soittamaan takaisin. Hän ei ikinä soita. Jonkin oli pakko olla hullusti. Onko mummille käynyt jotain? Entä vaarille? Onko äidille tai pikkuveljelle käynyt jotain? Miksi isoveli soittaisi, eikä kukaan muu, onko jotain niin hullusti?

Ei mitään ollut käynyt. Hän kysyi suositusta jollekin viinille. Hän oli jo kaupasta ulkona, ei mitään asiaa enää. Hämmennyin. Hän puhui kovin tavanomaisesti. Yleensä hän tahallaan ärsyttää ja kiusaa puhelimessakin. Nyt hän käyttäytyi normaalisti. Se tuntui oudolta. Ajattelin puhua siitä avokille, mutta se jäi. Asia putosi mielestä.

Illalla en saanut unta millään. Mietin lapsuutta. Koulu hiipi mieleen ja millainen olin siellä ollut. Pakoilin ihmisiä ja vietin välitunnit yläasteella ja lukiossa yksin, jos harvat ystäväni eivät olleet samoilla tunneilla. Menin usein vessaan istumaan tai kauas muusta porukasta portaikkoon koko tauon ajaksi. Ruokalassa söin yksin, jos en ollut samaan aikaan harvojen ystävieni kanssa ruokalassa. Kukaan ei koskaan ihmetellyt tai kysynyt miksi vetäydyin niin vahvasti. Opettajat (ainakin niin luulin silloin) pitivät minua ylimielisenä pikkuvanhana ja ilkeänä. Siksikö kukaan ei kysynyt ikinä? Siksikö ketään ei kiinnostanut? Se vain sattuu kovasti. Todella kovasti. Sisäisesti huusin sitä tuskaa ja kipua sekä itseinhoa, eikä kukaan kysynyt. Ehkei se näkynyt. Sekin kuitenkin sattuu, miten oma todellisuus voi olla niin erilainen? Mitä muut sitten näkivät? Eiväthän ne siis nähneet...

Itkin, eikä sille itkulle näkynyt loppua. Lapsuuden tullessa esiin, mietin aina olinko hirveän paha tai ilkeä ihminen. En kai lopulta ilkeämpi kuin muutkaan? Silti tuntuu kuin olisin ollut todella paha ja ilkeä.  Avokki lohdutti ja nukuin sikeästi aamuun.

----------

Postaaminen jäi eilen puolitiehen. Kirjoitin nyt tuon loppuun. Eilinenkin meni jotenkin itseinhon kourissa. Olin huonolla tuulella ja olisin voinut valittaa varmasti vähemmän, mutta avokki ainakin sanoi, etten ollut niin kamala. Itsestä vain tuntuu, että olin. Hirveän ilkeä ja julma. Valitin (mielestäni) hirveästi kaikesta ja kovaan ääneen ja olin töykeä. En tiedä edes, mitä muka tein mielestäni. Sama tunne tulee, jos edes uskallan olla eri mieltä jonkun kanssa. Apua sehän onkin aivan kamalaa! Tietty toinen pitää idioottina, töykeänä ainakin, kun uskallan sanoa suoraan mitä ajattelen. Sekin, että puoliso joutuu seuraamaan pieniä romahtamisiani tuntuu pahalta. Se varmastikin sattuu häneen kovasti. Kenelle hän voi asiasta puhua, kun en minä voi siinä tukea? Toivottavasti hän oikeasti pärjää, kuten sanoo pärjäävänsä vielä hyvin.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että olen yrittänyt nyt käsitellä mielessäni hyväksikäyttöäni ja lukenut tarinoita, jotka ovat nostaneet tunteet esiin. Vai johtuisiko se tuosta puhelusta? Vai kummastakin? varmaan vähän kaikesta. Tunne, joka tuli on ikävä ja paha. Vaikka no, tunne on vain tunne. Koen sen vain jotenkin pahana - tai ennemminkin koen itseni pahana. Huh ja huokaus... Tänään on ollut jo vähän parempi olo sentään: olen saanut taas opiskeltuakin.