Hassunhauska tarina

Olen kuullut äidiltäni hassunhauskan tarinan lapsuudestani. Tai hassunhauskana se minulle esitettiin ja kai äiti itsekin uskoo, sen olevan jotenkin hauska ja sympaattinen tarina. Myöhemmin se on kyllä saanut miettimään moneltakin kannalta. Yhdessä vaiheessa epäilin, että minulla olisi neurologisia ongelmia (asperger, ADHD tms.), tarinakin tuki epäilyjäni. Sittemmin olen ajatellut, että ehkäpä olin jo tuolloin niin kovin ahdistunut. Se iskee sanattomaksi. Olin kuitenkin vain kaksivuotias.

Parivuotiaana minulla oli siis kummallisia kohtauksia. Menin täysin veltoksi kesken leikin ja tajuttomaksikin ilmeisesti. Noita kohtauksia tuli täysin odottamatta, mutta säännöllisesti. Leikin palikoilla tai millä ikinä leikinkään ja sitten lojuinkin maassa elottomana. Äiti vei minut sairaalaan tutkittavaksi. En tiedä tietenkään miten tutkimus eteni, mutta sen verran olen kuullut, että minulta otettiin aivokäyrää leikiessäni ja kohtausta yritettiin tallentaa. En edes tiedä saivatko ne kohtauksen tallennettua vai saivatko he vain tavallista käyrää. Kuitenkin - käyrässä ei ollut mitään vikaa. Kaikki näytti normaalilta (tai siis niin minulle on sanottu). Hämmentyneinä lääkärit kuitenkin totesivat, että unohdin hengittää. Veltostuin siis hapenpuutteesta *. Pidätin hengitystäni, kunnes olin puolitajuton ja normaali hengitys palasi tuossa automaattisessa tilassa. Äiti sanoi sen olevan keskittymisestä kiinni. Hän yleensä otti asian esille, jos oli puhe "hyvästä" keskittymiskyvystäni. (Tuo keskittymiskykyni on muuten myös kiroukseni ja todella ailahtelevainen. Se on on tai off. En voi keskittyä, jos en pääse flow-tilaan ja jos sinne päädyn, unohdan ajan ja paikan, enkä kuule mitä muut sanovat. Liikenteessä olen aika riskaabeli. En onneksi omista ajokorttia, koska omakustanteisena, siihen ei olisi vielä ollut varaa. :)) Hän sanoi sen myös olleen lääkärien kanta, vaikka vähän epäilyttää *. Minusta ainakin tuollainen keskittymiskyky kuulostaa ainakin seurattavalta, mutten tietenkään ole ammattilainen. Äitiin on vain vaikea luottaa nykyään. Tiedän, että hän on valehdellut minulle joskus saadakseen rahaa ja toisaalta hän valehtelee ronskisti myös muillekin. Mutta joo... Se ei ollut nyt tarinan pointti. Hassunhauskaa oli siis, että keskityin kuulema leikkimiseeni niin, että unohdin hengittää ja melkein tukehduin. Toistuvasti.

Kerran kun aikuisena kysyin, miten asia sitten ratkesi, äiti sanoi saaneensa neuvon keskeyttää leikkini aina välillä, että muistaisin hengittää taas. Se kuulema auttoi. Jos lapsuuteni olisi ollut hyvä ja tämä ihan irrallinen kummallisuus, ymmärtäisin ehkä huolettoman asenteen. Tiedän kuitenkin, miten paljon äitini valehtelee minulle, vanhemmilleni ja tuttaville. Tiedän myös, ettei hän kykene kohtaamaan tai puhumaan vaikeista asioista. Se saa epäilemään, että äiti ei kerro koko totuutta: joko tilanteesta tai lääkärien lausunnosta *. Epäilen tällä hetkellä, että olin jo tuolloin vakavasti ahdistunut. Perheessä oli ensimmäisten parin vuoteni aikana ollut isä mukana myöskin ja hän on isovanhempieni varmistuksenkin mukaan ollut väkivaltainen. Äitikin on käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja sen muistan myöhemmiltä vuosiltani. On siis ehkä syytäkin epäillä, että olisin jo tuolloin voinut huonosti.Ymmärrettävää se kai ainakin on.

Piste ii:n päälle ajatusjunaani tuli lukiessani Häpeästä rakennettu -blogista kirjasta Hengitys. Siinä käsitellään puutteellisen hengityksen ja ahdistuneisuuden, ehkä hyväksikäytönkin yhteyttä. Niin, eihän kaksivuotias enää tavallisesti unohda hengittää. Eihän? Ei. Ei tavallisesti unohdakaan. Se vain iski päin naamaa eikä hassunhauska lapsuudentarina ollut enää hassunhauska.

----------

Lisään vielä vähäsen: Ihmettelin vain onko perheessä ollut muutakin hyväksikäyttöä? Joskus äiti sanoi, kun ihmettelin isoveljeni potalla käyntiä ja kykenemättömyyttä itse pyyhkiä pyllyään vielä 11-vuotiaana, että hän (isoveli) muistaa asioita isän ajalta, että hänellä on ollut rankkaa. Isoveljeni oli myös jo tuolloin käyttänyt minua hyväkseen seksuaalisesti. Se myös jatkui vielä vuosia. Pelottava ajatus vain on. Oppiko hän sen joltain muulta? Eihän se nyt ole ihan normaalia vielä tuon ikäiseltä, eihän? Mitä minä en muista? Voisiko isä olla tehnyt jotain myöskin hänelle? Vaiko minulle? Selittäisikö se äidin aggressiot minua kohtaan? Joskus hän huusi, että "Ei ole ihme, että isäs lähti, kun oot tuollainen." - tai "Isä lähti sun takias. Se ei kestäny sua enää.". Mitä minä en itse muista? Vai onko äidin aggressiot vain sattumaa ja isoveljen traumat jotain muuta?

* 3.11.2015 - Opin tilaamistani papereista ja googlesta (Kiitos rampamieli kommentista), että tuollaiset ovat affektikramppeja ja yleisiä lapsilla. Omat kohtaukseni eivät lääkärien mukaan kuitenkaan niitä olleet.