Anteeksi, haluaisin puhua, rakas

Vuoristoratani on kyllä hullu. Kysyin suoraan avokilta eilen illalla, oliko hän koko viikonlopun huonolla tuulella (niin kuin siis itse kuvittelin!). Ei tietenkään. Niin se oli vaan mun päässä. Se syyllisyys vaan huusi, että kun on pahoittanut edes hetkeksi toisen mielen, on kaikki pilalla ennen kuin sen itse saan korjattua. Jos en saa tai voi (koska ei tarvitse, tai se ei ole minun vastuulla, tai en pysty), niin elän itse siinä tuskassa loputtomiin.

Olen muiden tunteiden säätelijä ja vartija. Syyllisyys on mun pomo. Se on ruoskaa heiluttava työnarkomaani, joka juoksee perässäni, kun en jaksa vetää vuoroa loppuun tai joku muu on ottanut vahtituntini kannettavakseen. Se myös huutaa, kun en hoida muiden omia vuoroja heidän puolestaan. Huhhuh... Paskaduuni.

Minulla oli teininä kausi, kun pyytelin kaikesta anteeksi. Siis kirjaimellisesti. Olin 15- tai 16-vuotias - mahdollisesti vain 14. Muistan vain, että oli joulu. Muuten vain tiedän tuon kauden. Mulla oli huono olo koko ajan. Joulukuusi seisoi koristeltuna ja lahjoja jaettiin. Koko perhe oli paikalla: iso- ja pikkuveli, äiti, mummi ja vaari. Istuttiin isovanhempien olohuoneessa ja pikkuveli jakeli lahjapaketteja. Mutta kun isoveli aina, kun on joku sisarus paikalla, alkaa kiusaamaan tai vaihtoehtoisesti yllyttämään huonoon käytökseen. (Ja mukaanmeno on se ainoa keino, miten siltä saa huomiota positiivessa sävyssä.) Siinähän sitten ne villiintyivät, veljet siis Jotain ihan pientä hölmöilyähän se oli. Laittoivat päähänsä lahjanaruja seppeleinä. Äitiä se kuitenkin häiritsi. He eivät olleet ihan kiiltokuvia. Nauroivat kumeaa teinipoikien remakkaa kovaan ääneen eivätkä kiinnittäneet muihin huomiota. (Meillä kun lahjat availtiin vuorotellen ja muiden lahjat katsasteltiin lävitse ja ihailtiin niitä aina vuorollaan. Tai siis näin aina periaatteessa.) Äidistä se oli huonoa käytöstä. Hän yritti komentaa veljiä ja mulkoili sillä murhaavalla tulikatseella, jonka hän osaa. (Helvetti vihaan sitä ilmettä. Tekee mieli hakata reittä, päätä, PÖYTÄÄ MITÄ TAHANSA!) Minä koin sen raivon itsessäni, en tiedä mitä muka tein, mutta pyysin anteeksi. Pian uudestaan (pudotinko jotain?). Ja taas. Pyysin anteeksi anteeksipyytämistäni, kun äiti käski vain lopettaa. Kohta itkin. Pyytelin anteeksi, etten tiennyt miten lopettaa. Äiti oli vihainen. Hän huusi jo, että lopettaisin. Nielin kyyneliä ja anteeksipyyntöjä. Tuskin hengitin. En muista enempää.

Anteeksipyytelyni jatkui vielä edelleen myöhemmin. Se on kadonnut opiskeluaikanani, kun olen asunut omillani. Kuitenkin se on kaivautunut jostain syövereistä esiin ja vetelee syyllisyydentunteena naruista. Näin, vaikka ihan rehellisestikin minulla menee varmaan paremmin kuin ikinä. Olen edelleen melko erakko, mutta minulla on ystäviä. On avopuoliso. On kissat. Isovanhemmat... (Mitäköhän niille kuuluu? Pitää soittaa.) Olen edelleen masentunut, mutta varmaankin vain keskivaikeasti. Ahdistaa vähemmän. Ehkä se (siis syyllisyys) on yksi niistä tunteista, jotka ovat osa minun mörköäni?  Olin odottanut vihan tulevan seuraavana, mutta mistäs minä tiedän mitä sisälläni on. Sehän se ongelma onkin!

Siinäpä sitten pohdittavaa...

Varasin myös sen psykiatriajan. Vähän hullu olo. Aion kysyä suoraan olisiko, jostain trauman prosessointia käsittelevästä ajasta mulle hyötyä, joko hänen tai jonkun muun luona psykoterapiani ohessa. Hävettää vähän, kun edellisellä kerralla koitin saada puoliväkisin ADHD-diagnoosia, kun niitä oireita on. Nyt kun huomaa, että niitä on vain toisessa olotilassa, niin hävettää niin hirveästi. Syyllisyyskin painaa. Hukkasin niiden kallista aikaa! Hävettää myös, kun yritin niin hirveästi heittää sen hyväksikäytön piiloon sen jälkeen, kun sen alunperin lipsautin. Pelottaa, ettei enää uskota. Etenkin, kun olen juossut jonkin diagnoosin perässä. Luen ihan hemmetisti ja tunnistan itseni kaikessa ainakin jonkin verran! Luulomielisairashan suorastaan oon. En välttämättä halua nyt tosin sitä diagnoosia enää. Auttaakohan yhtään? Haluan ihan vaan ymmärtää paranemisrosessia paremmin ja mitä minä tarvitsen siltä, ja mitä minun pitää odottaa siltä prosessilta.

Annoin myös avokille luettavaksi Trauma ja dissosiaatio sivuston, jonka linkkasin aiemmin ja yhden Duodecim artsun. (Ihan vaan huomautuksena, tuo Duodecim teksti voi olla vähän kylmää, mutta tieteellisemmistä teksteistä kuitenkin oli sieltä ihmislähtöisimmästä päästä.) Se avas mun omaa sisäistä maailmaa mullekin niin paljon. Avokki myös vihdoin kysyi asioita! Se jotenkin huojensi. Hän halusi tietää asioista lisää! Se, että herää kysymyksiä, on merkki (siis mun mielestä) siitä, että mieli prosessoi. Hän myös sanoi sen avanneen paljon, mistä on kyse. Muistuttelin tietenkin kaiken infopaketoinnin yhteydessä, että oma tapaus on levähkö(kö?). En ole jakautunut eri persooniin. Olen vain eriytynyt osiin. Ne kuitenkin ovat kaikki minua.

Kysyin myös suoraan onko OK, jos annan hänen olla omissa oloissaan, jos hänellä on ahdistus tai lukkokohtaus. Hän sanoi, että hän oikeastaan tarvitsee sitä. Pakko koittaa. Terapeuttikin sitä ehdotti. Eikä oma mieli kestä, jos ei kokeile. Olen väsynyt kantamaan vastuuta muiden tunteista. Pyysivät he sitä tai eivät. Miten oudon äkkiä olenkaan taas kadottanut kykyni kysyä suoraan? Vastaus: Ihan hemmetin nopeasti. Koitan aina pitää siitä kiinni ja se saa suhteemme toimimaan. Alan vain jossain vaiheessa oman ahdistukseni pohjalta olettamaan asioita. Ja ei kovin yllätys varmaan, että ahdistus olettaa kaiken päin persettä.

Noh, väsyttää ja avokkikin tarvitsee unta. Ensimmäinen kerta, kun olen uskaltanut kirjoitella kotoa, kun hän on täällä! Tiedän, ettei hän vilkuile tai yritä urkkia, mutta silti on ollut vaikea päästä ylitse jostain henkisestä esteestä. Hän tietää kuitenkin, että bloggaan näistä asioista ja että luen muiden tekstejä ja arvostaa sitä että työstän traumojani (on tuo monikko ihan tarpeellinen). Ehkä minä vielä joskus opin oikeasti luottamaan ihmisiin, joihin luotan! 

Vielä linkki sarjikseen, joka sai nauramaan. Korjaan huomenna kaikki kamalat virheeni (Kirjoitusvirheet! Tämän syyllisyyspohdinnan yhteydessä tämä oli koomisen dramaattinen muotoilu.). Hyvää yötä vaan!