Päässä on liikaa tilaa... Odottelen tehtävän osan valmistumista, että pääsen jatkamaan hommia ja palautettua sen vielä tänään. Sillä aikaa sitten on hyvä panikoida ja ahdistua ja lähteä leijumaan.
Missäköhän mä oikeastaan elän? Muut ihmiset, myös traumaa ja pahaa kokeneet, joita olen kuunnellut, lukenut tai nähnyt, tuntuvat tietävän mistä pitävät. Siis monella on ongelmia päättää keihin luottaa tai valita itselleen sopivin harrastus, mutta kaikki harrastavat jotain. Kaikki luettelevat hyvin konkreettisia asioita, kun kysytään heidän elämänsä valopisteitä. Jokaisella tuntuu olevan kyky pysyä tässä maailmassa. Kuppi kahvia tai teetä aamulla virkistää ja he tietävät sen. Ihmissuhteista he saavat voimaa, olivat ne sitten harvakseltaan ylläpidettyjä tai tiheämpiä. He tietävät millaisesta musiikista pitävät ja tietävät mitä haluavat tehdä vapaa-aikanaan. He nauttivat asioista ja tekevät nauttimiaan asioita.
Yleistysten yleistys... Olenhan törmännyt niihinkin hetkiin, jolloin olen nähnyt tai lukenut tai kuullut jonkun olevan täysin horroksessa ja muissa maailmoissa. Tai paksussa sumussa, jonka lävitse ei tiedä miltä tuntuu. Mutta... Niin, mutta kun haluan yleistää ja valittaa omaa surkeuttani? Sehän on varmasti pohjattomampaa kuin kenenkään muun?
En tiedä.
Muutama päivä sitten vain iski tajuntaan, miten vähän puhun siitä mitä olen tehnyt. Tuntuu miltei joka päivä kuin olisin pöllähtänyt keskelle maailmaa, jonne en kuulu ja jossa en ole ennen käynytkään. Harrastuksista puhutaan, musiikista (etenkin tuoreesta), parisuhteista, illanvietoista, ystävien kanssa puuhailusta, mitä syötiin, mitä juotiin, kenen kanssa, missä, milloin... En itse puhu konkreettisista asioista. Joskus yritän ja ulos tulee irtonainen lause, joka ei liity mihinkään ja johon kukaan ei vastaa. En puhu tämän maailman kieltä.
Oikeassa maailmassa voi elää, jos tietää miten sen täyttää. Mitä haluan harrastaa? Millä liikunnalla haluan pitää itseni kunnossa? Keitä ihmisiä kaipaan ympärilleni? Mitä haluan tehdä tarvitessani rentoutumista? Mitä ruokaa haluan syödä? Mitä enemmän yritän, sitä enemmän haluan paeta takaisin pääni sisään. Haavelinnoihini ja kirjojen sekaan. Se on ainoa asia, jonka tiedän, olleen minusta lähtöisin. Musiikki jota kuuntelen periytyy isoveljeltäni ja hyväksikäyttäjältäni. Piirtäminenkin ja kirjoittaminenkin olivat pakkovalintoja, kun ne olivat ilmaiset "harrastukset". Muuta en ole oikeastaan päässyt kokeilemaan. En ole ikinä ollut mukana liikunnassa tai harrastustoiminnassa. Peligrafiikoita piirtelin aikanani indie-porukoille, mutta silloinkin puuhastelin muita varten. Itselleni jos koitan piirtää tai tehdä taidetta tai luoda, kaikki tuntuu tyhjältä. Olen kohta valmistunut alalta, johon päädyin vahingossa.
Oma pää ja sen sisältö ovat ihan puhtaasti mun. Kukaan ei ole kuvitelmiani raiskannut tai hyväksikäyttänyt ikinä. Piste. Ja lällällää. Mutta siellä tavatut ihmiset eivät ole totta. Öisin unelmoidut fantasiamaailmat eivät ole käsin koskettavissa, eikä siellä ole ketään muuta kuin minä itse leikkimässä roolipeliä itseni kanssa. Siellä kasvoin ja olen alkanut pudota taas sinne takaisin. Tai
onkohan se tyttö, joka pakeni haavemaailmaan ja jätti kuoren hoitamaan
hommiaan tänne, tulossa takaisin? En tiedä.
Toisaalta haluan potkia itseäni persuuksiin, kun on jo aika apaattista meno. En vaan tiedä onko se kovin hyvä idea. Sitä on tultu tehtyä jo vuosia ja tähänhän se on johtanut. Ehkä vähäsen lohduttaa kuuma glögi. Ja kaulahuivi lämmikkeenä. Sekä etenkin se, että myöntämisen jälkeen hyväksyy oman heikkouden (ainakin nyt taas tänään).
PS. Niin muutennn... Aamuyöstä heräsin siihen, että joku tökkäsi minua sormella kipeästi takaraivoon. Painoi todella kovaa, niin että pääni kääntyi vahvasti eteenpäin. Se teki kipeää ihan ja tuntui todella ikävältä. Avokki oli ollut hereillä jossain määrin ja sanoi, ettei ollut hän. Painajaista?
PS. Niin muutennn... Aamuyöstä heräsin siihen, että joku tökkäsi minua sormella kipeästi takaraivoon. Painoi todella kovaa, niin että pääni kääntyi vahvasti eteenpäin. Se teki kipeää ihan ja tuntui todella ikävältä. Avokki oli ollut hereillä jossain määrin ja sanoi, ettei ollut hän. Painajaista?
Hei,
VastaaPoistatuo kertomasi kuulosti kovin tutulle. Koitan lyhyesti kertoa millä tavalla olen itse käynyt läpi tuon kokemuksen. En harrastanut 10 vuoteen mitään. Vertailin kyllä elämääni muiden ihmisten elämään, kun heillä tuntui olevan harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita ja mielipiteitä. Yritin kokeilla erilaisia juttuja, joihin muut olivat hurahtaneet, mutta en saanut mistään iloa enkä nautintoa. Olo oli ristiriitainen, koska tunsin jotain kateuden tapaista vaikka järkeni sanoi että miksi olla kateellinen jostain mistä ei itse oikeasti pidä. Syy tunteille oli kuitenkin siinä, että olisin halunnut kokea olevani "normaali", ja kuulua muiden tavallisten joukkoon harrastamisen kautta, ja antaa itsestäni tietynlaisen kuvan ulospäin. Olisin kai halunnut tehdä itsestäni muiden kaltaisen, mutta ulkoa sisällepäin. Jos ulospäin olisi ollut kuten muut, olisikohan sitten muuttunut sellaiseksi myös sisältä...
Huomasin kuitenkin, että tarvitsin hyvin pitkän ajan toipuakseni vaikeista kokemuksistani ja muodostaakseni käsityksen siitä kuka minä olen. Sellaista tuntumaa itseen ei välttämättä ole päässyt syntymään traumaattisissa lapsuuden olosuhteissa, tai se tuntuma voi olla todella vahingollinen. Olin vielä pitkään aikuisenakin liian stressaantuneessa tilassa, että olisin todella pystynytkään ajattelemaan mitään niin "kevyitä" asioita kuin harrastuksia. (Jotka ovat kuin aikuisen ihmisen leikkimistä, jota taas pystyy tekemään vain silloin kun on perusasiat ok eikä ole hälytystilassa.) On ok olla tekemättä ja harrastamatta tai miettimättä konkreettisia tekemisiä. Mieli voi olla tietoisesti tai tiedostamattomasti varattuna jossain isommissa ja raskaammissa "projekteissa" sillä hetkellä, nyt tässä elämänvaiheessa. Itse olen nyt alkanut harrastella pikku hiljaa toipumisen myötä, mutta minusta taida tulla koskaan sellaista harrastustykkiä ja aktiivitouhottajaa, ja olen hyväksynyt sen. Ei ole myöskään pakko olla hienoja harrastuksia ja koittaa olla harrastaja, jos ei sitten lopulta pohjimmiltaan ole sen tyylinen ihminen. Tämän ajan henki vain taitaa suosia sellaista pinnallista trendikkaiden juttujen kokeilemista, ja jos siinä kokeilunhaluisessa elämäntavassa ei ole in, niin on jotenkin hieman ulkopuolella. Vaikka ei siinäkään tavassa ole vikaa, ei todellakaan. Kummin vain, tärkeintä olisi jos voisi sitten muodostaa ne omalta tuntuvat ja luontevat elämäntavat.
Sinulla vaikuttaa olevan isoja asioita mielessä ja läsnä elämässäsi tällä hetkellä. Voimia niiden kanssa. Toivottavasti terapiasta on tukea.