Identiteettikriisi

Joka vuotinen identiteettikriisi pukkaa päälle. Ärh... Kävin edellisen postauksen jälkeen pikkujouluissa ja siellä oli pieni seminaari samassa yhteydessä. Pari entistä opiskelijaa esittivät uransa ja miten sille tielle päätyivät. Hyvät ne esitykset itsessään olivat ja positiivisetkin, mutta... Siitä huolimatta nousi pala kurkkuun koko kotimatkan ajan bussissa. Kyyneleitä vilahti salakavalasti silmänurkista. Ne vain lähtivät valumaan pitkin kasvoja. Silmät itki, vaikka muuten olin ihan peruslukemilla. Suru iski... Eikä se jaksanut välittää ruuhkabussin ihmismassasta.

Intohimo. Siinä se sana, joka laukaisi kaiken. Ihana sana, jos vain tietäisi mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu. Alalle valmistuneet painottivat intohimoa. Toisella se oli syttynyt jo opiskelujen alkuvaiheessa, toisella pikkuhiljaa. Ilman intohimoa tätä alaa ei jaksa. Taidan kyllä uskoa... Sen puutteen kanssa oonkin kamppaillut jokaisena kuudesta opiskeluvuodestani.

En valinnut alaa, vaan päädyin tälle vahingossa. Mulla on kyllä alalle sopivat ominaisuudet enimmäkseen. Se nousee edelleenkin mun tekemissä ammatinvalintatesteissä korkealle. (Oon käynyt leikkimässä mol.fi/avo:ssa, koska mulla on aikaa nyt koittaa etsiä itseäni.) Se mikä puuttuu on suuri kiinnostus. Tällä alalla tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Ja no njoo, tarvitaan sitä suurella osalla aloista, mutta... Suurin osa työllistyy täältä tavalla tai toisella tutkimukseen. Se on liian abstraktia mulle. Siltä ainakin nyt tuntuu. Mulla ei ole sen vaatimaa itsevarmuutta ja en kestä sen epävarmuutta elinkeinona. En kestä työn luonteenkaan epävarmuutta. Pitkän puurtamisen lopputuloksesta ei voi välttämättä olla varma edes viime metreillä... 

Ehkä, jos mulla olisi ollut toisenlainen lapsuus? Ehkä... Mutta joo, onhan tälläkin alalla ja muussakin tutkimuksessa myös huonoista perheistä peräisin olevia. Oon siitä aika varma. Enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi paljoa väliä, mistä mun ominaisuudet ovat kehittyneet. Ne kuitenkin nyt ovat osa mua. Stressinsietokyky on matala ja siihen kuuluu ilmiömäinen kyky olla huomaamatta stressiä tai sen oireita. Hemmetti! Olin itseasiassa juuri kipeänä. Huomasin sen vasta, kun avokki sai saman taudin. Olin köhinyt jo melkein viikon ajan melko rajusti - niin paljon, että ainoan kalenteriini jättämän kurssin opettaja kommentoi, etten taida voida ihan hyvin. Oli tullut kuumeen laskemisesta kertovia hikoiluja silloin tällöin, mutta siinä vaiheessa kuumetta mitatessa ei näkynyt mitään. Vasta avokin sairastuttua ja (anteeeksi mahdollisesti ellottavia yksityiskohtia horisontissa) oksennettuani limavaahtoa vatsantäydeltä, huomasin, että "oho, taidan olla kipeänä". Sen jälkeen huomasinkin kuumeen merkkejä olossani. Sen tietyntyyppisen päänsäryn ja paineentunnun onteloissa ja päässä. Lievä paleleminen ihon pinnalla... 

Köh, köh... Takaisin asiaan. Yksi kanssaopiskelijoista tokaisi ihanasti, mulle tuolla pikkujouluissa, että eihän mikään opiskelujen venyminen tai sivuraitelle lähtö ole ollenkaan pahasta, kun oma tausta on se mikä tekee musta minut. Varmaan se oli yksi asioista, mikä mun mielessä kaikui sitten, kun raahauduin tuonne mol:in sivuille testaamaan sopivia ammatteja. Se ja terpan kanssa vähän aiemmin käydyt keskustelut mun identiteetistä. Mä en osaa vastata kysymyksiin, mistä pidän ja mitä haluan. Meinaan sopeuttaa vastauksia aina kysyjän mukaan ja vastata mitä luulen heidän odottavan multa. Sen saman asian takia varmaan halusinkin paeta kaikesta se muutama viikko sitten. Halusin irrottautua jokaisesta mulle tärkeästä ihmisestä, että mulla olisi mahdollisuus olla itseni. Alan varmaan jo kuulostaa rikkinäiseltä levyltä... :D

Noh... Nyt oon leikitellyt sitten hakemisella opiskelemaan asioita, joista olen unelmoinut. Varavaihtoehtona mulla on toinen ala, joka on alkanut vetää mua puoleensa opiskelujen aikana. Avokki on jaksanut, mun kriisit ja lohduttanut ja ehdotti itse ammatinvalintapsykologille hakeutumista. Täytyy katsoa onko siihen tarvetta erikseen... Kammotti kertoa mun mielessä pyörivistä vaihtoehdoista hänelle, kun toinen oli ollut pitkään hänen unelma-ammttinsa. Hän oli hakenutkin koulutukseen kolme kertaa ilman onnea. Ei häntä kuitenkaan haitannut. Hän vain sanoi, että mä varmaan sopisin meistä kahdesta paremmin siihen ja hänestä mulla on paremmat valmiudet päästä sisäänkin... Taas oli turhaa paniikkia.

Nyt vaan on alkanut kaikki järkisyyt olla hakematta nousta esiin. "Aina se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella." "Aina kiinnostaa juuri se, mitä et nyt tee 'pakosta'." "Kuitenkin kyllästyt siihenkin alaan." Noista tuohon viimeiseen osaan vastata jo, että tähän alaan olen ollut enemmän tai vähemmän kyllästynyt jo vuosia, enkä edes ole valmistunut vielä. :D Joten ei se huonompaan siinä mielessä ainakaan vaihdu. Aiempiin en oikein osaa sanoa mitään varmaa. Pelkään hirveästi, että ne ovat totta. Pelkään, että mulla on saamaton luonne ja kaipaan sitä uutuudenviehätystä, mikä varisee muutaman vuoden kuluessa. Mutta en tiedä... Haluaisin ainakin koittaa. Yrittää... Kerrankin päättää jotain itse. Tälle alalle päädyin vahingossa, kun hain silloisen poikaystäväni arvostamaan ammattiin ja tämä oli varavaihtoehto. Jos alan vaihto on virhe, se olisi ainakin oma virheeni. 

Sitä paitsi. Jos ei nappaisi, aina voisi palata tälle alalle, eikös?