En ole rikki

En haluaisi olla rikki. Lukiessani muiden ihmisten kokemuksista alkaa pikkuhiljaa jostain löytymään se oma paha olo. Olen ollut vihainen äidille hänen omasta henkisestä väkivallastaan, mutten ole ollut vihainen veljelleni enkä perheelle, joka ei yrittänytkään edes tukea. Nyt se on pikkuhiljaa löytynyt. Ja siellä on paljon muutakin kuin yksinkertainen vihaisuus. On paha olo, lamaannus, pelko, turtumus... 

Tänä aamuna iskikin tuo paha olo. Tavallisesti yrittäisin piiloutua peiton alle ja jäädä potemaan sitä ja kiukuttelisin avopuolisolleni, kun hän koittaisi minua sängystä vetää. Tänä aamuna nousin, hitaasti kyllä (olen aina hidas heräämään), mutta lähdin toimimaan. Se ei ollut kuitenkaan sellaista, sisuunnuttavaa ja voimaannuttavaa toimimista. Oli vain lannistettu olo. Tehdään näin nyt sitten. En jaksa enää välittää senkään vertaa, että viitsisin paeta.

Sanoinkin niin avokille. Hän halasi tiukasti, ei sanonut mitään. Se oli hyvä. Se tuntui hyvältä. Pikkuhiljaa on välistä tuntunut paremmalta, mutta kuitenkin on ollut painostava olo. Siellä syvällä on tuo paha olo. Se ei ole ahdistusta. Se on epätoivoa, väsymystä ja huonoa oloa. Ei pahoinvointia, mutta vähän sinnepäin - henkisempää. Kun olen hyväksikäyttöäni ajatellut, en ole joko tuntenut mitään tai olen mennyt ihan lukkoon. Kolmas mitä tapahtuu (harvoin kyllä), että itken. Käyn hysteeriseksi ja itken, mutta sitten ei kesken itkun olekaan huono olo. Itken ja itken ja olen hysteerinen. En voi lopettaa ja haukon henkeä uudestaan ja uudestaan, mutta en tunne mitään. Silloin mietin, miksi itken. Miksi? Miksi olen noin paniikissa? Eihän minulla ole edes paha olo. Haluanko huomiota? Esitänkö? Olenko noin hullu ja itsekeskeinen, että vedän noin ison show'n, että sitä saisin? Mutta... Vaikka koittaisinkin rauhoittaa ja lopettaa tuon "esittämisen", se ei vaan onnistu. Ruumiini kokee ja käy läpi tunteet. Mieli ei siihen tunnu pystyvän. Sitten se kiistää kaiken.

Tuntuu, etten vain saa siitä kiinni. Samoin psykoterapiassakin on vaikea sanoa sitä ääneen. Tuntuu kuin olisi fyysinen muuri. Sitä vastaan täytyy tapella ja väsyttää se muuri ennen kuin saan sanottua mitään aiheeseen liittyvää. Yleensä ohjaankin aiheen muualle, jos sitä sivutaan. Ei SE satu. Puhutaan, mistä sattuu, sanon päässäni ja puhun vaikeasta äitisuhteestani. No okei, äiti sattuu ihan mielessäkin. Mutta ehkäpä olisi isompiakin ja satuttavampia asioita minulla läpikäytävänä? Mutta nuo tärkeämmät asiat ovat vain niin liukkaita. Ja ne pakenevat.

Niin... Tänään kun alkoi löytymään se paha olo, enkä taistellut tai paennut siltä, oli väsymys. Vaikka se olikin sellainen masentava takaa-ajo, missä toinen osapuoli ei jaksa enää paeta ja sen takia häviää, niin kai se on hyvä asia. Se oli pieni voitto kuitenkin. Pelottaa vaan vähäsen, että miten työ/opiskelukykyinen olen kohta. Jo kaksi vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa hakeuduin psykoterapiakäynnille, ehdotettiin päiväsairaalaa. En halua sitä. Nyt tänään aloin tunnistamaan, miksi en.

Se tuntuu epäonnistumiselta. Se tuntuu surkealta. Se tuntuu säälittävältä. Olisi enää yksi opiskeluvuosi jäljellä. En haluaisi keskeyttää sitä mielenterveyden pettämisen vuoksi. Olen jo voiton puolella. Olen oppinut opiskelemaan! HALUAN SAADA SEN KUNNIALLA LOPPUUN. Sitten voisin koettaa solahtaa osa-aikaisuuteen ja parannella itseni. Niin ainakin lupailen itselleni. Ehkä haluan vain työntää ongelmia vielä sivuun? En tiedä. Haluan käsitellä niitä. Koitan käsitellä niitä. Katsotaan, mitä siitä tulee. Mutta haluan myös onnistua. Opiskelun lopettaminen olisi onnistuminen, mitä tarvitsen. Tarvitsen osoituksen, etten ole ihan lopullisen rikki. Että olen sen verran toimiva, että edes kannattaa korjata.

Sitäpaisti mitä muut ajattelisivat? Ne katsoisivat säälien. Kaikki opettajat ja mahdolliset solmitut suhteet tulevaisuutta varten säälisivät ja toteaisivat, "Eihän tuohon voi luottaa. Voi raukkaa."