Tajusin, että KELA:n tukema psykoterapia on kohta paketissa. Oikeasti sitä on jäljellä vielä puolitoista vuotta. Puolivälissä ollaan. Muttakun... En ole vielä päässyt edes tunteisiini käsiksi. Olen oikeastaan pahemmin kesken kuin luulinkaan. Olen käsitellyt äitiä ja lapsuuden yleisesti kurjia oloja. Se on kyllä edistynyt hyvin. Kuitenkin on jäänyt kokonaan toinen puoli käsittelemättä. Hyväksikäyttö. Väkivalta. Omat itsetuhoiset ajatukset jo lapsuudesta.
Itkin koulun pukkarissa ekalla tai tokalla luokalla ja kuristin itseäni märällä pyyhkeellä. Itkin luokan tytöille tappavani itseni. He vain lähtivät - taisivat sanoa, että lakkaa pelleilemästä, tunti alkaa. Opettaja ei koskaan tullut hakemaan. Istuin siellä melkein tunnin ohitse. Hitto mitä? 7-9 vuotias lapsi puhuu itsemurhasta ja jopa tökerösti ja epäuskottavasti yrittää sitä, eikä opettajaa tule paikalle? MITÄ? Luulisi, että opettaja käy etsimässä kadonneen lampaan ainakin, kun ei luokkaan kuulu lasta. Sali oli samassa rakennuksessa, opettajalla olisi kestänyt 5 minuuttia. Vittu, vittu, vittu, VITTU, VITTU! Pistää vihaksi. Käytännössä huusin apua, epäsuorasti ja lapsellisesti, mutta lapsihan olinkin!
Äh, kun huutoa ei kukaan kuule lakkaa huutamasta. Lopulta tukahduttaa halun huutaa. Näin muuten 10 - 12 -vuotiaana unia. Yritin päästä pakoon pahoinpiteleviä poikia, mutta en päässyt. Kompastuin aina askeleen päästä maahan makaamaan. Koitin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Tukahdutti. Kaaduin maahan ja jäin siihen. Huusin ääneti. Heräsin. Mietin silloin kuinka kauan kestäisi, että kukaan huomaisi, jos kuolen. En oikeasti ikinä suunnitellut mitään. En uskaltanut. Pelkäsin, mitä perheelle tapahtuisi. Sairasta.
Tuntuu absurdilta, että hätäänsä huutanut itsetuhoinen pieni tyttö olin minä. Nyt se on hautautunut sinne jonnekin, mistä ääntä ei kuulu. Sitä on vaikea saada kaivettua esiin. Hirveän vaikea. Enkä edes ole tajunnut miten tärkeää se olisi. Nyt pelottaa, että se tukehtuu sinne. Voiko niin edes käydä? Riitääkö mulla enää aikakaan kaivaa sitä esiin? Ehkä jään raa'aksi terapian jäljiltä ja tuet loppuvat juuri, kun on tunteet tulevat esiin. Tai sitten se raaka vaihe oli silloin pari vuotta sitten? En ole varma.
Ehkä olenkin vaan tasapainottunut. Pitäisi koittaa nähdä tämä välisoitto jotenkin hyvänä. Ainakin olen tietoisempi ja voin ottaa ne vastaan paremmin. Toivottavasti.
Kai onkin ihan hyvä, että olen tunnustellut terapiassa pitkään. Luotan häneen jo pikkuhiljaa. Ei kai se ole ihmekään, jos en aiemmin ole luottanut. Näin lapsena kaikki aikuiset mahdollisina pelastuksina omasta helvetistäni. Odotin sitä heiltä, vaikken tietoisesti tajunnutkaan. Rippikouluiässä pyysin apua jumalalta, eikä sekään vastannut. Kaikki ovat pettäneet minut ja siinä keskellä on tullut vaan pärjättyä ja rakennettua muuri. Nyt täytyy luottaa. Täytyy luottaa ja repiä tuo helvetin muuri rikki. Täytyy luottaa, että sitten mua autetaan sen keskellä, mitä sieltä vyöryy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti