Saisinko mä...?

Kommentti: Julkaisin edellisen postaukseni vasta nyt, vaikka se oli jo valmista tekstiä eilen. Välillä kirjoitan, mutten jaksa/viitsi julkaista heti. Välillä haluan miettiä asioita ennen kirjoittamista ja kirjoitan parin päivän vanhan tekstin ja heti perään uudemman. Aikajana voi olla hämmentävä sen takia, jos tuijottelee aikaleimoja ja julkaisupäiviä. Koitan kuitenkin laittaa tekstit järjestyksessä tänne, joten edes lukemisjärjestyksen pitäisi olla looginen.

----------
"Saisinks mä kuolla?"

 ----------

Olin käymässä nukkumaan avokin kanssa, mutta minä en oikein ollut nukkumapäällä. Oli levoton olo. Juttelin niitä näitä. Mietin ääneen tilaamistani dokumenteista löytyneitä johtolankoja ja koitin sitoa niitä yhteen. Mietin lapsena kokemiani disso-oireita. Mietin taaperona saamiani kohtauksia. Mietin, miksi äidin minulle kertomat versiot poikkesivat kaikista dokumenteista. 

Avokki parka joutui sitä kuuntelemaan samalla, kun liimauduin ääneen höpisten hänen kylkeensä. Jossain vaiheessa hänen täytyi vaihtaa asentoa. Liimauduin takaisin. Hän halusi nukkua. Liimauduin uudestaan kylkeen ja koitin olla hiljaa. Hän vaihtoi taas asentoa. Pyysin anteeksi. Hän ei vastannut. Jokin vipu meni väärään asentoon mielessäni. Pyysin anteeksi uudestaan. Ei vastausta. Aloin hätääntyä. Pyysin uudestaan anteeksi. Avokki mumisi ärtyneenä, ettei se haitannut. Äänensävy kertoi jotain muuta minulle. Käännyin ympäri ja vetäydyin hänen kyljestään, etten olisi häirinnyt enempää. Selvästi häiritsin jo nyt! Miksi minun piti häiriköidä toista koko ajan? Miksi ihmeessä? Mikä minusta tekee noin itsekkään?

"Saisinks mä kuolla?"

Se oli yksinkertainen ajatus. Tai ennemminkin lause. Se vain nousi mieleeni. Se oli jo kokonainen tullessaan. Se ei ollut ajatusprosessin tulos, vaan kokonainen lause, joka ilmestyi mieleeni. "Saisinks mä kuolla?" Koitin miettiä, milloin olin noin tuntenut, sillä en ole kokenut itseäni vähään aikaan edes masentuneeksi. Kuolemista en ole toivonut vuosiin. Mistä lause oli peräisin?

Sitten olinkin sängyssäni porukoiden kotona. Sänkyni vieressä on pakastin, ja itken naama pakastinta kohti käännettynä. Koitan olla hiljaa, mutta en saa lopetettua itkua. Itkin pian nykyhetkessänikin. Olin toivonut kuolevani. Olin vasta lapsi ja halusin kuolla pois. Halusin kuolla, koska olin paha. Satutin ihmisiä ympärilläni. Pilasin heidän elämänsä ja halusin pelastaa heidät itseltäni. En voinut tappaa itseäni itse, sillä olin kuullut, että se on itsekästä. Äitiä sattuisi, jos tappaisin itseni ja hän syyttäisi itseään. Itsensä tappaminen myös sattuisi. Olin pelkuri, kun en uskaltanut tehdä sitä itse, koska en tykännyt kivusta. Toivoin siis apua Jumalalta. Rukoilin lapsen uskolla, että saisin kuolla. En oman kipuni ja tuskani takia, vaan koska halusin pelastaa perheeni siltä hirviöltä, joka olin.

Avokki havahtui itkuuni ja kääntyi halaamaan ja rauhoittelemaan. Itkin siinä sitten hänen sylissä niin kauan kuin itkua tuli. Se oli rumaa itkua. Hinguin happea nyyhkytyksen välissä ja välillä tuli vain vaikerrusta. Kyyneliä tuli vähemmän kuin räkää. Mutta kaikessa rumuudessaan se helpotti. Itkun jälkeen tuli raukea ja rauhallinen olo. Avokki pyyteli nyt anteeksi, ettei ollut aiemmin tajunnut tai halannut. Koitin selittää, ettei se ollut hänen vikansa. Itku vain tuli tuolloin eikä se sinänsä ollut hänen laukaisemansa. En kehdannut aivan sanoa, että vaikka muisto olisikin ollut hänen laukaisemansa, se olisi ollut hyvä asia. Itku tuli ulos ja pääsin vähän lähemmäs Tyttöä, joka olin ollut.

Olin koittanut mönkiä sinnikkäästi avokin viereen, kun oltiin terpan kanssa puhuttu, että hänen läheisyytensä voisi auttaa nukkumiseeni (tai ennemminkin sen puutteeseen). Kyllä se auttaakin. Tavanomaisesti vain koitan olla menemättä lähelle, kun pelkään häiritseväni. Pelkään, että hän herää. En saisi olla vaivaksi. No, nyt sitten kun oli yrittänyt ja höpinäni oli samalla häirinnyt toista (olisinhan voinut olla hiljaa :D), olin lapsenomaisesti päätellyt, etten saisi haluta läheisyyttä ja että olin taas ollut itsekäs, kun olin ollut niin tarvitseva. Se tunne oli kai niin tuttu, että oli laukaissut takauman. Takaumassa koin ja muistin tunteita, joita lapsen tarpeitteni hylkääminen oli aiheuttanut. Kuvittelin olleeni itsekäs, kun olin tarvinnut jotakin, koska äitini ei osannut reagoida tarpeisiini myötätunnolla. Hän syyllisti minua siitä, joten uskoin olevani paha, koska minulla oli tarpeita. Halusin kuolla, että tarpeeni katoaisivat ja pahuuteni lakkaisi tuhoamasta muiden elämää. Mutta... Tällä kertaa joku olikin tullut lohduttamaan itkiessäni. Tällä kertaa joku oli pyytänyt anteeksi, ettei ollut huomannut kovaa tarvettani läheisyyteen ja lohdutukseen. 

Saumaton logiikka omasta pahuudesta, jonka Tyttö on rakentanut rakoilee vähäsen.

Miten lapseen mahtuu noin paljon tuskaa ja itseinhoa? Miten lapsi voi kokea itsensä niin pahaksi, että hänet pitäisi tappaa? Miten hän voi kokea itsensä niin pahaksi, ettei hänellä itsellään olisi kuolemiseen oikeutta? Miten ainoa oikea tapa kuolla olisi muiden vuoksi ja jonkun muun tekemänä? Koska se merkitsisi, että hänellä olisi ollut oikeus kuolla. Koska hänelle olisi vihdoin annettu lupa.

Miten jotkut ihmisperseet osaavatkin tehdä lapsille pahaa!