Heliumpallo

Heh, nyt on pallo hallussa. Tuijotin bloggeria pari minuuttia ja koitin kuumeisesti etsiä uusi teksti -nappia. Jostain syystä en muistanut, missä se oli. Kävin tuijottamassa eilistä tekstiä, jos sieltä löytyisi. Ei... Missä ihmeessä? OHO! Tuossa sivussahan se onkin. Höpsö minä. Hitaasti hyvä tulee. Päätin tässä kirjoittaa tämän hetkisen olotilan ja tuntemuksen, ennen kuin kaikki katoaa ja hajoaa tuuleen. Myöhemmin on varmaan vaikea saada siitä enää kiinni. Niin on käynyt ennekin. Tämä sama olotila oli silloin pari vuotta sitten, jossain ahdistuskohtausten välissä, mutta sen oli saanut pyyhittyä haaleaksi muistoksi unesta, josta ei saanut kiinni.

Eilen iltapäivällä kotona alkoi ahdistus tulemaan. Se vaan hiipi esiin, heikotti. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta sain olon pidettyä henkisesti kurissa - lempeästi kyllä, että kuri sinänsä huono sana. Päätin nousta tekemään hommia samalla, kun annoin mielen tutkia oloani. Se auttoi. En uponnut epätoivoon niin kuin yleensä. (Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ollut asian heittämistä pois mielestä.) Pesin pyykkiä. Ruokin kisssat. Menin suihkuun ja koitin peseytyä hankaamatta ihoani punaiseksi. Asetin aikarajan: tarkkailin soittolistalla kuluvien kappaleiden määrää, se piti ajantajun. Koitin olla kiirehtimättä liikaa. Piti mennä kauppaan. Menin. Tärisin. Vain vähäsen, sellaista ihan pientä vapinaa, jota varmaan kukaan muu ei huomaa kuin minä. Olo oli nälkiintynyt. Samanlaista se vapina oli. Päätin ostaa jotain hyvää. Terveellistä, mutta hyvää ja vähän keksejä hemmotteluksi. Avokki tulisi huomenna (siis eilen se oli huominen, tänään hän tulee) joten voisimme yhdessä nauttia hyvästä ruoasta. Ostin itselleni valmisaterian, joka näytti namilta. Kotona söin sen. Tutisin. Ajattelin, että kohta tutina lähtee, kun alkaa ravintoaineet kulkemaan. Puolen tunnin päästä vapisutti edelleen. Tunninkin päästä vapisutti. Väsytti. Tein kaakaota ja päätin mussuttaa sittenkin keksit jo tänään avokin soittoa odotellessa. Lueskelin dissosiaatiosta ja katselin eilisen (siis oikeasti toissapäivän) kirjoitustani. Kyllä mulla noitakin oireita on. Ei ehkä ole sivupersoonia, mutta dissosioin kyllä etenkin kaksi vuotta sitten vahvasti. Nyt on taas vähän irrallinen olo. Piirrän. En ole saanut piirrettyä pitkään aikaan. Nautin siitä. Lopulta puhelun jälkeen kömmin sänkyyn. Huomaan maanneeni siinä horroksessa sikiöasennossa kyljelläni ilman peittoa. Silitän säärtäni ja reittäni. Jatkan, kun se rauhoittaa. En ollut edes huomannut tekeväni sitä.

Tänäaamuna on taas ihan tavallinen olo. Tai oli bussipysäkille asti. Siellä alkaa taas hiljainen vapina ja huomaan heijaavani jalalta toiselle. Päätän antaa olla ja jatkaa hiljakseen. Ei se kuitenkaan outoa ole, kun ulkona on vilakkaa. Bussin tullessa meni vähän orkestrointi pieleen yrittäessäni sulavasti lopettaa. Ensin piti mennä mukana ja sitten lopettaa päättäväisesti, että onnistui. Luennolla on pää ollut missä sattuu. Aluksi ahdisti, kun joku tyyppi, josta en edes pidä tuli viereen. Moikkasin hänelle, koska hän on toisellakin kurssilla samassa ryhmässä. Koitin olla ystävällinen. Hän tulikin sitten viereen. Dissosioin koko kolmetuntisen luennon ja tauot. Lopulta rauhoitin itseäni tarpeeksi ja huomasin, että tyyppi on vain ärsyttävä. Ei harmillinen, ei vaarallinen. Sain oltua kohtelias. Vessareissulla törmäsin ovenpieleen kahdesti ja muistin käsiä kuivatessa, että en tiedä vedinkö vessan. Tarkistin. En ollut vetänyt. Vedin sen nyt. Kahvihuoneessa aioin juoda vettä kahvin päälle. Laitoin kupin kaappiin. Mietin mitä piti tehdä? Otin kupin kaapista ja join vettä. Laitoin sen takaisin. Jotenkin osasin jopa nauttia jossain vaiheessa "kyydistä". (Sillä tuntui kuin olisin ollut vain kyydissä mukana, en oikeasti tekemässä asioita. Vaikka minähän se tietty siinä olinkin.) Pelkäsin aluksi aika paljon. Vielä luennollakin pelkäsin - välillä sain kiinni todellisuudesta - välillä olin paikalla, mutten ollut.

Ainakin olen saanut pidettyä itseni ihan rauhassa ja turvallisessa olossa. Aion soittaa psykiatrille ja varata aikaa. Saisinko nyt oikan diagnoosin? En tiedä. Ei sillä enää niin paljon ole väliä, tiedän itse mitä on meneillään. Olisi vain helppo sen kanssa näyttää opettajille ja läheisemmille ystäville ja avokille, miksi näin kävi, jos tarvitsen kohta sairauslomaa. Mietin löytyykö minultakin sivupersoona. Toivon ettei. Elämä vaikuttaa hankalalta sellaisen kanssa. Lähinnä siihen liittyvän hirveän leiman vuoksi. Mutta ei se mitään, vaikka niin kävisikin. Se on sitten niiden ymmärtämättömien ongelma. Kun aloitin tämän blogin, ajattelin olevani ritari valkeassa haarniskassa jollekulle muulle. Odotin melko narsistisestikin, että blogini voisi jonkun pelastaa. Nyt hymyilyttää. Aion pelastaa vain itseni. Hyvä kyllä, jos joku muukin saa tästä jotain kyllä. Tänään rakastan kaikkia. Itseänikin. Se on tärkeintä.