Tällaista tänä viikonloppuna

Blogi on saanut vähän levätä, kun itsekin olen tarvinnut sitä. Olin kuin olinkin päässyt vertaistukiryhmään. Pääsystä oli ilmoitettu jo varhain, mutta olin sössinyt ilmoittautumiseni varmistamisen ja aloin olla jo varma, että olin ollut sen kanssa liian myöhään liikkeellä. Lopulta kuitenkin tuli info postissa ja niin iso ahdistuskupla poksahti rikki, että väsytti ihan järkyttävän paljon.

Sitten olikin itse ryhmän tapaamiset. Ihana kokemus. Parempaa sanaa en keksi. Ja siltikin olo on kuin mehupuristimen läpi käyneenä. Jostain syystä ryhmässä tuli esiin ensimmäistä kertaa, mitä oikeasti haluan konkreettisesti juuri tässä ja nyt. Osa harjoituksista vain oli liikaa sillä hetkellä. Mitään ei kuitenkaan ollut pakko tehdä ja itsekään en päätynyt pakottautumaan mihinkään. Se on jo harvinaista. Tuli kuunneltua itseään ja tehtyä sen verran kuin voi. Yleensä en edes tunnista, mikä on liikaa tai sitten hämmennyn siitä mitä haluan, enkä osaa tehdä asialle mitään.

Siellä tuli vahvasti myös esiin, että mussa on niin paljon haavoittuneempi(a?) os(i?)a. Varmaan ne ovat vihaisiakin mulle, kun yritän jatkuvasti pakottaa ne (vai sen?) liian rankkoihin suorituksiin. Ne vaan on niin syvällä, etten yleensä edes huomaa niiden hiljaista pahoinvointia. Mitä nyt välillä päässä takoo toistuvat ajatukset, että sattuu ja oksettaa, vaikka olen kävelemässä hyvällä tuulella raikkaassa syyssäässä. Nyt kun oli moneen kertaan vakuutettu, että saan itse valita, mitä teen ja haluan, tuli tunteet hyvin vahvasti esiin. Hämmentävää oli, mitä osa(t?) halusivat oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä tietoisesti halusin.

En edelleenkään ole varma, mitä nämä osani ovat. Ovatko ne miten erillään musta ja ovatko ne enemmän kuin vain tunteita, joista olen irtautunut? Ne nyt ovat kuitenkin tulleet aika selkeästi esiin omina ristiriitoinani. Yhteen harjoitukseen liittyi itselleen kirjeen kirjoittaminen. Jäin siihen jumiin, kun halusin aloittaa niin monella eri tavalla ja kaikki näytti jotenkin väärältä ja asiaankuulumattomalta paperille kirjoitettuna. Yhdessä vaiheessa halusin kirjoittaa jopa jotain julmaa ja ilkeää. Se ei ollut tarvetta purkaa tuntojani, vaan halusin saada itseni itkemään ja voimaan pahoin, kun lukisin kirjeeni. Se olisi ollut hauskaa. Enkä edes tiedä miksi. En lopulta tehnyt niin. En halunnut oikeasti aiheuttaa edes itselleni mielipahaa. Itse asiassa minusta ajatus oli jotenkin pelottava. Halusin kaikesta positiivisen muiston ja oikeasti auttaa itseäni eteenpäin traumojeni käsittelyssä ja silti jostain kumpusi halu saada itsensä itkemään ja jättää paha olo kaikesta.

Yleensä kun nuo ristiriidat pompsahtavat esiin, jähmetyn ja pää tyhjenee. En saa enää kiinni ajatuksista ja kun jotain yrittää sanoa, sanat vain eivät suostu ulos. Ne eivät oikeastaan juutu kurkkuun, vaan en vain halua sanoa niitä ääneen, vaikka kuitenkin haluaisin ja yritänkin avata suun niiden sanomiseksi. Käykö järkeen? Itselle se on ainakin hemmetin hankalaa tajuta ja saada siitä kiinni.

Äh, taitaa kuulostaa siltä, että olisin mennyt pahemmin sekaisin ryhmän aikana? Oikeasti on kuitenkin hyvä olo. Järkyttävän paljon jäi pureskeltavaa itselleni, mutta niin jäi myös hyvä olokin.