Olen ollut hiljaa, muttei ole ollut hiljaista. Ei ainakaan oman pään sisällä. Viikonloppuna ahdisti miltei koko ajan. Sain aikaiseksi (yhden kurssin deadline iski ja selätin sen), mutta ahdisti. Ei se kurssin taklaaminen ollut pahanolon lähteenä, mutta ihan oma rakas. Ei hän sinänsä mitään pahaa tehnyt, mutta pakko myöntää, että jokin saa oman pään sekaisin ja se asioiden erittelykyky hajoaa kappaleiksi, kun toinen on paikalla.
Onko jollain jotain vinkkejä parisuhteen kannalta traumaattisten muistojen käsittelyyn? Aivan hirvittävän hankala olo... Ahdistaa ja huolettaa.
Emme me oikeastaan riitele, mutta minä kriisiydyn. Ahdistaa. Toinen ei huomaa, vaan painaa vahingossa päälle aikataulujen kanssa. Sitten ahdistaa lisää. Hän ei osaa lohduttaa, kun hänestä tuntuu ettei se auta, ja häntä ahdistaa, että omat suunnitelmansa menevät myttyyn. "Ei nyt saatukaan siivottua sitä komeroa." Minä puolestani menen paniikkiin, kun toinen istuu vieressä (hän istui siihen alunperin koittaen tukea), mutta meneekin hiljaiseksi ja eleettömäksi eikä vastaa edes kosketukseen. Tuijottaa vaan ohitseni tyhjyyteen jähmettyneenä omaan tilaansa. Se ahdistaa ihan hirveästi. Sattuuko sinuun noin paljon? Mikä hätänä? Mitä minä tein? Jos kysyn, hän ei osaa vastata. Hän sanoo, ettei tiedä.
Hän sanoi, ettei haluaisi jättää minua yksin siihen sohvalle, jossa istun myttynä - ahdistuneena. Hän ei kuitenkaan tajua (kai?), että hänen reaktionsa pelottaa minua enemmän. Etenkin se, ettei pysty sanomaan suoraan, miltä tuntuu. Tottakaihan oma ahdistus sitten kääntää vastaamattomuuden juuri siksi pahimmaksi vastaukseksi. "Minä en kestä. Sinä saat minut rikki. Vihaan sinua. Miksi pilaat elämäni?" Ahdistus huutaa, että toinen on vain niin hyvä, ettei sano noita satuttavia sanoja suoraan. Se huutaa, että taas pilaan jonkun elämän. Voivoivoivoivoivoi...
Kriisi meni ohitse, lopulta. Kun oline ensiksi seuraillut häntä piitkän tovin ja koittanut lohduttaa ja puhua. Yritän kertoa hänelle vastauksia kysymyksiin, joita oletan hänellä olevan. Yritän ennakoida kaiken, kun hän ei enää sanokaan mitään. Haluan auttaa. Hän menee pahemmin lukkoon ja lopulta tarvitsee ihan omaa hiljaisuutta sen tunnin, että herää henkiin. Mutta en minä jaksa! En vain jaksa... Alkaa väsyttää ja suututtaa, että kun minulla on paha olo, hän pakenee. Hän ei halua puhua siitä juuri nyt. No, minulle tämä on läsnä joka hetki! Se vain on! Se on minussa, se tulee esiin joka päivä. Sinä, et ehkä halua ajatella tätä, mutta minä en voi olla ajattelematta. Kunpa voisin olla peittelemättä sitä! HiTTO. Kaikkein pahinta on, että tiedän, että hän auttaisi, jos voisi ja tietäisi miten. Mutta kun tähän ei ole lääkettä. Minun täytyy käydä siellä aallonpohjalla, että pääsen takaisin omaan itseeni.
Psykoterapeutti ehdotti, että näiden asioiden läpikäyminen hänen kanssaan ei ole kovin hedelmällistä. No ei ehkä ole. Mutta kun en ole loppujen lopuksi yrittänytkään. Haluaisin, että hän vain ymmärtää, että koen jotain rankkaa juuri nyt. Sitä prosessia olen yrittänyt hänelle raottaa. Olen oikeasti pahoillani, että se vaikuttaa häneenkin, mutta en taida pystyä suojelemaan häntä tältä. Toivoisin, että hän saisi apua muualta. En itse pysty auttamaan häntä. Terapeutti puhui vertaistukiryhmistä omaisille. Jos muistan missä hän mainitsi niitä olevan, niin linkitän loppuun. Terapeutti toi myös esiin hyvän pointin, että en itse pääse irti hänen tunteistaan tai mitä oletan hänen tuntevan. Tottahan se on. Itse jään jumiin toisen tuskaiseen ilmeeseen ja oletan, että VOIN tehdä asialle jotain. Tai tarkemminkin: oletan, että minun TÄYTYY tehdä asialle jotain. Täytyy korjata kaikki. Siksi en voi olla rauhassa, kun oma rakas on paikalla. Jos hän voi huonosti, minun täytyy korjata se. Pelkään, että hän jää yksin tunteidensa kanssa, jos en mene halaamaan. Pelkään, että hän ahdistuu ja kokee, etten välitä, jos en mene yrittämään. Koen jopa syyllisyyttä ja pahaa oloa, jos jätän hänet rauhaan, vaikka hän sanoo tarvitsevansa omaa rauhaa ja hiljaisuutta itsensä kokoamiseen. Kun sitten tomu laskeutuu näistä kriiseistä jää minuun se ahdistus elämään. Tuskailen, joka päivä ja mietin mielessäni jokaisena hetkenä, kun toinen ei hymyile, miten voisin korjata sen. Kuvittelen sen johtuvan vieläkin minusta.
Outoa on, etten pelkää hänen jättävän minua. Uskon kestäväni sen, vaikka olisinkin kovin murheissani ja tuskissani. Pelkään vahingoittavani häntä ja tuhoavani hänet vahingossa. Pelkään, että erokin voisi tuon saman aiheuttaa... Argh... Pattitilanne.
Mulla tuli mieleen, että onko sun puoliskolla omia psyykkisiä tai ihan vaan stressaavia ongelmia, joiden takia hänen on vaikea ottaa sun tunteita vastaan? Tää on vaan tämmöstä mutuilua, mutta meidän suhteessa eniten vaikeuttaa asioiden käsittelyä ehkä se, että molemmat ollaan masentuneita. Mä en osaa ottaa puolison ahdistusta vastaan, vaan huomaan pakoilevani sitä, vaikka samaan aikaan haluaisin että hän osaisi avautua mulle asioistaan. Ja tää sitten aiheuttaa sitä, että avokki on alkanut vältellä mulle puhumista, koska mä otan hänen tunteensa niin helposti itselleni, ja sitten meitä molempia vaan ahdistaa, enkä mä osaa oikein tukea. (Näen siis itseni jotenkin sun puolison paikalla ja sut mun avokin paikalla, mutta voin olla ihan väärässäkin.) Ei mulla mitään ratkaisuehdotusta varsinaisesti ole. Avoimuus ja asioista puhuminen on hyvä lähtökohta, ja se, että sun siippasi saisi purettua tuntemuksiaan jollekulle, ehkä jopa ammattiauttajalle, ja ulkopuolisen avun kautta eväitä myös siihen, että osaisi ja jaksaisi vastaanottaa paremmin sun tunteitasi.
VastaaPoistaMmm... Taitaa hänellä omiakin ongelmia olla. Ollaan joitain kertoja puhuttu, hänen on vähän vaikeaa avautua omista tuntemuksistaan välillä. Joskus hän ihan ahdistuu ja sanoo, ettei osaa samalla tavalla eritellä päänsä sisällä liikkuvia ajatuksia kuin minä. Mutta musta tuntuu, että tuo sinun kuvaus on hyvinkin osuva kyllä. Hänkin välillä kaipaisi enemmän tukea multa, mutta joskus kun voin huonosti, en välttämättä huomaa tai osaa siihen rooliin muovautua, mikä on tosi surullista. Sama taitaa kulkea toiseenkin suuntaan.
PoistaHiljan hän kuitenkin sanoi, että hänellä on mennyt nyt paremmin pitkän tovin. Hän itse kokee, että pahimpina hetkinä olen kyllä hyvin osannut sitten olla hänen tukenaan.
Ulkopuolista apua olen koittanut vihjailla, mutta hän ei ole vielä ainakaan lämmennyt ajatukselle tarpeeksi. Varmaan suuri helpotus kuitenkin on ollut hänelle traumajadissosiaatio-sivuston kumppanille tarkoitetusta osiosta ja omasta kirjeestäni, jonka hänelle jonkin kerran kirjoitin. Lievittivät hänen syyllisyyttään vahvasti. Aika sydäntäsärkevää kuulla, että toinen oli ottanut kantaakseen syyllisyyttä siitä, ettei onnistunut auttamaan minua suoraan. Sen solmun aukeaminen hänellä itsellään on mun näkövinkkelistä katsoen ainakin auttanut häntä sentään.
Eli ainakin tällä hetkellä ollaan päästy jonkin verran eteenpäin. Huh… Vaikka eihän siitä niin kauan ole, kun tämän kirjoitin. Kamalan nopeasti asiat etenee…